Monenmoiset merkki- ja muis topäivät aiheuttavat verevässä ja tulevaisuuteen tähyävässä niin & näin -lehden toimituskunnassa tervettä vastahankaa ja pitkästymisestä kertovaa haukottelua. Hyvä niin, sillä kriittinen suhde kaikenlaiseen muodolliseen juhlisteluun ja toteemipaalujen ympärillä tanssahteluun on toki paikallaan. Toisinaan paine käy kuitenkin liian suureksi ja juhlamieli voittaa kriittisen mielen.
Lehden oma juhlanumero (4/03), jolla kymmenes vuosikerta tuli täyteen, saatiin vielä hoideltua liikoja innostumatta, värittömästi ja kuvia kumartelematta, juhliva Herder ja jopa renessanssiaalinen päivänsankari Giovanni Gioviano Pontani täydellisesti sivuuttaen. Olisiko sentään Adornon syntymän satavuotisuuden tiimoilta ollut jotakin…
Kaikki vielä hallinnassa. Mutta kuinka pitkään? Nyt, lehden toisen vuosikymmenen alkaessa, näyttää näet siltä, että vastus on murtumassa, hanttiin ei enää voi laittaa, kun sentään suuren Locken kuolemasta tulee 300 vuotta, ja vielä suuremman Kantin ajasta täydet 200 vuotta, ja sama aika kuluu umpeen siitäkin, kun Feuerbachin suvussa juhlittiin filosofi n syntymää. Äiti varmaan jo aavisteli pojastaan merkkimiestä... Ja vielä kaupanpäälle saamme 150-vuotismuistojuhlan siitä, että Schelling siirtyi ajasta ikuisuuteen elokuussa 1854. Eikä tässä vielä kaikki, sillä Petrarcan syntymähetkestä tulee heinäkuun helteillä vierähtäneeksi kokonaiset 0,7 vuosituhatta! Tätä suurta humanistia ei yksikään itseään kunnioittava lehti voi unohtaa! Jonkinlaista helpotusta tarjoaa tieto siitä, että Danten syntymävuosi oli 1265, eikä kuolinvuosijuhlakaan, 2021, väiky uhkaavan läheisenä. Mutta mitäs sanomme siihen, että Robespierren armas äitimuori antoi poikansa maailmaan toukokuun kuudentena 1758? Ainakin ranskalaiset alkakoot jo kiireen vilkkaa tarkistaa kantojaan tästä rakkaasta vihansa kohteesta!
Oi ja voi, kun meinasi vallan unohtua aikanaan niin vaikutusvaltainen Christian Wolff, jonka kuolemasta on aivan pian tasan 250 vuotta! Ja toki täällä koto-Suomessa myös Porthanin kuoleman ja Runebergin syntymän kaksisataismuistot lyövät kiilansa filosofiantutkijan kodikkaan harmaaseen arkeen ja aikalaisfilosofin iankaikkiseen preesens-futuuriin. Ja kun edellisistä on selvitty ja vuosiluvuksi kirjoitetaan 2005, niin juhlia on sumaksi saakka. Silloin juhlivat ainakin Schiller, Sartre, Kierkegaard ja Hempel, ja vuonna 2006 edelleen Levinas, Heine, Freud, Mill ja oma Snellmanimme – puhumattakaan siitä, että Justus Lipsiuksen kuolemasta tulee 400 vuotta, ja varsinkaan siitä, että maailman filosofit kokoontuvat yhteen kunnioittaakseen Nelson Goodmanin ja Kurt Gödelin syntymän satavuotisuuksia! Edellinen lista on tietenkin epätäydellinen, mutta torsonakin osoittaa, että historia on väärällään filosofeja, jotka ansaitsevat juhlansa. Harmillista, sillä filosofisen lehden toimittamisesta ei tule yhtään mitään, jos täytyy alati olla puuhaamassa muistonumeroa jollekin merkkihenkilölle. Tai miksi ei voisi samantien perustaa alan erikoislehteä, kuten Kuolleet filosofit tai lakonisemmin Syntyneitä ja kuolleita filosofi assa tai riemukkaasti Filosofit juhlivat tai Me muistamme!? Ei kuitenkaan Me emme unohda, sillä sehän kuulostaisi poliittiselta, eikä siksi sopisi filosofi selle lehdelle.
Vakavammin puhuen, kuten filosofeista tuleekin puhua, juhlavuosien noteeraamisessa on etunsakin. Kuluvana vuonna ulkomaisissa alan lehdissä I. Kant tulee varmasti saamaan osakseen paitsi ylistäviä puheita ja turhia vuodatuksia, myös kriittisiä arvioita ja omaan aikaamme osuvaa päivitystä. Jotain yritämme sentään mekin täällä Euroopan pohjoisreunalla. Käsillä olevassa numerossa ei, pois se meistä, suinpäin sännätä Saksanmaalle Kantia juhlimaan tai Locken riemuitsevaan Englantiin, vaan otetaan vaarin omasta kotimaisesta filosofi an historiastamme. Näin myös muistutukseksi siitä, että filosofi alla on myös suomalainen historia, vieläpä sellainen, jonka kanssa nykypäivänäkin on syytä selvittää tilejään. Olkoon siis mottomme: gnothi seauton!, ”tunne itsesi!”, ja kulkekoon tie itseemme historiankin kautta! Siinä onkin haastetta kerrakseen, sillä tuskinpa suomalaisen fi losofi an historiaa voi kovin syvältä ymmärtää ottamatta huomioon Saksaa ja Kantia (ja varsinkaan Hegeliä!), Englantia ja Lockea (ja varsinkaan itävaltalaista Wittgensteinia!) tai ylipäätään kaikkea sitä ”ulkomaista”, jota ilman ”kotimaista” ei olisi olemassakaan, vaikka sellaisiakin on, jotka ”aitosuomalaista” shovinismiaan yrittävät ympärilleen kylvää!
Niin tai näin, lehden toimitus katsoi hyväksi, että myös Ranskan ja pohjoisen Afrikan pitää päästä mukaan Suomi-numeroon: Siis La Mettrie ja Augustinus edustakoot Galliaa, Numidiaa ja samalla koko muuta ihmiskuntaa! Saksanmaa ja Englanti odottakoot kerrankin vuoroaan, sillä näillä kielillä lausuttua fi losofi aahan on Suomessa jo kylliksi paijattu. Nykyään saksakin on kyllä saanut väistyä syrjään, kun englanninkielinen angloamericanismo jyrää käännöksissä ja alkuteksteinä – ehkei kuitenkaan filosofi assa aivan niin paljon kuin useissa erityistieteissä. Muiden kuin englanninkielisten teosten suomennokset pitävät taas huolen siitä, että Foucault luetaan suomeksi eikä englanniksi, yö- tai työpöydällä lojuu Oleminen ja aika, eikä Being and Time, ja tutkimuksen esineenä on Aristoteleen Runousoppi, eikä Aristotlen Poetics.
* * *
Jo Snellman, jonka suureen kaksisataavuotisjuhlaan huolella valmistaudumme, huolestui siitä, että suomalaisten orientaatio oli yksipuolisesti yhteen maahan eli Saksan suuntaan. Varsinkin 1840-luvulla, kun Ranskassa kuohui muukin kuin shampanja ja sen historian valimoissa hehkui ja haki muotoaan takorauta ja proletaarinen mielenlaatu, Snellman kehotti suuntaamaan valppaat katseet tähän trikolorin maahan. Aikaan iskevä ja siitä nouseva kritiikki olivat vaateliaan Snellmanin ehdot parhaimmalle kirjallisuudelle. Passiivinen ja puolitiedoton ajan heijastelu ei riittänyt, vaan muodon ja sisällön piti osoittaa mitä tietoisinta ja kehittyneintä ajan hallintaa. Perin vaikea oli tehtävä, mistä kertoo myös tuiman filosofin loppuun saakka varautunut suhde toverinsa, ”kansallisrunoilija” Runebergin teoksiin. Yritys oli hyvä, mutta parempiakin oli nähty.
Hyvä yritys oli myös Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Sen turmeli virkavaltaisuus. Vielä neljäkymmenluvulla jäsenmäärä kasvoi vauhdilla, maalainen kansakin otti seuraa omakseen, ranskalaisia romaaneja hankittiin suomeksi, ja suomalaisuusliike sai kipeästi kaipaamaansa katu- tai paremminkin raittiuskottavuutta (ei siis vielä raittiususkottavuutta, kuten pian Kansanvalistusseuran ja Raittiuden Ystävien ajan koittaessa). Mutta ymmärtämättömät keisarin vasallit hermostuivat SKS:n liiallisesta menestyksestä. Vuoden 1848 jälkeisessä reaktion vaiheessa seuran oli muutettava sääntöjään siten, ettei rahvaalla, naisilla tai keskenkasvuisilla studenteilla ollut asiaa jäsenkuntaan. Tämä oli suuri tappio, jonka seuraukset tulivat olemaan yllättävän pitkäkestoiset, jopa nykypäivään ulottuvat. Tuosta alun perin populaarista yhteenliittymästä kehittyi pian suljettu kirjakerho, johon ei tultu sisään kuin johonkin holjaan ja liberaaliin Svenska Litteratursällskapet i Finlandiin. SKS:lle kävi siis vanhanaikaisesti: ulkoinen pakko muuntui sisäistetyksi herruudeksi kuin itsestään.
Juhlista puheenollen, alkaneena vuonna tulee kuluneeksi täydet 170 vuotta (todellakin!) siitä, kun SKS julkaisi ensimmäisen kustanteensa, saksalais- sveitsiläisen Zschokken tavalliselle kansalle (sic!) kirjoittaman pikku teoksen Das Goldmacherdorff eli suomeksi houkuttelevasti Kultala. Käännöstyöstä vastasi Aleksanterin yliopiston suomen kielen lehtori K. N. Keckman. Seuraavana vuonna oli sitten jo vuorossa Lönnrotin Kalevala. Näistä ja muista kulttuuriteoista voimme nyt lukea Irma Sulkusen upouudesta SKS:n historian ensimmäisestä osasta (ilm. 16. maaliskuuta).
Jotta Suomen historian harrastus olisi vireää myös filosofian puolella, niin todettakoon lopuksi, että yhdennestätoista vuosikerrastaan alkaen niin & näin -lehdessä tullaan säännöllisesti nostamaan esille Suomen filosofian historiaa, ja toivon mukaan myös uusia ja uudella tavalla perusteluja näkemyksiä ja tulkintoja. Niihin voi hakea alkuvauhtia silmäilemällä lehden nettisivuille jo taannoin laitettua ja yhä kommentteja odottavaa Suomalaisen filosofian kronikan työversiota.
Ne korutont’ on kertomaa,
ne ota, kallis synnyinmaa!
Mikko Lahtinen
