Turkulaisen biologin Jouni Issakaisen teos Saaren kirja on mielenkiintoinen yritys etsiä ihmistä itseään kaiken tieteellisen touhun ja hälyn keskellä. Tiede ja tieteellisen maailmankuvan perusoletukset asettuvat teoksessa hyvin luontevasti (mutta samalla rajaavasti) itseään etsivän ihmisen keskustelukumppaneiksi. Tässä etsinnässä tiede ja sen totuudet osoittautuvat perusteettomaksi uskoksi, ja niistä luopunut ihminen voi ihmisyytensä löytäneenä palata jälleen elämään.
Aution saaren metafora ei toimi Issakaiselle pelkästään perinteisenä yhteisön tavoista ja tottumuksista vapautumisena. Aluksi kuva toimii juuri tällä tavalla ajautumisena pois (tiede)yhteisön uskomuksista, joita saarelainen alkaa itsestään lähtien koetella. Lopulta saari paljastuu sinä itseytenä, mitä ihminen etsii. Itsensä löytäminen ihmisenä edellyttää perusteellista riisuuntumista niistä tieteisuskon riekaleista, jotka saarelle ajautuvaan ihmiseen on tarttunut.
Issakaisen kuvauksessa puhdistautuminen lähtee ulkoisen luonnon havainnoinnista, jossa havainnointi kääntyy ihmiseen. Tämäkin alkaa ihmisen sisäisten liikuntojen havainnointina, mikä muuttuu ajattelun havainnoinniksi. Näin raja havaitsijan ja havaitun välillä hämärtyy ja lopulta katoaa. Viimeisenä askeleena vakautta vaativa ajatus havaitaan sisäiseksi liikkeeksi (mielenliikutus), jolloin kaikki vakauden ja pysyvyyden pyrkimykset voidaan unohtaa.
Antautumalla liikkeelle ja ajatukselle, jättäytymällä liikkeen liikkumiseen ja ajattelun ajattelemiseen mieli ja ruumis yhtyvät samaksi virraksi, ihminen yhtyy saareen. Ihminen on saari ja saari on ihminen.
"Hänen ei tarvinnut muistaa saarta, sillä saari muisti hänet. Hänen ei tarvinnut unohtaa saarta, sillä se unohtui jo ennen kuin hän muisti karkoittaa sen mielestään." (s. 135)
"() hän antoi järkensä pois ennenkuin sitä häneltä pyydettiin. () Hän luopui luonnon pysyvyydestä, että saattoi heittää jännitykseen jäykistyneiltä harteiltaan pysyvyyden ylläpidon. Hän luopui avaruudesta, että hänen jalkojensa ei tarvinnut ponnistella valmiina juoksenmaan sen äärestä toiseen." (s. 96)
Ajatuksellisesti teos on parhaimmillaan juuri tämän jättäytymisen kuvaamisessa. Muuten Issakaisen pelkistetyn asiallisesta kirjoitustavasta muodostuu karu käytävä, johon ei juuri halua eikä tarvitsekaan palata. Kerran sen käyneenä sen on nähnyt.
Vesa Jaaksi
