"Sekasorto ei näytä olevan väistymässä vaan sakenemassa", "Päättäjien moraali pettäisi, elleivät he varautuisi kovin kuohuvaan tulevaisuuteen", "Varautuminen pahimpaan on kriisin etiikan hallitseva päättämisperiaate". Siinä Terho Pursiaisen ankeat lähtökohdat teoksessaan Kriisiajan etiikka, jonka hän on kirjoittanut Kunnallisalan kehittämissäätiölle.
Pursiainen ilmaisee kriisinäkemyksensä omaperäisellä tavalla: lähestymme "vaihtoehdottumuusmottia", koska "kuninkaan aarre" hädintuskin riittää peittämään "pakkovastuut". "Kuninkaan aarre" on suurin mahdollinen verokertymä; "pakkovastuut" ovat julkisen talouden sitoumukset, joita ei voida jättää hoitamatta.
"Jos kuninkaan aarrekaan ei enää riitä pakkovastuiden hoitamiseen, järjestelmä on taloudellisesti romahtanut ja romahtaa kohta myös poliittisesti. Kuninkaan aarteen ja pakkovastuiden välinen rako kuvaa päättäjän poliittista valinnanvapautta." (s. 41)
Koska tulevaisuudessa uhkaa sekasorto ja nykyisyydessä valinnanvapaus on suppea, on uhrauduttava. Tämä on Pursiaisen tekstin pääsanoma. Valtion ja kuntien on lisättävä verotulojaan niin paljon kuin pystyvät. Samalla joudutaan kuitenkin supistamaan julkista kulutusta tuntuvasti. On myös harkittava luopumista terveys-, koulu- ja kirjastopalveluiden maksuttomuudesta. Leikkauksia rajoittavat ainoastaan huoli vähäosaisimmista; "vähäosaisimman erityisaseman periaate" eli "eroperiaate" toimii Pursiaisen kriisipolitiikan reunaehtona - ei kuitenkaan täysin sitovana.
Kriisitilanteen väistyessä "tulevaisuudenperiaate" voi Pursiaisen mielestä korvata "eroperiaatetta". Sukupolvien välinen oikeudenmukaisuus ja "pahimpaan vaihtoehtoon varautumisen periaate" vaativat kuitenkin uusia uhrauksia. Vähimmäiskulutus jää, Pursiaisen arvion mukaan, lamaa edeltävää tasoa alemmaksi. "Ehkä tingimme vielä siitäkin: antaaksemme sijaa kulttuurille ja muille henkisille arvoille aineellisen toimeentulun tavoitetaso voisi olla tätäkin alhaisempi. Aineellinen elintaso, edes rikkaan maan vähäosaisten elintaso, ei voi olla elämän hallitseva tarkoitus." (s. 61)
Pursiaisen etiikka on vanha kuin Raamattu ja on toistettu aina kun nälkä, pula tai lama on iskenyt. Nälkävuosina 1860-luvulla papit saarnasivat parannusta ja uhrautuvuutta. Yleisin asenne oli, että "säästävä taloudenpito" oli hylätty. "Säästävällä" ymmärrettiin vanhakantaista, omavaraista yhteiskuntaa. Uskottiin että "nälkäaika korjasi ihmisten oman toiminnan tuloksia. Ei ollut koottu varastoja pahan päivän varalle", kirjoittaa Hannu Soikkanen Kun halla nälän tuskan toi -kirjassaan.
Kuitenkin nälkävuosina säästettiin niin innokkaasti, että ihmiset eivät löytäneet töitä mistään. Tilanne ei olisi riistäytynyt niin hirvittäväksi, mikäli olisi uskallettu lainata enemmän ja investoida silloin kun työvoimaa oli yllin kyllin. Raha-asiain toimituskunnan päällikkö (eli pääministeri) J.V. Snellman oli valmis hintaan mihin hyvänsä puolustamaan uuden hopeamarkan arvoa, joten kallista viljaa ei ollut varaa tuoda Suomeen. Valtiovalta vaati tiukasti saataviaan, ja kun se auttoi hädän hetkellä, sen motiivina näytti olevan veronmaksukyvyn säilyttäminen. Vasta myöhemmin ja vastahakoisesti aloitettiin yleisiä rakennustöitä nälkäpalkoilla.
1860-luvun nälkävuosina ihmisiä kuoli joukoittain - noin 270000. 1990-luvun lama näkyy selvimmin joukkotyöttömyytenä. Mutta kumpaankaan Pursiaisen etiikka ei oikein sovellu.
Kriisitilanteessa yleensä paras ohje on suora vaikuttaminen hätään. Jos ihmiset kuolevat nälkään - hanki heille ruokaa, piittaamatta valtion budjettivajeesta tai kuvitellusta pelivarasta. Jos ihmiset eivät saa töitä mistään - järjestä hätätöitä tai lisää kysyntää, piittaamatta markan arvosta tai oletetusta "vaihtoehdottomuusmotista". Se oltiinko "motissa" vai ei, selviää vasta toiminnan seurauksista. On myös väärin tulevaisuuden mahdollisten uhkien tai sukupolvien tasa-arvon nimissä vaatia säästöjä ja supistuksia tilanteessa, jossa lapset ja nuoret kärsivät hätää. Hehän edustavat tulevaisuutta jo tässä ja nyt.
Pursiainen on ankara analyysissään ja johtopäätöksissään. Hän uskoo ajattelevansa kylmän loogisesti. Mutta ankaruus ja loogisuus seisovat hataralla pohjalla. "Kuninkaan aarretta" ei voida määritellä Pursiaisen tavoin. Lyhyellä tähtäimellä sitä on helppoa nostaa toimenpiteillä, jotka voivat hankaloittaa sen kasvamista pitkällä tähtäimellä. Kansalaisten valmius maksaa veroja on myös riippuvainen siitä mitä he saavat vastikkeeksi valtiolta, sekä siitä kuinka paljon he samaistuvat kansakuntaan ja valtiovaltaan. Lafferin käyrä, johon Pursiaisen pohdiskelu nojaa, on teoreettinen sanan huonossa merkityksessä. On harhaanjohtavaa varoittaa elvytyspolitiikasta "kuninkaan aarteen" mahdollisen pienentämisen nimessä. Edes Laffer itse ei ajatellut käyräänsä suhdannepolitiikkaan, vaan pitkän aikavälin analyysivälineenä.
Pursiaisen ajatukset "maailmankassasta", jonka avulla voidaan auttaa maailman köyhiä eivät kanna edes yhtä pitkälle kuin Lafferin käyrä.
Vaikka tunnen sympatiaa Pursiaisen pitkän tähtäimen tinkimistavoitteita kohtaan, en voi hyväksyä niitä kriisiajan ohjeiksi. Pursiainen itse varoittaa siitä, että kriisiä käytetään pitkän ajan muutosten huononnusten läpirunnomiseen. Hänen kriisikäsityksensä, yhdistettynä hänen ankaraan "pahimpaan vaihtoehtoon varautumisen" -periaatteeseen, johtavat kuitenkin helposti juuri tähän.
En pitänyt Kriisiajan etiikka -kirjasta. Se ei ole keskusteleva vaan ojentava. Se ei perustele vaan julistaa eettisiä periaatteitaan. Sen pohdiskelut ovat näennäisloogiset, eivätkä kestä syvempää tarkastelua. Sitä paitsi emme kriisiaikoina kaipaa nuhtelua ja muistutuksia ongelmistamme. Tarvitsemme uusien mahdollisuuksien tiennäyttäjiä.
Jan-Otto Andersson
