Juha Varto
Kun etsii perusteita sille, miksi jokin ajatustapa tai ajatussuunta saa kannatusta ja tulee muodikkaaksi, on syytä katsoa välittömästi näkyvän taakse. Nykyisestä suunnattomasta joukosta muotiajatuksia poimin yhden esimerkin, aivan sattumalta, ja se olkoon "kansainvälisyys". Lukija tietää hyvin, kuinka monessa yhteydessä juuri kansainvälisyys on ratkaisevaa ja yhtä kuin hyvä. Näitä ei siis tarvitse luetella. Mutta mitä tämä uusi aate on? Onko se todellakin uutta ja onko se hyvää? Sen voi saada selville kahdella tavalla: tutkimalla kansainvälisyyden motiiveja tai odottamalla sata vuotta ja tutkimalla seurauksia. Jälkimmäiseen ei ole aikaa ja tuloksetkin saattavat olla tuhoisat.
Kansainvälinen asettuu aina kansallista vastaan, se syntyy tästä asetelmasta, ja asetelma on jo valmis kaikissa kansallisvaltioissa. Kansainvälisyyttä ajavat pääasiassa suuret kansat, joiden uudenlaisen imperialismin nimi on juuri "kansainvälisyys": niillä ei ole itsellään menetettävää mutta paljon annettavaa, eli pyrkimys on tehdä kaikki samaksi kuin mitä näillä kansoilla on annettavana. Pienillä mailla on vain saatavaa mutta myös paljon menetettävää, mikäli ne jäävät kokonaan suurten vaikutuksen alle. Tässä on ratkaisevaa, kuinka asennoituu: jos pitää erilaisesta, näkee tässä uhan, jos pitää voimakkaasta ja samasta, näkee tässä kehitystä. Suuret voivat käyttää palkkioita ja houkutuksia saadakseen omansa hyväksyttäväksi paremmin. Pienet eivät voi vaikuttaa muulla kuin vetoamalla erilaisen arvoon, mikä ei ole kovin paljon.
Kaupassa tämä näkyy jo selvästi: tuotteet, joita käytämme, ovat tämän uuden imperialismin Merkkejä. Ne ovat standardoituja, samanlaatuisia, ja ne standardoivat myös aistimme pitämään niistä. Politiikassa tämä näkyy myös: länsimainen demokratia on vastoin kaikkea Luonnonjärjestystä standardi. Kuvataiteissa on myös standardi, jonka taidekauppiaat onnistuivat luomaan parina viime vuosikymmenenä. Musiikki on selvästi IRCAMin ja MTVn standardoima ja vanhempi musiikki on tullut cd:n standardoimaksi, yhdeksi tietyksi akustiseksi tavaksi. Näistä asioista keskustellaan vielä jonkin verran, mutta keskustelussa harvoin vaaditaan muuta tai ainakaan kerrotaan, mitä muu saattaisi olla.
Mielenkiintoista on, että nykyisin pienet kansat pyrkivät jo alunperin tuottamaan esineensä, taiteensa ja poliittisen käytäntönsä kansainvälisenä. Me emme enää tapaa suomalaista kuvataidetta vaan jo valmiiksi kansainvälistä, samoin tanssissa, romaaneissa, laivoissa, ruoassa ja sosiaalipolitiikassa.
Ajatteleminen on todellisesti ajatellen vähemmän kansainvälistä, koska se kumpuaa suoraan maasta, jota astumme. Luonto, kulttuuri historiana ja kieli sitovat ajattelemista kansalliseen, mutta tämä, kovin konkreettinen, ei ole estänyt kansainvälisen ajattelemisen syntymistä. Tämä on tietenkin mahdollista, koska perinteeseemme kuuluu ajatus maattomasta, ruumiittomasta hengestä, joka ajattelee puhtaita ajatuksia.
Ajattelunkin kohdalla standardoiminen on onnistunut. Ensin ajatteleminen on teoretisoitu, sitten tieteellistetty ja lopulta relativoitu. Lopputulos vastaa mainiosti Descartesin maailmasta, luonnosta ja praksiksesta erottamaa sielua, joka itsekseen epäilee ajattelun kansainvälisessä tilassa, riippumattomana pelkiksi vahanukeiksi paljastuneista toisten ihmisten kehoista ja vapautuneena ajattelijan omasta ruumiista. Tämä tapahtumaketju on vienyt paljon aikaa, mutta niinpä se onkin nyt itsestään selvä, kukaan ei asetu vakavissaan kyseenalaistamaan sitä tai vaatimaan erilaista. Tärkeänä kohtana tätä ketjua ja sen onnistunutta valtausta on ollut ajattelemisen tieteen, filosofian, sijoittuminen yliopistoihin, joissa se on hankkinut itselleen omia määreitään täysin vastustavan ajattelun auktoriteetin aseman. Hyvää ajattelua ei enää ratkaista ajatusten sisällön mukaan vaan lausujansa akateemisen aseman mukaan. Jo ennen tämän toteutumista Schopenhauer näki tässä ajattelun uhkan, Nietzsche ja Croce tunnistivat jo jumalhämärän.
Yliopistoissa on voitu määritellä tietty kansainvälinen standardi, joka on määräytynyt pitkälti vallan mukaan: rahakkaimmat, aggressiivisimmat ja häikäilemättömimmin tiedemaailman valtapeliin liittyneet ajatukset ovat tulleet standardeiksi. Käytännössä tämä on tarkoittanut, että taloudellisesti ja perimmältään sotataloudellisesti hyödylliset tieteet määräävät myös sen, mitä ajattelemisessa pidetään arvokkaana. Rikkaat kansat, joilla on paljon ajattelijoita, ajattelevat mitä ajattelevat. Pienet kansat joutuvat ajattelemaan tämän mallin mukaisesti, jo alunperin kansainvälisesti, mikä siis aina tarkoittaa yksinkertaisesti jonkun suuren ja rikkaan kansan ajattelutavan mukaan. Tällä tavoin ajatteleminen muuttuu päivä päivältä enemmän standardoiduksi, jo valmiin ajattelemiseksi, eikä ole enää mitään mahdollisuutta ajatella toisin. Surullisinta on tietenkin se, että jos joku ajattelee tämän kaiken keskellä toisin ja uutta, kukaan ei tunnista sitä ajattelemiseksi.
