Tapio Koski väitteli tohtoriksi Tampereen yliopistossa 15.9.2000 otsikolla Liikunta elämäntapana ja henkisen kasvun välineenä. Filosofinen tutkimus liikunnan merkityksestä, esimerkkeinä jooga ja zen-budo.
Niklas Vainio (NV): Puhut kirjassasi osallistuvasta liikunnanfilosofiasta, jolla tarkoitetaan sellaista liikunnanfilosofista tutkimusta, jossa tutkija harrastaa itse tutkimaansa liikunnan lajia. Mikä on historiasi toisaalta liikunnan, toisaalta filosofian parissa?
Tapio Koski (TK): Nuorempana pelasin jääpalloa ja jalkapalloa ja 15-vuotiaana törmäsin ensimmäisen kerran joogaan, joka tuntui silloin jännältä ja erilaiselta. Seuraavat 5-6 vuotta sitten teinkin joogaa päivittäin. Muutenkin jooga on ollut mukana viimeiset 25 vuotta aina välillä laantuen ja välillä nousten jälleen pintaan. Biljardiakin olen pelannut, jos se voidaan katsoa liikunnaksi, jossain vaiheessa uin paljon ja 17-18-vuotiaasta asti olen harrastanut säännöllisesti kestävyysjuoksua.
Vuoden 1985 syyskuussa aloitin Tampereella karaten, jota veti silloin Timo Klemola. Vuotta, puoltatoista myöhemmin aloitin taijin ja joskus 1986-87 osallistuin ensimmäisen kerran sesshiniin, intensiiviseen zen-mietiskelyyn, opettaja oli italialainen Engagu Taino. Taiji on nyttemmin jäänyt vähemmälle ja harrastan nykyään eniten kestävyysjuoksua ja karatea. Lisäksi 1980-luvun lopulla harrastin kalliokiipeilyä ja kuntosaliharjoittelua.
Syksyllä 1980 aloitin sosiologian opinnot Tampereen yliopistossa ja pian siirryin kuuntelemaan mm. Lauri Mehtosen filosofianluentoja. Alkuun luin yhteiskuntafilosofiaa, marxilaisuutta ja klassista saksalaista idealismia. Karaten ja zen-meditaation myötä innostuin budo-lajien filosofisista perusteista eli zen-buddhalaisuudesta, joten olen tutkinut siitä lähtien.
NV: Teit gradusi Marxista?
TK: Kyllä, vuonna 1987 tein graduni aiheesta "Vieraantuminen ja sen genesis Marxin Taloudellis-filosofisissa käsikirjoituksissa".
NV: Oliko tässä vielä mukana liikunnanfilosofista otetta?
TK: Ei, kyse oli pelkästään yhteiskuntafilosofiasta eli nuoren Marxin käsityksestä yksityisomistuksen ja vieraantuneen työn välisestä suhteesta.
NV: Liikunnanfilosofia tuli siis mukaan lisensiaattivaiheessa?
TK: Vaihdoin sosiologiasta filosofiaan ja vuonna 1991 ilmestyi lisensiaattityöni, joka oli lähtökohdaltaan samanlainen kuin väitöskirjani. Mukana oli myös Spinoza, joka sittemmin jäi pois väitöskirjasta. Kommentaattorit nimittäin totesivat, että tutkimuksesta tulee metodologisesti koherentimpi, jos jätän Spinozan pois.
N.V. Tässä vaiheessa aasialaiset liikunnanmuodot olivat siis muuttuneet läheisemmiksi, vaikka harrastit hyvinkin monenlaista liikuntaa. Miksi juuri nämä liikuntamuodot?
T.K. Osallistuvan liikunnanfilosofian pointti on, että tutkija käyttää omaa itseään ja omia kokemuksiaan yhtenä täysivaltaisena tutkimuksenteon aineistona. Liikunnassa omaa esiymmärrystä peilataan tradition teksteihin. Näin myös omat kokemukset tulevat intersubjektiivisemmiksi, koska niitä suhteutetaan traditioon. Silloin harjoittelun luonteesta saa paremman kuvan, jolloin harjoitteluaan pystyy adekvaatimmin suuntaamaan niiden ideaalien mukaisesti, joita kyseisessä traditiossa pitää tärkeinä. Omien kokemusten ja kirjallisten lähteiden välillä pitäisi olla vuoropuhelua - toinen tukee toista ja toinen vaikuttaa toiseen. Adekvaatimpaa eli kohdallisempaa tekstiä saa aikaiseksi, kun molemmat ovat läsnä. Lauri Rauhala kutsuu tämänkaltaista tutkimusta "kokemustieteeksi", jossa kokemuksen avulla tutkitaan kokemusta.
N.V. Tämän tyyppistä liikunnanfilosofiaa on Tampereella tehty aika paljon ja aiheesta on julkaisu väitöskirjoja nelisen kappaletta. Ymmärtääkseni tällaista liikunnanfilosofiaa ei maailmassa suuremmin harrasteta?
T.K. Itse en tiedä yhtään tämän tyyppistä tutkimusta, ellei lasketa Herrigelin teosta Zen ja jousella ampumisen taito, joka kertoo filosofian tohtorista, joka harjoittelee jousella ampumista, ja Timo Klemolan töitä, joissa tematisointi yksilön maailmassa olemisen kannalta on samansuuntainen. En ole tietoinen, että kukaan olisi aiemmin tematisoinut tutkimustaan samalla tavoin tai puhunut osallistuvan liikunnanfilosofin metodista, vaikka tämän tyyppisesti on varmasti tutkittu ihmistä aiemminkin. Esimerkiksi buddhalaisuuden ja Intian joogien piirissä on tutkittu omaa itseä ja itsen maailmassa olemisen tapaa vaikka kuinka kauan.
N.V. Onko sitä käsitteellistetty samalla lailla?
TK: En tiedä, että sitä olisi tematisoitu samalla lailla osallistuvan liikunnanfilosofian metodin kannalta. Ja esoteerista metafysiikkaa ei liene suuremmin tulkittu fenomenologian kielellä.
NV: Sitä voisi kuitenkin pitää jonkinlaisena filosofiana?
TK: Kyllä. Tietysti on hyvin ongelmallista, miten filosofia määritellään. Buddhalaisuudestahan sanotaan, että toisaalta se on uskonto, toisaalta filosofia. Uskonnoksi määrittelyhän tosin on ongelmallista, koska buddhalaisuudessahan ei ole jumalia eikä yli ihmisen olevaa persoonallista olentoa. Pikemminkin voisi sanoa, että buddhalaisuudessa ihminen on ihmiselle korkein olento, tai "tämä oleva" on ihmiselle korkein olento.
NV: Esität neljä teesiä osallistuvasta liikunnanfilosofiasta ja sen eduista: 1) mitä useamman aistin välityksellä tutkija on kosketuksessa kohteeseensa, sitä monipuolisempi kokemus hänellä on kohteestaan, 2) mitä lähempänä tutkija on kohdetta, sitä monipuolisempia havaintoja hän saa, 3) mitä kykenevämpi tutkija on kehona toimimaan maailmassa, sitä monipuolisempiin suhteisiin hän voi asettautua, 4) mitä monipuolisemmin ja useammin tutkija on ollut kosketuksessa kohteeseensa, sitä paremmin hän ymmärtää kohteensa. Mikä tekee osallistuvasta liikunnanfilosofiasta varteenotettavan vaihtoehdon?
TK: Vaikea tietysti sanoa, onko jokin tapa toista parempi, mutta minusta tämä on erittäin järkevä tapa tehdä liikunnanfilosofiaa. Jos tutkitaan pelkästään käsitteitä ja käsitteiden välisiä suhteita, ongelmana on, että tutkimus saattaa jäädä kovin paperinmakuiseksi. Timo Klemola on kirjoittanut, että liikunnanfilosofinen tutkimus on valitettavan usein hyvin suuressa määrin käsiteanalyyttistä, jolloin tutkimustulokseksi saadaan vain eksplikoituja selvityksiä käsitteistä ja niiden välisistä suhteista.
Osallistuvassa liikunnanfilosofiassa olennaista on omakohtaisten liikuntakokemusten analyysi ja yksi keskeinen tavoite on saada merkityksellinen tulkinta eletystä kokemuksesta. Omakohtaiseen tukeutuen voidaan analysoida esille niitä olemuksia, jotka ovat harjoittelussa olennaisia, tärkeitä.
NV: Sanot, että liikunta on yksi filosofinen itsen tutkimisen tapa.
TK: Kuten lektiossani sanoin: jos filosofia määritellään viisauden rakastamiseksi, on liikunta yksi viisauden rakastamisen muoto.
NV: Tarkastelet erityisesti joogaa ja budoa. Kuinka sanottu pätee länsimaisiin liikuntamuotoihin? Viisaudella tarkoitettaneen esimerkiksi oman itsen löytämistä?
TK: Länsimainen perinne puhuu gnosiksesta, itämainen perinne prajnasta, jotkut puhuvat transsendenttisesta viisaudesta tai sydämen viisaudesta.
Kysymys länsimaisista perinteistä on hankala, mutta olennaista aasialaisissa perinteissä on, että niissä liikuntatradition taustalla tai osana sitä, elimellisesti siihen yhtyneenä, on ihmisen kokonaisuutena huomioiva filosofia. Tähän filosofiaan liittyy metodi ja metodi on keskeinen pointti, se on kuin opettaja tai ohjaaja tai struktuuri, joka ohjaa oppilasta tiellä.
Sanotaan, että länsimaisesta perinteestä usein puuttuu metodi. Siitä puuttuu mahdollisuus, että metodi, metodinen filosofia, antaisi palautetta kokemuksista, jolloin kokemuksia voisi tietoisella tasolla käsitteellistää.
Kuten aikaisemminkin sanoin, sen kautta on mahdollista kohdistaa harjoittelua paremmin siihen suuntaan, mitä yrittää liikunnallaan hakea. Länsimaisessa urheilussa ja liikunnassa ei ole tällaista metodia taustalla. Silloin mahdollisesti tulee jonkinlaisia fiiliksiä, kokemuksia mutta siihen ne yleensä jäävät. Ihminen voi vaan tuumata, että "olipa mahtava juttu", mutta tämä ei välttämättä paranna ihmisen itseymmärrystä kokemuksen luonteesta tai auta tai opasta harjoituksen kautta syventämään kokemusta.
NV: Voiko sanoa niin, että aasialaisissa perinteissä liikunta liitetään koko ihmisenä olemiseen, koko elämään? Länsimaissa ehkä liikunta koetaan vain tietyntyyppiseksi elämän osa-alueeksi.
TK: Joo, sattumanvaraiseksi jutuksi. Metodin merkitystä voisi korostaa vertaamalla urheilua, jossa ei ole metodia, pullan leipomiseen. Ajatellaan ihmistä, joka ei ole paistanut pullaa, mutta hänellä on asiasta jonkinlainen käsitys. Siksi hän sekoittaa vaihtelevia määriä jauhoja, vettä, maitoa, hiivaa ja sokeria. Pulla pitää tietysti paistaakin, joten ihminen laittaa sen uuniin.
Tällä tuloksella ehkä voi saada aikaan jonkinlaista pullaa, ellei se sitten pala pilalle. Toinen vaihtoehto on käyttää metodia, mikä tarkoittaisi, että ihminen ottaa keittokirjan, katsoo ohjeet siitä, minkä verran tarvitaan mitäkin aineita ja miten leipomisessa edetään. Ohjeiden kautta hän saa palautetta seuraavaa kertaa varten siitä, että onko kenties laittanut jotain ainetta kenties liikaa. Kun ihminen toimii ohjeiden mukaan ja paistaa pullan tietyssä lämpötilassa, pullasta tulee parempaa ja voidaan perustellusti sanoa, että metodisella tavalla valmistaa pullaa saadaan parempi lopputulos kuin sattumanvaraisella tavalla. Tässä mielestäni on kiteytettynä se, mikä on erona ns. länsimaisessa perinteessä ja aasialaisessa perinteessä.
NV: Aasialaisessa perinteessä on tietty "valmennusohjelma"?
TK: Kyllä.
NV: "Valmennusohjelmahan" liittyy tässä koko elämään, ei pelkästään suorittamiseen. Käytät käsitteitä "perenniaalinen filosofia" ja "perenniaaliset liikuntamuodot". Perenniaalisella filosofialla tarkoitat ajatusta, jonka mukaan kaikissa kulttuureissa nousee filosofioita, jotka esittävät samanlaiset kysymykset ihmisen olemisen luonteesta, kuten hyvästä elämästä tai viisaudesta. Perenniaaliset liikuntamuodot ovat filosofioita ja siis kysyvät näitä kysymyksiä. Niiden tapa on fyysinen harjoitus. Käytät sellaisia käsitteitä kuin "olevan avautuminen" tai "todellisen itsen löytäminen". Väitöskirjassasi viittaat esimerkiksi Heideggeriin. Heidegger ilmeisesti on tuntenut itämaisia perinteitä, mutta miten lie, mahtoikohan Heidegger harjoittaa fyysisiä harjoituksia?
TK: Saattoihan hän tietysti vuoristossa kävellessään harjoittaa vartalosa lihaksistoa ja hapenottokykyään, mutta siitä, miten tietoinen hän oli tästä, en osaa sanoa. Yhtäläisyyksien syynä lienee enemmänkin hänen uskonnollinen taustansa. Vaikea sanoa.
NV: Voisiko sanoa, että Heidegger ja perenniaaliset liikuntamuodot ovat samoilla jäljillä?
TK: Jossain määrin kyllä. Olen työssäni kauhean varovainen siinä, etten lähde samaistamaan Heideggerin näkemyksiä ja esimerkiksi zen-buddhalaisuuden näkemyksiä valaistumisesta, sillä Heidegger ei puhu samalla tavalla. Esimerkiksi Gelassenheitissa hän puhuu samaan tyyliin, puhuu lähelle menemisestä ja tahtomisen jäljestä, joita pyrin väitöskirjassani analysoimaan.
Sein und Zeitissa Heidegger sanoo, ettei pyri kuvaamaan mitään tiettyä yksilöllistä kokemusta vaan yleisempia struktuureita. Jos Heidegger ei puhu yksilöllisestä kokemuksesta, on vaikea lähteä samaistamaan Heideggerin puhetta olemisesta zen-buddhalaisuuden valaistumisen kokemukseen, joka on nimenomaan yksilöllinen voimakas kokemus. Liikutaan siis kahdella eri tasolla, jotka eivät kohtaa, koska Heidegger ei puhu mistään tietystä yksilöllisestä kokemuksesta. Tai kyllähän Heidegger Gelassenheitissa lähestyy zeniä silleen-jättämisen ajatuksen tiimoilta.
NV: Suositteletko Heidegger-tutkijoille tai metafyysikoille fyysisiä harjoituksia uudenlaisen näkökulman saamiseksi?
TK: Se olisi erittäin hyvä metafyysikoille ja miksei kaikille. Ehkä fyysisen harjoituksen avulla saa paremmin kokonaisemmin haltuun metafysiikan. Fyysisen harjoituksen avulla voisi ylittää metafysiikan, jolloin metafysiikka näyttäytyisi toisenlaisena. Lektiossani puhuin Heideggerista ja länsimaisen metafysiikan traditiosta ja kritiikista ja sanoin muistaakseni, että metafysiikan avulla ei voi esittää metafysiikan kritiikkiä. Tämä on samanlainen idea kuin että vettä ei voi pestä vedellä.
NV: Mikä merkitys on sillä, millaista liikunta on? Mietit aiemmin, voiko biljardia sanoa liikunnaksi. Soveltuuko kaikenlainen liikunta tai onko missä vain liikuntamuodossa mahdollisuuksia?
TK: Sanoisin, että lähtökohtaisesti on. On vaikea lähteä rajaamaan tietynlaisia liikunnanmuotoja pois. Esittäisin, että olennaista on se, kuinka keskittyneesti liikkuminen tapahtuu ja mikä ihmisen tietoisuuden taso on siinä tilanteessa. Toinen tärkeä asia on se, onko siinä liikuntamuodossa jonkinlaisia meditatiivisia elementtejä liittyen tietoisuuden kohdistamiseen ja toisaalta myös hengitykseen. Sitten vielä se, kuinka fyysisesti raskasta liikunta on. Ajattelen nimittäin, että jos ihminen vedetään fyysisesti oikein tiukoille esimerkiksi niin, että siihen liittyy valvomista tai rankkaa fyysistä harjoitusta, sillä tuntuisi olevan dekonstruoiva vaikutus ihmisen egoon ja se tietyllä tavalla poistaa subjektin ja objektin välistä eroa.
NV: Aasialaisten liikuntamuotojen kohdalla puhut niihin sisältyvästä ihmistä koskevasta kokonaisnäkemyksestä. Ajatellaan kilpaurheilijaa, esimerkiksi uimaria, joka harjoittelee uintia kolme kertaa päivässä mutta harjoitusohjelma liittyy pelkkään liikunnan harjoittelemiseen. Aasialaisissa perinteissä liikuntaan liittyy kokonaisnäkemys ja liikunnan harjoittamista auttaa traditio. Kuinka merkityksellinen traditio on? Jos ajatellaan esimerkiksi juoksemista, niin juoksussahan ei ole ollenkaan tällaista traditiota. Onko sellainen mahdollinen luoda?
TK: Mahdollisesti voi, ovathan aasialaisetkin perinteet joskus lähteneet syntymään. Tv:ssä haastateltiin ultramaratoonari Pekka Aaltoa, joka juoksee hyvin pitkiä matkoja, esimerkiksi 120 km päivässä viidenkymmenen päivän ajan. Siihen ei liity mitään suuria rahoja tai muuta sellaista, joten ajattelin, että tässä täytyy olla taustalla jokin, joka saa hänet juoksemaan. Kun häntä haastateltiin, tunnistin juuri samanlaisia äänenpainoja, joita olen omassa työssäni käyttänyt. Hän puhui selkeästi omasta kokemuksestaan ja haki sanoillaan jotain itseään suurempaa. Mukaan tuli muutamia kristillisiä termejä, esimerkiksi että hän "haluaa tulla enemmän sielunsa kaltaiseksi", ja tietysti kun on kasvanut tässä perinteessä, tietyt termit alkavat tulla mukaan. Se puhe oli kyllä hyvin paljon samaan suuntaan osoittava sormi kuin omassa työssäni.
NV: Onko länsimaisella liikunnalla toivoa?
TK: Kilpaurheilussa urheillaan vain tietyn tuloksen saavuttamiseksi. Jos liikuntaa harjoitetaan jonkinlaisten perenniaalisten ideaalien valossa, että pyritään saavuttamaan omaa kokonaisempaa itseä, viisautta, ihminen huomioidaan kokonaisena ja lähtökohtana on ihmisen koko elämismaailma. Institutionalisoidussa liikunnassa kuten kilpaurheilussa lähtökohta tulee ulkopuolelta ja kilpaurheilijoita koitetaan saada mukaan palkinnoilla, kannustuksella ja kaikenlaisella indoktrinaatiolla. Siinä on vaara, että ihminen tulee esineellistettyä ja ihminen itse hyväksyy esineellistävän liikkumisen tavan.
NV: Oletko lukenut huippu-urheilijoiden kertomuksia, joissa he puhuvat kokemuksestaan? Kokevatko he samanlaisia kokemuksia kuin tässä puhutut?
TK: Valentin Kononen on jossain kertonut hyvin tarkkaan, että hän pohtii omaa fiilistään ja hänen äänenpainonsa kertovat, että hän on jollakin tavalla onnistunut yhdistämään huippu-urheilua ja omalähtöistä liikkumisen tapaa.
NV: Viisaus tulikin jo mainittua. Mitä tällä käsitteellä tarkoitetaan?
TK: Tietenkään kysymys ei ole mistään käsitteiden ja lauseiden vastaavuudesta todellisuuteen, vaan voisi sanoa, että viisaus on pikemminkin omakohtainen kokemus, jossa koetaan eksistentiaalinen olemisen ykseys. Perenniaalisissa traditioissa ajatellaan, että ihminen saa otteen omaan olemassaoloonsa ja saa yhteyden maailmaan ja ymmärtää, että yhtä paljon kuin maailma on minua, minä olen maailmaa. Voi sanoa, että kyse on jonkinlaisesta eksistentiaalisesta kotiinpaluusta. Ihminen havahtuu, "tää on mun juttu" ja oleminen ja maailma eivät enää tunnu ulkokohtaisilta. Tietynlainen ulkokohtaisuus, jonkinlainen vieraantuminen häviää pois. Olen jossain sanonut, että viisaus on oman maailmassaolemisen kokemuksellisuuden löytäminen.
NV: Jossain yhteydessä liität etiikan viisauteen?
TK: Ehdottomasti. Eksistentiaalisen yhteyden löytäminen on luonteeltaan eettinen kokemus.
NV: Voiko tätä tulkita niin, että sen kautta löytää esimerkiksi eettistä suhtautumista toisiin ihmisiin tai vaikka luontoon?
TK: Joo, ja silloin ei ole kyse ulkoa opituista fraaseista kuten "toisia ihmisiä pitää kunnioittaa". Tällaisessa kokemuksessa "kirjain", jos sillä ajatellaan ulkokohtaisia fraaseja, saa sisällön, "tulee lihaksi".
NV: Tarvitaanko näitä sääntöjä? Voi tarvitaanko molempia?
TK: Molempi parempi, tukevat toisiaan. Kirjoitetut säännöt ja ohjeet ovat paljolti syntyneet tällaisten syvien eettisten kokemusten kautta.
NV: Onko kyse nimenomaan kaiken ykseyden kokemuksesta?
TK: Kokemuksia on ehkä monen eri tasoisia ja laatuisia. Esimerkiksi suomalaiset ovat puhuneet metsän tärkeydestä ja että metsässä kävellessä voi syntyä hiljainen hetki, jolloin tietoinen minä häviää hetkeksi pois. Se on tietynlainen ykseyskokemus, mutta se ei ole välttämättä samanlainen eksistentiaalinen kokemus kuin silloin, kun metodisesti harjoitellaan.
NV: Mitä soisit, että filosofia oppisi tästä, mitä olet kirjoittanut?
TK: Filosofia voi oppia monella tavalla. Varmaankin olisi hyvä se, että filosofilla olisi tutkimuskohteeseensa jonkinlainen henkilökohtainen kosketus, tapahtui se sitten fyysisen harjoituksen kautta tai jonkun muun kautta, mutta olennaista on se, että se olisi jollain tavalla henkilökohtaista. Työni ja lähtökohtani ei ole kritisoida muita vaan tarkoitukseni on tuoda esille oma näkökohtani.
N.V. Onnitteluni väitöksestä!
Tapio Kosken väitöskirja on luettavissa sähköisessä muodossa Tampereen yliopiston väitöskirjatietokannassa:
