Se on täällä (jälleen), ja 80-luvun vakiintumisen vuosiensa jälkeen se on jäädäkseen. Sen puolesta kiivaillaan, sen nimeen vannotaan; ja yhä edelleen, 'vastaleirissä', se kirvoittaa ironisia hymyjä, ja toisinaan joku eksaktiuden nimissä esiintyvä verenhimoinen tosikko haluaa nuijia sen hengiltä. Aivan oikein, kyse on laadullisesta tutkimuksesta. Juha Varto (Laadullisen tutkimuksen metodologia) ja Pertti Alasuutari (Laadullinen tutkimus) ovat kirjoittaneet oppikirjat laadullisesta tutkimuksesta. Kaksi lähtökohdiltaan täysin erilaista tutkijaa, kaksi erilaista kirjaa.
Varto filosofina ja mannermaisen (erityisesti fenomenologisen) ajattelun ja perinteen tuntijana pyrkii ensisijaisesti oikeuttamaan laadullisen lähestymistavan, antamaan sille täysi-ikäisyyden muiden tutkimusparadigmojen rinnalla. Kirjan takaa, sen ominaislaatua tai eetosta määräävänä vaikuttimena, löytyy pyrkimys vastata kysymykseen, kysymykseen, jota hän ei lausu julki mutta joka silti virittää ja läpäisee koko esityksen: Mitä/miten todellisuus on ja mitä ihmistieteiden metodologian pitää huomioida ollakseen pätevässä tutkimussuhteessa siihen? Varto hakee ja eksplikoi laadullisen tutkimuksen olemassaolon perusteita; kirjan painotukset ovat selvästi metodologiassa ja tieteen filosofiassa: metodien lähtökohtien, tutkimuksellisten tavoitteiden ja tulkinnallisten vaatimusten pohdinnassa eikä niinkään eri metodien kuvailemisessa ja lanseeraamisessa.
Alasuutari puolestaan sosiologina, useaan otteeseen sosiaali- ja kulttuurintutkimuksen taistelukentillä (metodikeskustelujen etulinjassa hänelle on vakiopaikka!) ryvettyneenä veteraanina, johdattelee lukijaa laadulliseen tutkimukseen praktisemmin ja esittelevämmin. Hänen näkemyksensä rakentuu selvästi tieteen tekijänä, ikään kuin sanoen: myönnän nuo kaikki metodologiaan liittyvät tieteenfilosofiset ongelmat, tämä kirja ei vain käsittele niitä. Tämä kirja on eräänlainen metodikielen kehittymisen välitilinpäätös, jonka tarkoitus on luoda taustaa lukijan omalle argumentaatiolle. Alasuutari esittelee useita metodisia näkökulmia, joista havaintoja voi tuottaa; päätyen lopulta tuotettujen johtolankojen pohjalta tapahtuvaan arvoituksen ratkaisemiseen (Sherlock Holmes!), merkitystulkintaan tutkittavasta ilmiöstä. Kummallakin kirjalla on ongelmansa ja etunsa. Koska kyse on oppikirjoista, niin näkökulma on valmiina. Siis mitä annettavaa niillä on opiskelijoille ja opinnäytteiden tekijöille?
Kantanäyt ja tutkimusmaailmat
Miten kirjat sitten rakentuvat ja minkälaisen kuvan ne laadullisesta tutkimuksesta luovat? Kirjoittajien tutkijanprofiilit näyttäytyvät heti alkusivuilla. Laadullisen tutkimuksen perustavasta ideasta ei kuitenkaan voida olla kuin yhtä mieltä: laatuja ja laadullisuutta tutkittaessa ollaan aina merkitysten ja merkityksellisen toiminnan kanssa tekemisissä, ja tällöin selittäminen perustuu aina ymmärtämiseen ja ilmiön tulkintaan. Mutta se, miten noita merkityksiä lähestytään johdattaa kirjoittajien näkemykset ja argumentaation omille linjoilleen.
Varto perustaa laadullisen tutkimuksen kontekstin elämismaailman käsitteelle. "Elämismaailma tarkoittaa sitä yleisintä kokonaisuutta, jossa ihmistä yleensä voidaan tarkastella (...) Yksittäiset tutkimuksen kohteet saavat merkityksensä ja lähtökohtansa elämismaailmasta, siitä ihmisen kokemustodellisuudesta, joka on koko ajan läsnä ja valmiina, yhtaikaa muuttuvana ja muutettavana." (s. 23-24) Elämismaailma lähtökohtana asettaa ankaran vaatimuksen ihmistieteiden metodologialle. "Ihmistä tutkivissa tieteissä ei ole lupa tehdä mitään sellaisia toimia, jotka esineellistävät tai ohentavat tutkimuskohdetta siten, että tutkimuskohteeseen kuuluva merkitysten kokonaisuus tuhoutuu." (s. 14) Vaatimus on selvästi eettinen, mutta eettinen tavalla joka ei ole erillinen tieteen tekemiseen kuuluva moraalinen ohje, tyyliin raiskatun henkilöllisyyttä ei voida tutkimuseettisistä syistä paljastaa. Eettisyyden vaatimus tutkimuksessa on sen totuudellisuuden vaatimus. Kirjan eräs keskeisimpiä jaksoja on sen neljäs luku (Merkityksen ongelma), jossa Varto esittää tulkinnan ja ymmärtämisen perusperiaatteet, joilla puolestaan on huomattava merkitys teorianmuodostuksessa. Tästä kantanäystä Varto lähtee liikkeelle. Teksti on paljolti paikantamista. Hän osoittaa ja tekee alustavia käsiteellisiä erotteluja useilla tutkimuksen osa-alueilla, jotka vaativat tutkijalta erityistä reflektiota jotta laaduista ja laadullisuudesta voitaisiin ihmistietessä puhua redusoimatta niitä kvantitatiiviseen mieltämis- ja jäsentämistapaan.
Joku voisi väittää Vartoa jopa kategoriseksi. On totta, että 'dramaturgina' hänessä on tiettyä jyrkkyyttä sekä sen mukanaan tuomaa lukkoonlyövyyttä. Osa ehdottomuuden vaikutelmaa selittynee sillä, että Varton näyn takaa löytyy fenomenologinen tieteen filosofia aidoimmillaan. Fenomenologialle sekä sen käsitteistölle on luonteenomaista tietty perustavuus tai perimmäisyys (itse asiassa kyseessä on fenomenologian idea, sen rakentumisen sisäsyntyinen alkuehto). Niinpä fenomenologisella arsenaalilla operoitaessa ajaudutaan väistämättä tilanteeseen, jossa otetaan kantaa ihmis- ja maailmakäsitystä asettaviin ontologisiin kysymyksiin (itse asiassa kaikessa tutkimuksessa kannanotto tehdään, enemmän tai vähemmän tietoisesti) eikä Varto epäröi tehdä tätä: tutkimus on sitoutumista, se ohjaa ymmärrystä ja luo merkityksiä ja siten vaikuttaa elämismaailman rakentumiseen. Ei siis ole ihme, että Varto painottaa ontologista erittelyä ennen metodiikkaa. Menetelmiin tämä puolestaan vaikuttaa siten, etteivät ne ole vapaita niistä merkitysyhteyksistä, joita niiden avulla tutkitaan; jokainen tutkimus edellyttääkin "oman menetelmän luomisen" vaikka tällaisen perustana voidaan käyttää oppikirjamenetelmiä ja malleja. Varton näkemyksen läpäisevä piirre on ainutkertaisuus, niin tutkimuskohteen tematisoimisessa kuin itse tutkimisessakin.
Alasuutarin kirja rakentuu perinteisemmin; tunnusomaista sille on tietty traditionaalinen sosiologisuus, metodinen käytännöllisyys ja säännönmukaisuuksien etsiminen. Alasuutari operoi nykysosiologian vakiintuneessa maastossa: muun muassa elämäntapaan, alkoholikäyttäytymiseen ja yhteiskunnalliseen muutokseen liittyvissä sosiaali- ja kulttuurintutkimuksen kysymyksissä. Onkin hyvin luonnollista, että Alasuutarin idea laadullisesta tutkimuksesta nousee kulttuurintutkimuksesta. Todellisuuden merkitysvälitteisyyden lisäksi "molemmissa selittäminen perustuu ymmärtävään selittämiseen. Selitysmallien ei oleteta esittävän universaaleja lainalaisuuksia, vaan keskeistä on ilmiön paikallinen selittäminen. Tehdään ymmärrettävksi juuri tietty historiallisesti ja kulttuurisesti ehdolliseksi ymmärretty asia." (s. 38) Hän olettaa kuitenkin joidenkin selitysten olevan yleisemmällä abstraktiotasolla yleisinhimillisiä ja siinä mielessä empiirisesti universaaleja. Alasuutarin näkemyksen voimakas sitoutuneisuus kulttuurintutkimukseen hieman hämärtää laadullisen tutkimuksen alaa ja mahdollisuuksia, vaikutelmaa tukee muun muassa kirjan useat tutkimusesimerkit, jotka lähes kauttaaltaan ovat kulttuurintutkimuksen piiristä otettuja. Itse laadun käsitteen syvempään erittelyyn Alasuutari ei kontekstinsa sisällä ymmärrettävästi ryhdy; ihmisen maailma on merkitysten maailma ja siten laadullinen.
Alasuutarin kirjan rikkaus nousee esiin, kun hän esimerkein ja omakohtaisin kokemuksin kuvailee laadullisen tutkimuksen kulkua, sen raadollista käytäntöä. On mukava (lue, lohduttavaa!) kuulla asemansa vakiinnuttaneen tutkijan epäonnisista kokeiluista ja tehdyistä virheistä, ja ennen kaikkea tavasta, jolla myttyyn menneistä ongelmanasetteluista noustaan, esimerkiksi zoomaamalla lähemmäksi tutkittavaa kohdetta tai uskaltamalla muuttaa tutkimuksen näkökulma ja tematiikkaa kokonaan toiseksi. Alasuutarin kirja onnistuu hyvin siinä, että se luo konkreettista taustaa ja vertailu lähtökohdan (niin teoreettisella kuin tutkimusasetelmienkin tasolla), jota vasten lukija voi ajatteluaan jäsentää, oli se sitten murskakriittistä tai suoraan Alasuutarin useita metodisia virikkeitä hyödyntävää.
Taittumispisteenä pätevyys
Metodioppaat, tieteenharjoittajien metodiluennot ja -kurssit ovat useimmiten raivostuttavan teknisiä, täynnä metodia. Valitettavan usein, eikä suinkaan vähiten edellisen johdosta, myös tutkimusongelmat ja kysymyksenasettelut asettuvat metodiikan lähtökohdista; metodista muodostuu pakkopaita, joka pidättelee kysymyksenasettelujen rikkautta ja moniulotteisuutta, metodi pakottaa ne omaan muotoonsa. Tilanne on outo, sillä ei liene kuitenkaan mikään yllätys, että hämmennystä usein hyvin epäsuoraa ja eriytymätöntä, varsinkin graduntekijöillä ja aloittelevilla tutkijoilla, aiheuttavat asetelmat laadullisessa tutkimuksessa eivät useinkaan ole varsinaisesti metodiikasta nousevia vaan päänvaivaa aiheuttaa pohdinta tutkimuksen pätevyydestä ja yleistettävyydestä. Levottomat kysymykset voivat olla niin syvälle käypiä, että tutkimus rupeaa taittumaan niiden kautta ja koko tutkimisen mielekkyys käy kyseenalaiseksi. Huoli on aiheellinen, sillä koko laadullisen tutkimuksen olemassa olon ajan sen legitimaation- ja kohtalonkysymys on ollut validiteetti eli tutkimuksen pätevyys tai paikkansapitävyys tutkittavan todellisuuden kanssa. Kyse on siis tuosta ärsyttävästä ja kiusallisesta, tutkijan nilkkoja järsivästä rakkikoirasta - totuudesta. Miten vaatimus pätevyydestä/totuudesta asettuu kirjoittajiemme hahmotelmissa?
Kuten todettua, arvoituksen ratkaisijana Alasuutari on säännön etsijä. Laadullisessa analyysissä hän hakee sääntöä, jonka "pitää päteä poikkeuksetta kaikkiin raakahavaintoihin; aineistoon ei saa sisältyä eri havainnot 'makrohavainnoiksi' pelkistävää havaintolausetta vastaan sotivia tapauksia" (s. 25). Säännöillä hän ei tarkoita sitä, että yksilöt noudattaisivat käyttäytymisessään lainalaisuuksia tai että he poikkeuksetta seuraisivat jotain nimenomaista sääntöä, vaan "toiminnassaan ihmiset ottavat huomioon tietyt konstitutiiviset, merkitystä muodostavat säännöt" (s. 201). Jotta sääntöjen löytyminen olisi mahdollista, aineistoa tarkastellaan vain ja ainoastaan tietystä eksplisiittisesti määritellystä teoreettisesta viitekehyksestä. Jos puolestaan löytyy poikkeus, niin se johtaa todennäköiseen abstraktiotason nostamiseen, teoreettisen viitekehyksen tai näkökulman muuttamiseen.
Alasuutarissa on aimo annos traditionaalisuutta, ja ennen kaikkea pätevyyden takaamista tavalla, jossa on selkeästi havaittavissa empiristisen sosiaalitutkimuksen perinne. Hänen konseptionsa sisäisessä linjautumisessa pätevyyden vaatimus tulee toki perustelluksi, säännöt löytyvät, jos niitä etsii. Tiedeyhteisön kritiikki on kuitenkin ulkoista, sen on oltava. Alasuutarilta onkin kysyttävä, että jos hän näkee ihmistieteellisen tutkimuksen omanlaisenaan kirjallisuutena, niin miksi tiede, hyväkin, on lähes aina triviaalia, kun hyvä kirjallisuus ei ole sitä koskaan. Kiehtova epätäydellisyys ja selittämättömyys versus sosiologiset tutkimukset.
Vartolla tutkimuksen pätevyys taittuu ainutkertaisuuden kautta. Ainutkertaisuus kantaa mukanaan elementtiä, joka hyvin olennaisesti liittyy tutkimuksen totuudellisuuteen. Todellisuus on tapahtumista ja tutkimisen suhde siihen on tutkimuskohteen paljastumista tutkimisen merkitysyhteydessä; tutkimus itse siis on tuo paljastuminen, eräänlainen totuustapahtuma, joka tuo esiin jotain elämismaailmasta. Ero perinteiseen tiedenäkemykseen verrattuna on avoimuus, se että etukäteen ei erinäisillä teoreettis-metodologisilla ratkaisuilla lyödä lukkoon sitä mitä tutkittaessa voidaan löytää. Taustalta tällöin täytyy toki löytyä Varton painottama ontologinen erittely sekä tutkimuskohteen tematisointi. Metodisessa mielessä kyse on hermeneuttisesta hypystä keskelle merkityksien rämeikköä, ja polun raivaamisesta maastossa, jossa ei tiedä mihin päätyy. Pätevyyden vaatimukseen liittyy myös edellä esille tuotu eettisyyden vaatimus. Varton mielestä voi kertoa rauhassa oman tarinansa kunhan ei "tulkitse elämänkäytäntöjä tavalla, joka saattaa vaikuttaa elämismaailmaan kielteisesti ja vaikuttaa vääristävästi siihen tosiasiallisuuden tulkkiutumiseen, jota tutkimus ajaa takaa" (s. 103).
Lopuksi
Käsitteelliset aktit, eron tekemisen mekanismeina, luovat oman kaikkeutensa. Niin nytkin. Jos lukijan ajattelu hakee suuntaa metodikirjojen avulla, niin niistä muodostuu helposti ajattelun kahleita, dogmaattisia mallinantajia, jotka kääntyvät tarkoitustaan vastaan. Mutta sellaiselle joka on jo hahmotellut tai tehnyt omaa tutkimustaan kirjat voivat olla oiva apu omien virheiden, umpikujien ynnä muiden tunnistamisessa. Niin nytkin. Näiden kirjojen kohdalla on muistettava Foucault'ta ja Proustia. Kun Foucault'lta kysyttiin mitä kirja merkitsee hänelle, hän vastasi: se on työkalupakki. Ja Proust sanoi, että hänen kirjansa ovat kuin silmälasit: kokeile, sopivatko ne sinulle, näetkö niiden avulla asioita, joita et olisi muuten nähnyt, ja jos ne eivät sovi, niin luovu kirjastani ja etsi muita sinulle paremmin sopivia. Niin nytkin. Älä kuitenkaan luovu tutkimisesta. Se on kivaa.
Jari Myllylä
