Wenige sind erfahren genug im Unterschied zwischen einem gelehrten Gegenstand und einer gedachten Sache.
Martin Heidegger, Feldweg
Olen mielihyvin lukenut Tuomas Nevanlinnan Mitä ajattelin tänään -kolumneja Nyt-liitteestä. Toisinaan nuo kolumnit ovat olleet erinomaisia, mutta en ollut varma haluanko lukea niistä vielä valitut palat -version. Niinpä Hyväkuntoisena taivaaseen ei heti päässyt lukulistani kärkipaikalle vaan sai odottaa vuoroaan. Kun sitten tartuin kirjaan, se osoittautuikin aivan toisenlaiseksi makupalaksi kuin olin etukäteen arvellut. Jos tämä soppa tosiaan on keitetty kasaan noista kolumneista, on itse kokkaus onnistunut mestarillisesti. Kokonaisuus on sekä syvällinen että nautittava.
Kirja käsittelee teemoja, joista helposti kuvittelee parhaat mehut rutistetun: kasvatus, sivistys, teknologia, arvot, rakkaus, sukupuoli, terveys jne. Aineksista pakastekuivattaisi hyvinkin kokoon ammattipoliitikon puheen. Nevanlinna kuitenkin onnistuu käsittelemään teemoja tuoreesti, raikkaasti ja yllättävästi kuinka ihmeessä?
Ensinnäkin kirja on filosofiaa olematta kuitenkaan teoriaa. Asioita ei katsota kaukaa, jotta niihin voitaisiin soveltaa jotakin valmista mallia. Sen sijaan ajatus etenee lähellä maan pintaa, kääntää kiviä ja nuuskii pensaita aina valmiina näkemään asian toisin kuin on totuttu. Kirja on täynnä ketteriä käänteitä, joihin raskas teoria ei kääntyisi.
Toiseksi sanan ajattelu voi kerrankin ottaa vakavasti. Kolumnienkaan otsikko ei ollut "mitä tiesin tänään". Useinhan ajatteleminen ja tietäminen nähdään saman toiminnan eri ilmauksina. Jo Kantinkin mukaan on kuitenkin alue, jota voidaan kyllä ajatella, vaikka sitä ei tiedetäkään (KrV: BXXVI, B146). Onkin virkistävää tulla saatetuksi tuolle alueelle, jossa ajattelua ei ole alistettu valmiille tiedolle. Näin käy tämän kirjan kanssa. Ehkä antiikin suuret filosofit olivat sittenkin liian jyrkkiä erottaessaan ajattelun niin vahvasti aistimisesta, että ajattelu oli sitten tuomittu putoamaan tiedon syliin. Nykykulttuurissa ajattelun liikkumavara fiktion ja tiedon välissä on jo niin kapea, että siinä ei ole helppoa tasapainoilla. Ketterä Nevanlinna välttääkin faktoja viimeiseen asti esimerkiksi seuraavilla tavoilla: "Thoreau totesi jotakin siihen tapaan ..." (s. 9); "jos muistan oikein ..." (s. 62), mutta tulee kyllä kerran vaarallisen lähelle: "Laissa on arvioiden mukaan noin 14 000 viittausta perheeseen oikeudellisena yksikkönä" (s. 150).
Kolmanneksi kirjan kielentaju on pettämätön ja suomi jäntevää. Edes ilmaisut kuten "eettistä munaa" ja "lepsupeppuinen" eivät putoa riman alle. Välillä teksti on mukavasti maustettu nietzschellä: "Tosin tiedän miten tässä käy. Minua aletaan syyttää kyynisyydestä." Ajatukseni oli virkistää tätä tekstiä muutamalla valitulla makupalalla kirjasta. Lukiessani merkitsin valittuja kohtia pienillä tarralapuilla ja nyt kirja on jo saanut siilimäisen ulkonäön. Ehkä siis onkin parempi, että käytte itse tuohon pitopöytään. Makupaloja löytyy laidasta laitaan ja Kuoleman haastattelu on oikea herkku jälkiruoaksi.
Neljänneksi kirjan eettinen huoli ei haise jeesustelulta tai besserwisserin maailmanparannukselta. Itse asiassa kirja antaa näille kyytiä kysyen: "Mitä pahaa on terveissä lapsissa?" Mitäpä pahaa niissä voisikaan olla. Hyvyydellehän voitaisiin tässä antaa vaikka takuu. Nevanlinnalle tuo hyvän ja pahan ongelma kuitenkin on olennaisesti koetumpi.
Vaikka kyseessä selvästi on kirja, on siitä hankala antaa kokonaiskuvausta. Nevanlinna itse tematisoi kokonaisuutta johdannossa käsitteellä farmakon (myrkky sekä lääke). Kirja tosiaan tuokin monesta lääkkeestä esiin sen myrkyn, mutta ehkei kuvaus kuitenkaan kata kirjaa. Pariisilainen kirjoittaja olisi aina silloin tällöin selvittänyt, että tässä jälleen näemme X:n (voidaan korvata millä tahansa merkkijonolla, jota ei voi kääntää eikä ääntää) vaikutuksen. Tämä yhdistävä (epä)-käsite Nevanlinnan kirjasta jää puuttumaan sekä hyvässä että pahassa, lääkkeenä ja myrkkynä.
Nevanlinna selvittää omaa lukukokemustaan kirjasta JEE JEE JEE suomalaisen rokin historia seuraavasti:
Minua ei kiinnosta iskelmälaulaja Kikan musiikki, mutta ilmiöstä esitetty matemaattinen analyysi ("Irwinin ja Dylanin välinen suhde on sama kuin Kikan ja Madonnan välinen suhde") on täsmälleen oikea ja aiheuttaa siksi mielihyvää. (s. 237)
Nevanlinna ei itse juurikaan käytä verrantoa, mutta Hyväkuntoisena taivaaseen -kirjan lukija kyllä kokee tuota yllä kuvattua mielihyvää sivu sivun perään.
Kirja sisältää paljon kaikuja ja heijastuksia, joita ei aina paikallisteta. Esimerkiksi farmakonin voisi liittää Derridan Platon tulkintaa, jotta kiinnostunut lukija voisi lukea lisää. Toisaalta näin teksti kyllä menettäisi lennokkuuttaan: jos farmakon ei tarkoitakaan aivan samaa kuin Derridalla, olisi sitten selitettävä tuo ero, ettei tulisi sekaannusta. Ovi akateemiselle tylsyydelle olisi näin avattu. Ehkä pari nimeä olisi kuitenkin voinut vielä ohimennen antaa (vaikkapa Lacanin ja Zizekin).
Jos Hyväkuntoisen taivaaseen näyttää suuntaa johon suomalainen filosofia on menossa ja toivottavasti näin tulee käymään niin suomalaisen filosofian tilannehan näyttääkin yllättäen... kiinnostavalta! Kirja on parasta suomenkielistä filosofiaa.
Juha Himanka
