Filosofisista kysymyksistä taiteenfilosofian ja estetiikan kysymykset tuntuvat olevan Suomessa erityisiä kiinnostuksen kohteita. Ainakin julkaisutoiminnassa taiteenfilosofia on kärkipäässä verrattuna esimerkiksi sellaisiin alueisiin kuin etiikka, yhteiskuntafilosofia tai jopa ympäristöfilosofia.
Kustannusosakeyhtiö Taiteen julkaistessa mannermaista taiteenfilosofiaa parivaljakko Arto Haapala ja Markus Lammenranta on yhdessä toimittanut jo toisen angloamerikkalaista taiteenfilosofiaa sisältävän antologian. Ensimmäinen osa, Taide ja filosofia, ilmestyi vuonna 1987 ja se oli tähdätty taiteenfilosofiseksi yleisteokseksi keskeisten taidetta koskevien kysymysten käsittelyssä. Kokoelma sisälsi tärkeimpien taidefilosofiaa harrastavien analyyttisen filosofian edustajien kirjoituksia. Kirjoittajina olivat muun muassa Monroe C. Beardsley, Arthur C. Danto, George Dickie, Joseph Margolis sekä Nelson Goodman.
Viime vuonna ilmestynyt antologian toinen osa, Kauneudesta kauhuun, laajenee hieman peruskysymyksistä kohti taiteentutkimuksen marginaalialueita, kuten vitsit, kitsi tai kauhu. Toki mukana on edelleen myös perusongelmien esittelemistä.
Nicholas Wolterstorffin esittää artikkelissaan Taidefilosofia analyysin ja romantiikan jälkeen, että "on kiistatonta, ettei 20. vuosisadan analyyttisen filosofian loistokkuus näy taidefilosofiassa" (s. 277). Tämä huomio todella pitää paikkansa tätäkin antologiaa lukiessa. Analyyttisen filosofian kiinnostus käsitejärjestelmään ja kielen analyysiin tuntuu usein unohtavan itse taiteen, josta taiteenfilosofiassa on kyse. Tämä on johtanut analyyttisen filosofian edustajien (muun muassa) tekemään eron taiteen ja taidekritiikin välillä. Analyyttisen taiteenfilosofian tulisi koskea vain jälkimmäistä ja olla siten ennemminkin taidekritiikin filosofiaa. Toiseksi strategiaksi muotoutui taiteen pitäminen jonkin kielen ilmaisuina, semioottisena merkkikielenä.
Wolterstorff toteaa, että edellisen kaltainen "beardsleyläinen" taidekritiikin estetiikka, joka on tuhlannut suunnattomasti aikaa ja energiaa esimerkiksi taideteoksen käsiteen analyysiin, hakee silkassa ikävystyttävyydessään vertaistaan. Analyyttisen taiteenfilosofian loputtoman tuntuisten fiktiivisten argumenttien ja vasta-argumenttien kehä on todella silmäluomia painostavaa ja voi kiinnostaa vain aivovoimistelijoita.
Yksi mielenkiinnon tappajista on lisäksi käsiteanalyysien täydellinen epähistoriallisuus. Esimerkiksi tämän antologian klassikotekstissä, Frank N. Sibleyn vuonna 1959 julkaisemassa artikkelissa Esteettiset käsitteet, pohditaan esteettisten termien ja käsitteiden ongelmaa täysin epähistoriallisesti.
Sibley kysyy, mikä esteettisestä käsitteestä tekee esteettisen, mutta ei pohdi vastausta etsiessään, miksi jokin termi muttuu esteettiseksi, mitä tarkoitusta esteettiset termit palvelevat, missä ja milloin ne syntyvät ja niin edelleen. Sitä vastoin hän postuloi inhimillisen kyvyn, esteettisen herkkyyden eli maun, joka joko on tai sitten ei ole. Se, jolla on tämä kyky, voi nimittää esimerkiksi maalausta kauniiksi, koska hän näkee sen olevan kaunis. Tämä kyky joko on tai ei ole. Sibley ei ole kiinostunut siitä, mitkä seikat tuottavat kyseisen makutuomarin eikä myöskään siitä, mikä ylipäätään on makutuomarin asema ja tarkoitus.
Kauneudesta kauhuun -antologian kirjoitusten aihepiireinä ovat esteettiset ominaisuudet, kuvallinen esittäminen, ilmaisu, metafora, vitsi, kitsi, kauhu sekä analyyttisen estetiikan suhde muun muassa pragmatismiin ja dekonstruktionismiin. Kauneudesta kauhuun täydentää täten Taide ja filosofia -teosta, joka esitteli keskeiset analyyttisen taiteenfilosofian kysymykset, jotka koskivat muun muassa taideteoksen määrittelyä, ontologiaa, tiedollista ja moraalista merkitystä sekä arvottamista. Yhdessä nämä kaksi teosta antavat varsin hyvän läpileikkauksen analyyttisen taiteenfilosofian keskeisiin mielenkiinnon kohteisiin ja kirjoittajiin. Lisälukemiseksi voi vaikkapa kaivaa esiin vuonna 1981 suomeksi ilmestyneen George Dickien teoksen Estetiikka.
Reijo Kupiainen
