Martin Buber (1878-1965) on yksi niistä tärkeistä keskieurooppalaisista ajattelijoista ja vaikuttajista, jotka ovat jääneet Suomessa pimentoon. Syytkin ovat ilmeiset. Suomalaisessa analyyttisessä ilmapiirissä ei olla oltu juurikaan innostuneita siitä saksalaisille ominaisesta ajattelutavasta, joka on helppo leimata mystisismiksi ja hämäräksi. Lisäksi Buber on keskeinen juutalainen vaikuttaja ja Suomessa juutalaisuutta tunnetaan vain keskitysleiritarinoina, Woody Allenina ja Israelin ulkopolitiikkana.
Buberin vaikutus on kuitenkin ollut melkoinen, sillä hän oli vuosikymmenien ajan erittäin aktiivinen toimija erilaisissa juutalaisissa liikkeissä ja eri julkaisujen toimittajana. Hän oli muun muassa Ihud-liikkeen perustajia. Liikkeen tarkoituksena oli edistää juutalaisten ja arabien rauhanomaista rinnakkaiseloa. Hän oli myös Israelin tieteiden ja taiteiden akatemian ensimmäinen presidentti ja vuonna 1959 Dag Hammarskjöld suositti Buberille Nobelin rauhanpalkintoa.
Buber oli voimakas kulttuurisionisti, joka korosti juutalaisen identiteetin rakentumista henkistä ja uskonnollista tietä poliittisten pyrkimysten sijaan. Hitlerin valtaantulon myötä hän pyrki entistä enemmän vahvistamaan juutalaista identiteettiä ja hänestä tuli vuonna 1934 juutalaisen aikuiskasvatuksen ja juutalaisten opettajien uudelleenkoulutuksen pääorganisaattori Saksassa. Hitlerin mahti osoittautui kuitenkin ylivertaiseksi ja pian Buberin toiminta Saksassa kiellettiin ja hän muutti Palestiinaan vuonna 1938.
Buberin ajattelun keskeisenä vaikuttajana on itäeurooppalainen juutalainen liike, hasidismi, joka alkujaan oli reaktiota ortodoksijuutalaisuuden lakikeskeistä systeemiä vastaan. Tämän liikkeen ulkopuolelta hänen taustallaan vaikuttavat muun muassa Friedrich Nietzsche, Søren Kierkegaard ja Ludwig Feuerbach. Minä ja sinä -teoksessa Nietzschen antropologia, Kierkegaardin hahmottelema ihmisen jumalyhteys ja Feuerbachin yhteisöllisyys lyövät kättä.
Buber piti itse Minä ja sinä -teosta pääteoksenaan. Tämä Buberin varhainen teos vuodelta 1923 on tyyliltään lähes aforistinen ja kaunokirjallinen, joten se ei helposti aukea tiukkaa tieteellistä tekstiä janoavalle lukijalle. Mutta Buberin strategia ei olekaan tieteellinen vaan dialoginen. Tämä Buberin keskeinen ajatus avoimesta dialogisuudesta sekä ihmisten, Jumalan että koko luomakunnan kanssa on eräs reaktio sovinnaistapoja ja lakeja noudattavaa tiukkaa juutalaisyhteisöä vastaan, mutta saa kantavuutta myös juutalaisuuden ulkopuolella kestävänä filosofisena ajatuksena. Jo tyylinsä kautta Buber kutsuu lukijan avoimeen dialogiin kanssaan. Hän onkin todennut, että hänellä ei ole oppia, mutta hän johtaa keskustelua.
Kokea ja kohdata
Buberin filosofiaa voidaan pohjimmiltaan pitää, ei teologisena, vaan antropologisena, siinä mielessä että Buberin ajattelun keskiössä on ihminen suhteessa ympäristöönsä - ja Jumalaan vasta osana tätä ympäristöä. Toki teologinen perinne on ammentanut paljon Buberista, mutta Buberin hahmottelema suhde Jumalaan syntyy vasta ihmisen muiden suhteiden myötä Jumalaan, joka on nähtävissä jokaisessa asiassa. Aina kun ihmisen suhde olevaan toteutuu, Jumala on läsnä. Buberin mukaan Jumalaa ei pidä etsiä kääntymällä pois elämästä, vaan Jumala on arkipäivän toiminnassamme. Mutta Jumala ei myöskään ole johdettuna jostakin muusta, esimerkiksi luonnosta, vaan "vastapuolenamme; se, mitä voidaan oikeasti vain puhutella, mitä ei voida ilmaista" (s. 109).
Tämä vastapuoli tulee esiin Buberin peruskäsitteissä minä-sinä ja minä-se. Buberin dialogisuus alkaa ajatuksesta, että sanapari minä-sinä kuuluu yhteen samoin kuin sanapari minä-se. Sanaparit eivät viittaa olioihin, vaan perustavanlaatuisiin suhteisiin, joissa maailma muodostuu tietoisuuden ja todellisuuden kietoutuessa yhteen. Buber antaa näin oman fenomenologista ideaa lähentyvän ratkaisunsa idealismi-realismi -kiistaan. Maailma ei suinkaan ole pelkkä mielen sisältö eikä ulkopuolinen ihmisestä riippumaton kappale, vaan se aktualisoituu sanaparien osoittamissa suhteissa, joissa ihminen kokee/kohtaa todellisuuden. Ei ole minua ilman sinua eikä sinua ilman minua, kuten ei myöskään sitä ilman minua ja minua ilman sitä.
Sanapari minä-se perustaa Husserlin intentionaalisuuden ideaa muistuttavan alueen, jossa minä ei pelkästään aisti tai ajattele, vaan aina aistii ja ajattelee jotakin, jonka "se" ilmaisee sanaparissa minä-se. Buberin mukaan tämä on kokemisen perustava idea. Mutta siinä missä "se" ilmaisee subjekti-objekti -suhteen, "sinä" sanaparissa minä-sinä ilmaisee yhteyden, aktuaalisuuden, joka ei perustu kokemiseen vaan kohtaamiseen.
Jokainen kohtaaminen, jossa voidaan lausua sinä, on ainutkertainen hetki, josta syntyy läsnäoleva, avoin aktuaalisuus, jota ei voida käsitteellistää, jota ei voida hallita ja järjestää:
"Kohtaamiset eivät järjestäydy maailmaksi, mutta jokainen niistä takaa sinun liittyneisyytesi maailmaan. Maailma, joka sinulle näin näyttäytyy, on epäluotettava, koska se ilmenee sinulle aina uutena, ja et voi saada sitä sanoihin; sillä ei ole tiheyttä, koska kaikki läpäisee siinä kaiken; sillä ei ole kestoa, koska se tulee myös kutsumatta ja katoaa vaikka pitäisimme siitä kiinni; se ei ole havainnollinen, jos tahdot tehdä sen sellaiseksi, menetät sen. Se tulee, ja tulee hakemaan sinua; jos se ei saavuta sinua, kohtaa sinua, niin se katoaa; mutta se tulee uudestaan, muuntuneena. Se ei ole sinun ulkopuolellasi, se koskettaa sinun perustaasi, ja jos sanot 'sielu minun sielustani', et ole sanonut liikaa; mutta varo tahtomasta sijoittaa sitä sieluusi - silloin tuhoat sen." (s. 55-6)
Tämä runollinen katkelma paljastaa minä-sinä -suhteen maailmana, joka olennaisesti poikkeaa minä-se -suhteen järjestetystä, objektivoidusta, representoidusta, hallitusta ja pakotetusta maailmasta. Minä-sinä -suhteessa ihmisen osallisuus maailmaan tulee esille välissäolemisen kautta, joka on minään, egoon palautumatonta ja todellisuuteen sinänsä pääsemätöntä välitilaa minän ja sinän välillä. Tässä välitilassa on henki, jossa ihminen elää, kuten Buber ilmaisee. Buber vertaa henkeä kieleen: samoin kuin ihminen ei vain puhu kieltä ja kieli ei ole ihmi-sessä, vaan ihminen on kielessä. Samoin henki ei ole ihmisessä, vaan minän ja sinän välillä ja ihminen on hengessä. Tämä välitilassa oleva ihminen, sinään suhteessa oleva ihminen, on Buberin käsitteistössä persoona erotuksena erottautuneesta ja riippumattomasta yksilöstä.
Yhteisön dialogisuus
Ihmisen maailmasuhde on kahtalainen (kokemisen ja kohtaamisen maailma), jossa ihminen itse eikä ihmisen sosiaalinen elämä voi tulla toimeen ilman se-maailmaa. Mutta Buber korostaa, että se-maailmaan kuuluva vallantahto ja hyötymi-sen tahto toimivat oikein vain liittyneinä sinä-maailman yhtey-dentahtoon.
Buber katsoo, että todellinen yhteisö syntyy vain dialektisessa vastavuoroisessa yhteydessä, jossa Buberin kultturisionististen oppien mukaan kulttuurinen ja henkinen yhteys tulee ennen poliittista yhteyttä. Talouselämä ja valtio voivat olla eläviä vain sen hengen yhteydessä, joka sanoo sinä.
Buber katsoo siis, että persoonan aktualisoiminen aktualisoi myös yhteisön. Tämä on ajatus, joka modernissa yhteiskunnassa herättää heti vasta-argumentin, jossa korostetaan vallan monitasoisuutta ja kietoutuneisuutta. Persoonan ja yhteisön suora ja mutkaton suhde tulee ongelmalliseksi monimutkaisessa yhteiskunnassa, jossa kulttuurisesta, talodellisesta ja jopa kielellisestä pääomasta käydään jatkuvaa kamppailua. On myöskin todettava, että Buberin optimistinen ohjelma osoittautui käytännössä heikoksi, kun hän natsien valtaantulon ja puhtaasti se-maailmaisen politiikan puristuksessa ryhtyi vahvistamaan juutalaisen yhteisön henkeä opettajien uudelleenkoulutuksen ja aikuiskasvatuksen kautta.
Toisaalta persoonan avaama minä-sinä -suhde ei ole vähäteltävä. Buber oivaltaa, että elävä yhteisö ei voi olla asetettu ylhäältäpäin, vaan että todellinen yhteisö saavutetaan vain todellisten ihmisten välisten suhteiden kautta. Tämä on tullut selvästi havainnollistetuksi nykyajan ylhäältä rakennettujen valtioiden hajoamisessa, ja on aina näkynyt juutalaisessa kulttuurissa.
Yhteisö rakentuu osallistumisen kautta. Siinä, missä minäkeskeinen ihminen, kuten Buber sanoo, asettuu erilleen ja ottaa omakseen, persoona ottaa osaa olemassa olemiseen, aktuaalisuuteen. Aktuaalisuus ja sitä kautta yhteisö saavutetaan vain osallisuudessa, intersubjektiivisuuden suhteessa, jossa siitä, mikä on vain omaani tulee yleistä ja jaettavaa. Yhteisössä ei voida olla erillään, elää sivussa. Minä saavuttaa aktuaalisuuden loputtomassa kommunikaatiossa.
Syyte: irrationalismi
Martin Buber on yksi niistä saksalaisista filosofeista, joka on saanut niskaansa irrationalismin ja spekulatiivisuuden leiman, joiden usein on katsottu johtavan suoraan kansallissosialismin. Ironista kyllä, Buber on juutalainen ja hänen ajattelunsa pohjautuu vanhaan juutalaiseen perinteeseen.
Toinen keskeinen juutalainen filosofi, Emmanuel Levinas, on todennut, että juutalainen ajattelu tähtää perimmältään dia-logiin muun kuin subjektin itsensä kanssa. Tässä se eroaa perinteisestä länsimaisesta ja eritoten kartesiolaisesta yksinpuhelusta, joka lähtee subjektin järjen asettamista periaatteista ja oman argumentointinsa arvostelemi-sesta. Tätä kutsutaan rationalismiksi. Suhteutettuna tähän länsimaiseen käsitykseen rationaalisuudesta dialogisuuden spekulatiivisuus ja irrationalismi on ymmärrettävää. Itseään ajattelevan subjektin kannalta ei ole järkevää etsiä suhdetta ulko-puoliseen, joka saattaa asettaa subjektin kaikkivoipaisuuden kyseenalaiseksi. Tämän yksinpuhelun pohjalta syntyvässä ihminen on ihmiselle susi -tilanteessa yhteisö perustuu aivan toiselle pohjalle kuin Buberin kaipaama dialoginen yhteisö. Tosin Buberin dialogisuuskin on vielä yhteisön kannalta puutteellista.
Kuten Levinas huomauttaa, Buberin minä-sinä -suhde on liian itseriittoinen. Buberin esittämä rakkauden leimaama minä-sinä -suhde on aivan liian intiimi yhteisön kivijalaksi. Yhteisön suhteet ovat tätä huomattavasti moninaisemmat ja kietoutu-neemmat. Kahden ihmisen yhteisöä ei ole. Jossakin on aina joku kolmas, nimettömänä, identifiomattomana, mahdollisuutena. Levinas varoittaa kolmannen tuomasta epäoikeudenmukai-suuden mahdollisuudesta, silti kolmas ei johda suoraan totaliteettiin, vaan vie minut maailman keskelle, intersubjektiivisuuden tilaan, joka avautuu syvyytenä ympärilläni ja paljastaa mahdollisuuden ja ajallisuuden.
Jukka Pietilä on varustanut Minä ja sinä -teoksen valaisevalla esipuheella Buberin toiminnasta ja kirjoituksista. Koukeroisen kielen suomennostyö on ollut varmasti haasteellinen tehtävä ja on mielestäni onnistunut suhteellisen hyvin. Pahimpia ongelmia ovat suomennokseen jääneet saksankieliset lauserakenteet ja sivulauseiden runsas käyttö. Muun muassa tällaisen virkkeen olisi varmaan voinut katkaista: "Siellä, missä on jotakin, siellä on jotakin muuta, jokainen Se rajoittuu toiseen Siihen, Se on vain siten, että se rajoittuu toisiin" (s. 26). Myös isojen alkukirjaimien käyttö herättää kysymyksiä. Valitettavasti en ole saanut käsiini alkuperäistekstiä, joten suomennostyön onnistuneisuutta en siltä osin pysty arvioimaan.
Reijo Kupiainen
