Kansainvälisessä lehdistössä on vuosituhanteen vaihteen tietämillä uutterasti toisteltu Suomen ainutkertaista asemaa informaatioteknologisena tulevaisuuden laboratoriona. Siihen nähden, miten paljon teknologiasta on populaarijulkisuudessa viime vuosina kirjoitettu, on varsin hämmästyttävää, että näkemyksellinen teknologian olemusta laaja-alaisesti ymmärtämään pyrkivä kotimainen tutkimus ja julkaisutoiminta on ollut lähes olematonta.
Tarmo Lemolan toimittama Näkökulmia teknologiaan pyrkii omalta osaltaan täyttämään tuota aukkoa. Kahdestatoista artikkelista koostuva kokoelma paneutuu teknologian ja yhteiskunnan suhteisiin muun muassa filosofian, sosiologian, historiantutkimuksen, kansantalouden, ympäristöpolitiikan ja liiketaloustieteen näkökulmista. Ihmistieteisen teknologiatutkimuksen moninaisesta ja teorianmuodostukseltaan suhteellisen nuoresta luonteesta kertoo paljon se, että artikkeleista löytyvät teknologian määritysyritykset poikkeavat toisistaan varsin paljonkin. Osa kirjoittajista ei ole vaivautunut lainkaan määrittelyihin, vaan he ilmeisesti olettavat, että arkiymmärryksellinen näkemys teknologiasta on riittävä tässä yhteydessä.
Koska eräitä perusmäärityksiä on kuitenkin syytä tehdä, viivähdetään hetki teknologia-käsitteen äärellä. Kuten Ilkka Niiniluoto artikkelissaan "Tekniikan filosofia" kirjoittaa, kirjaimellisesti 'teknologia' tarkoittaa tekhnen logosta eli oppia tekniikasta. Näin voidaan tehdä ero suomen kielessä useimmiten synonyymisesti esiintyvien 'teknologian' ja 'tekniikan' välille. Alustavasti tekniikka viittaa pelkkiin artefakteihin, jonkin päämäärän saavuttamiseksi tuotettuihin välineisiin. Teknologia puolestaan on laajempi sommitelma, joka on erottamattomasti kulttuuristen, taloudellisten ja poliittisten suhteidensa määrittämä. Teknologiaan voidaan tarpeen mukaan sisällyttää työn ja toiminnan välineet, näitä koskevat tiedot, taidot ja menetelmät sekä organisaatiot, joissa teknologioihin liittyvä toiminta tapahtuu.
Historiallisena ilmiönä teknologiaa on mahdollista tarkastella ihmiskunnan ikäisenä. Käsitteenä 'teknologia' on kuitenkin suhteellisen nuori ja leimallisen moderni. Vielä 1500- ja 1600-lukujen taitteessa 'tekhne'-sanalla voitiin viitata lähes kaikkeen toimintaan, jolla oli käytännöllinen päämäärä. Samanaikaisesti käsite kattoi myös toiminnan vaatiman taitojen ja tietojen järjestelmän. Kun termi 'technology' 1600-luvulla tuli englannin kieleen, se merkitsi alun perin varsin samantyyppisesti eritoten mekaanisiin ja käytännöllisiin taitoihin liittyvää oppimista ja puhetapaa. Nykyistä teknisiin järjestelmiin ja erilaisiin vempaimiin liittyvää merkitystä teknologia alkoi lähestyä osana sitä käsitteellistä kehitystä, jossa latinan ars (englannin art ja saksan Kunst) halkesi 'taiteeksi' ja 'taidoksi'.
Konkreettisen elinympäristön teknologisoitumisen rinnalla myös teknologian käsite on viime vuosikymmeninä muun muassa uusien teknologian alojen myötä laajentanut merkitystään. Mielenkiintoisella tavalla se on saanut osakseen hiukan samanlaisen kohtalon kuin 'estetiikan' käsite. 'Estetiikan' syntyhän on osa samaa modernia projektia, jossa 'teknologia' vaiheittain saa nykyään tunnetun merkityksensä: kumpikin edellyttää järjen ja aistisuuden eroamista. Tästä huolimatta nykyisin käytetään varsin suvereenisti sellaisia termejä kuin "antiikin teknologia" tai "keskiajan estetiikka".
Tarkastellaan teknologiaa sitten perustavanlaatuisena inhimillisen toiminnan kategoriana tai myöhäisestä keskiajasta lähtien kiihtyvästi kehittyvänä historiallisena ilmiönä, on syytä panna merkille, että ajallisesti teknologia edeltää tiedettä. Kuten Karl-Erik Michelsen artikkelissaan "Onko teknologialla menneisyyttä?" esittää, vielä 1800-luvun lopulla teknologia perustui enemmän käsityötaitoon ja käytännön kokemuksista oppimiseen kuin luonnontieteelliseen tietoon. Näin onkin perusteltua tyrmätä laajalle levinnyt ajatus siitä, että teknologia olisi jonkinlaista soveltavaa luonnontiedettä. Noin sata vuotta sitten tapahtunut soveltavien luonnontieteiden siirtyminen laboratorioihin on toki vaikuttanut merkittävästi siihen, millaisia kehityssuuntia ja ihanteita päättyneen vuosisadan teknologiset innovaatiot ovat saaneet. Teknologia ei kuitenkaan ole tieteelle alisteinen, vaan ne elävät rinnakkain tiiviissä vuorovaikutuksessa myös siten, että teknologisen kehityksen tuloksena voi syntyä uutta tieteellistä tietoa.
Michelsenin artikkeli ottaa laajemminkin kantaa historiantutkimuksen tieteenfilosofiaan ja pyrkii selittämään, miksi historiantutkimuksen voimakas yhteiskunnallinen status on pitkään sulkenut teknologian pois "hyväksyttävien" tutkimusaiheiden joukosta. Samantyyppiseen teknologian historian filosofian teemaan liittyy myös Mikko Raskin Lewis Mumfordin ajattelua esittelevä artikkeli. Rask esittelee Mumfordin omaperäistä käsitteistöä (megakone, mono- ja polytekniikka jne.) tyylikkäästi ja ymmärrettävästi, mutta mitään merkittävästi uutta hänen Mumford-luentansa ei tuota.
Lemola määrittää artikkelikokoelman keskeiseksi teemaksi teknologian ja yhteiskunnan suhteen. Keskeiset tuota suhdetta määrittävät teoriat, joita esitellään ja analysoidaan kirjan useammassakin artikkelissa, ovat teknologinen determinismi ja teknologinen konstruktivismi. Teknologisen determinismin mukaan teknologian muutosta ohjaa puhtaasti teknologisessa sfäärissä pidättäytyvä sisäinen logiikka. Teknologia näyttäytyy autonomisena systeeminä, jossa uuden tekniikan synnyttämien ongelmien korjaamiseen tarvitaan puolestaan uusia keksintöjä. Determinismi esittää teknologian ja yhteiskunnan väliset vaikutussuhteet yksisuuntaisina siten, että teknologinen kehitys on todennettavissa yhteiskunnallisina muutoksina.
Determinismi kiteytyy sellaisissa jo varhain mieleemme iskostuvissa väitteissä kuten "kirjapainotaito aiheutti uskonpuhdistuksen" tai "juna ja auto synnyttivät esikaupungit". Keskeistä determinismissä ei olekaan sen teorianmuodostuksellinen sofistikoituneisuus vaan sen huomattavan laaja levinneisyys. Determinismin sanansaattajana ei toimi vain yksinkertaistuksille altis populaarijulkisuus, vaan sen kaikuja voidaan eritellä niin marxilaisesta kuin uusliberalistisesta teorianmuodostuksesta. Kuten Michelsen on huomauttanut, determinismin perustana oleva vaikutussuhteiden yksisuuntaisuus on karkea yksinkertaistus. Teknologian tulisi olla jollain tapaa yhteiskunnan ulkopuolella, jotta se voisi yksin ohjata sosiaalista kehitystä. Kuitenkin, kuten jo perusmäärittely edellä paljastaa, teknologia saa aina merkityksensä sidoksissa tiettyyn aikaan ja paikkaan, kulttuuriseen ja sosiaaliseen kontekstiin.
1980-luvulla alkunsa saanut teknologinen konstruktivismi sai alkunsa vastaiskuna determinismin ylivaltaa vastaan. Konstruktivismi näkee puolestaan teknologian järjestelmänä, jonka olemusta sosiaaliset suhteet merkittävästi määrittävät. Alkuperäistä konstruktivistista teorianmuodostusta on myöhemmin kritisoitu "sosiaalisena determinisminä" ja viime vuosina on vastauksena tähän kritiikkiin pyritty kehittämään moninäkökulmaisempia indeterministisiä näkökulmia.
Näkökulmia teknologiaan toimiikin oivallisena esittelynä erilaisten indeterminististen pyrkimysten kehityksestä eri tieteenaloilla. Jaakko Leskisen artikkeli esittelee Michel Callonin ajattelua ja eritoten sosiologiassa laajaa suosiota saanutta toimijaverkostoteoriaa. Keijo Rahkosen katsaus tietoyhteiskunnan lähihistoriaan nostaa puolestaan esiin teknologian merkityksen uudenlaisten työkulttuurien synnyssä. On myöskin silmiä avaavaa huomata, että Tarmo Lemolan esittelemästä evolutionaarisesta taloustieteestä, joka ei tutkimustraditiona ole minulle aiemmin tuttu, löytyy samat perusoletukset teknologian ja yhteiskunnan suhteesta, jotka myös Nina Wessbergin ympäristöriskianalyysin yhteiskuntasuhteita monipuolisesti analysoiva artikkeli tunnustaa.
Yksi kokoelman mielenkiintoisimmista annista on jo aiemmin näkemyksellisesti (Kuinka teknologia kesytetään, 1996) teknologian sosiaalihistoriasta kirjoittaneen Mika Pantzarin tavaramaailman orgaanista dynamiikkaa kehittelevä artikkeli. Thomas Hughesia mukaillen Pantzar korostaa, että ihmisistä ja esineistä muodostuvat verkostot ovat sekä sosiaalisesti rakennettuja (social construction) että sosiaalista maailmaa muokkaavia (social shaping). Pantzarin lennokkaan kehittelyn tulos on se, että tietokoneen kaltaiset uudenlaiset menetystuotteet eivät pyri sopeutumaan tai korvaamaan vanhaa, vaan luovat itselleen suotuisan valintatilanteen. Kysymys ei ole mainonnan kautta luodusta menestyksestä, vaan tarpeiden ja käyttötapojen emergentistä kehityslogiikasta. Pantzarin mukaan uusia käytäntöjä luovat ja uusia tarpeita kielellistävät käyttäjät määrittävät oleellisesti esineiden menestyskaaria ja niiden oheen syntyvää vuorovaikutusta.
Koska osa Pantzarin väitteistä on varsin poleemisia ja jopa radikaaleja, on syytä tarkastella Pantzarin ajattelua hieman laajemmin. Tähän hyvän mahdollisuuden tarjoaa tuore monografia Tulevaisuuden koti: Arjen tarpeita määrittämässä. Kirja koostuu kolmesta lomittain kulkevasta tarinasta, joista "kulutuksen sosiaalihistoriallinen juoni" sekä havainnollistava ja hauska kirjoittajan henkilöhistoriallinen juoni kulkevat läpi kirjan käsi kädessä. Kolmas juonne muodostuu aineiston tulkinnasta ja Pantzarin pyrkimyksistä kehittää tarpeiden luontiin liittyvä tutkimusnäkökulmaa. Pantzar seuraa kirjassaan suomalaisen kodin teknologista kehitystä 1950-luvun jääkaapeista ja "pölynimijöistä" 2000-luvun pelikonsoleihin ja "mediakännyköihin". Kirjan historia-aineisto koostuu lähinnä lehdistökeskustelusta ja herkullisesta mainosmateriaalista, jota on käytetty runsaasti myös kirjan tyylikkäässä ja osin hyvinkin nostalgisessa kuvituksessa. Kahdessa viimeisessä luvussa puolen vuosisadan takaisia ajatuksia "tulevaisuuden kodista" heijastellaan runsaaseen valikoimaan viime vuosina julkaistuja tulevaisuusvisiota.
Pantzarin keskeiset tutkimuskysymykset liittyvät kodinteknologioita koskevien tarpeiden keksimiseen ja juurtumiseen. Vastapainona perinteiselle "ylhäältä alaspäin" -mallille, jossa paras teknologia leviää kuluttajien itsestään pariin, Pantzar korostaa tarpeiden konstruktioluonnetta. Pantzarin omin sanoin: "Kaikki tarpeet eivät ole meissä 'annettuina' biologisina puutostiloina, vaan ne syntyvät tietoisesti tai tiedostamatta moninaisissa kehityskuluissa, keskusteluissa ja populaarijulkisuudessa". Ensisijaisia uusien tarpeiden luojia ovat näin ollen erilaiset yhteiskunnalliset intressit ja kielelliset mekanismit. Visioihin liittyy osaltaan itsensä toteuttavuus, sillä tässä tapauksessa representaatiot edeltävät mutta myös samalla luovat todellisuutta.
Yksi Tulevaisuuden kodin keskeisistä sanomista on se, että mielikuvituksekkaimmatkin visiot jättävät jälkensä toteutuvaan tulevaisuuteen. Muuttumalla hiljalleen esitelmiksi, artikkeleiksi ja strategioiksi tulevaisuutta koskevat luonnehdinnat ohjaavat myös konkreettisten tuotteiden kehitystä. Toki menneisyyden toiveet ja pelot eivät toteudu sellaisenaan. Esimerkiksi pesukone ja kaasuliesi eivät ensisijaisesti korvanneet ihmistä tai säästäneet aikaa, vaan synnyttivät uusia vaatimuksia ja tarpeita.
Vaikka Pantzarin lähtökohta on tavaroihin ja kodinkoneisiin keskittyvä, hän onnistuu nostamaan yksilön kuluttajien ja käyttäjien perspektiivin esiin huomattavasti paremmin kuin lähinnä abstrakteihin yhteiskuntasuhteisiin keskittyvä Näkökulmia teknologiaan. Lohdullisesti Pantzar esittääkin kantanaan, että myös jatkossa ihmiset kieltäytyvät alistumasta konejärjestykseen. Tulevaisuuden kuluttaja ei tyydy vain odottamaan uusien tuotteiden ilmestymistä markkinoille, vaan aktiivisesti odotuksillaan ja toimenpiteillään muokkaa tarpeita ja käyttötapoja. Analysoimalla visioiden luomia ihanteita Pantzar on luonut hauskan tulevaisuuden kuluttajatypologian, jossa kulutusta tarkastellaan sekä työnä, leikkinä että taiteena.
Työn näkökulmasta informaatioteknologian tuloa koteihin perustellaan samantyyppisin ajan säästön ja järkiperäistämisen hyötynäkökohdin kuin jo 1950-luvulla. Tuoreempi näkemys on tulkita digitaalista teknologiaa vähemmän tuotantokeskeisesti ja enemmän uudenlaisen osaamisen ja viihtyvyyden kautta. Tällöin ajankohtaiseksi tulevat leikkijän ja taiteilijan kuluttajakuvat. Tarkastellaan tulevaisuutta sitten hyödykkeiden vaihdon äärimmilleen rationalisoivan "verkkokauppiaan", nopeaan ja luovaan ongelmaratkaisuun kykenevän "pelaajan" tai virtuaaliseen identiteettipeliin uppoutuvan "kameleontin" näkökulmasta, korostuu aina tulevaisuuden kuluttajatyyppien hysteerisen aktiivinen elämänasenne. On jokseenkin todennäköistä, että äärimmäisen vireyden, sosiaalisen aktiivisuuden ja tuloshakuisuuden sijaan tai rinnalle kaipaamme välillä eristäytymistä tai joutilaisuutta. Samaten tässä yhteydessä on syytä pitää mielessä, että edelleen alle kymmenellä prosentilla maailman väestöstä on mahdollisuus käyttää "maailmanverkoksikin" kutsuttua Internetiä. Näin ollen on todennäköistä, että esitetyt tulevaisuusvisiotkin tulevat toteutumaan vain pienen eliitin kohdalla.
Jos uskotaan Pantzarin väitteeseen, että nykyisillä käsityksillämme tulevaisuuden teknologiaan liittyvistä ihmiskuvista on taipumus muokata maailmaa kaltaisekseen, on syytä entistä vakavammin pyrkiä luomaan kriittistä ja avointa keskustelua teknologisesta tulevaisuudestamme. Tämä on eritoten tärkeää Suomessa, sillä meillä ei ole missään vaiheessa kehittynyt ympäristöliikkeiden kaltaista aktiivista kansalaistoimintaa, joka pyrkisi nostamaan julkisen keskustelun aiheeksi esimerkiksi informaatioteknologisen kehityksen eettisiä aspekteja.
Koska ei ole nähtävissä, että teknologian merkitys yhteiskunnassa tulisi ainakaan lyhyellä aikavälillä vähenemään, on syytä korostaa teknologian yhteisvastuullisuuden periaatetta. Insinöörien vastuu ei pääty teknologian toimivuuden takaamiseen, mutta toisaalta "väärinkäyttöä" ei voida palauttaa kokonaisuudessaan takaisin suunnitteluun. Demokratian periaate puolestaan painottaa kansalaisen oikeutta osallistua sen yhteiskunnan rakentamiseen, jota tulevaisuudessa asuttaa. Käyttäjien osallistumisesta alusta asti uusien teknologioiden suunnitteluprosessiin onkin jo rohkaisevia tuloksia (ks. esim. Keinonen, Turkka (toim.), Miten käytettävyys muotoillaan? Taik, 2000), jotka uumoilevat pieneltä osaltaan teknologian merkitysten muotouttamisprosessin demokratisoitumista.
Pantzarin teoksen perusteella voidaan päätellä, että kansallista teknologiasuhdettamme on jo pitkään leimannut kulttuurinen avoimuus ja uusien näkemysten mutkaton omaksuminen. Jatkossa ihmistieteisen teknologiatutkimuksen kenties suurin konkreettinen haaste onkin yhteisen "tulevaisuuden laboratorion" itseymmärryksen ja suhteellisuudentajun kehittäminen.
Olli Sotamaa
