Kerron lyhyen tarinan. Tarinan kerron siksi, että tieteiden äidin vesiklosetti tarvitsee tarinoita: todella todellisia epätotuuksia.
Kerron tarinan vedestä. En kerro rakkoviasta. Kerron hyvin vanhasta vedestä, en H2O:sta. Kerron vedestä suu kuivana, likaisena - ja yhä kykenemättömämpänä kävelemään sen päällä. Kerron muinaisen ajan vedestä historian kirjoituksen vesipäässä.
Miletos, polis antiikin Kreikaksi kutsutulla alueella, synnytti erään miehen 600-luvun loppupuolella eaa. Tästä miehestä tuli suuri laskija, ei juoman- eikä alleenlaskija, vaan geometrikko; tämän taidon hän kävi oppimassa egyptiläisiltä. Myös tähtien laskija, astronomi, hän oli: Thales dokei protos astrologesai, "Thales taitaa olla ensimmäinen tähtiä sanalla järjestänyt", kirjoitti Herakleitos. Thales oli hänen nimensä ja kerrotaan hänen laskeneen auringonpimennyksen tapahtuvan toukokuun 28. vuonna 585 eaa, ja se tapahtui. Tämä mies kuoli jossain vuosien 545/546 eaa tienoilla.
Thales kuljeskeli taas kerran tähtiä katsellen, laskeskellen taivaantakaisia. Hän kierteli ja kaarteli, pyöri ja hyöri, mutta yht'äkkiä putosi kaivoon. Paikalle sattunut piikatyttö nauroi Thalesta: viisas mies, laskee tähtien liikkeitä, mutta omia jalkojaan ei kykene näkemään. Ja silloin se tapahtui: Thales sai jalat!
Arkhen de ton panton hydor, "kaiken alku on vesi", lausui Thales kaivon reunalle noustessaan. Mitä ihmeellistä oli astronomi sukelluksessaan oivaltanut?
Diogenes Laertius kirjassaan Maininnan arvoisten filosofien elämästä kertoo Thaleksen kirjoittaneen seuraavan kauniin fragmentin:
presbytaton ton onton theos ageneton gar.
kalliston kosmos poiema gar theou.
megiston topos apanta gar khorei.
takhiston nous dia pantos gar trekhei
iskhurotaton anagke kratei gar panton.
sofotaton khronos aneuriskei gar panta.
Tämä kertoo veden merkityksestä. Luen sitä.
Ensiksi, tämä ei paljastu minulle objektiivisena väittämänä todellisuuden luonteesta. Se ei siis ole tutkimusta sanaa masentavasti mieltäen. Pikemminkin se ilmenee kuvauk-sena eräästä ihmisen maailmassa-olemisen kokemuksesta, se ilmenee kuvauksena kai-vosta, kaivossa-olemisesta, myös kaivoon-jäämisestä. Teksti kokoaa lukemisessani subjektin, jolle voidaan antaa enemmän tai vähemmän oikein nimi, Thales.
Thales aloittaa:
"vanhin olevista jumala, syntymätön.
kaunein kosmos, jumalan runoelma.
suurin alue, kaikelle tekee tien."
Minä aloitan alueesta, apanta gar khorei. Khoreo on verbi, joka merkitsee: tehdä tila toiselle, tehdä tie jollekin, saattaa onnistumaan, ja niin edelleen. Topos on se, mikä tekee tietä, tekee tilaa jonkin olemiselle, tapahtumiselle - alue mahdollistaa jonkin olemisen jonakin jossakin, se mahdollistaa tässä-olon, se on tässä-olo, että jokin on.
Topos ottaa haltuunsa jumalan. Jumala ko-hoaa jumalana jossakin. Se ei ole yli-alueellinen. Mutta se on ageneton, se on jo, se ei synny tyh-jästä, alueen ulkopuo-lelta - fragmentin subjekti on asettunut valmiiseen maailmaan.
Jumala jo olemassa olevana on kosmoksen, järjestyneen maa-ilman mitta, maan ja taivaan mitta. Jumalasta, perustan periaatteesta, joka on kohonnut alueesta, paikasta, on rakenettu maailma, kosmos. Tietoisuusfilosofian kielellä: jumala on tässä reflektoimaton esitietoisuus, jolle tekeminen perustuu; toisin sanoen ensimmäinen subjektia rakentava ymmärryksen, merkityksen periaate.
Jumala on alueen, paikan jumala, tässä-olevan jumala - jumala on kokevan ihmisen perustan periaate, paikasta kohoava, maailman rakentamisen ensimmäinen periaate, joka saa nimen theos. (Ei ole mitään syytä sille, ettei se voisi saada muitakin nimiä.)
Kosmos on poiema gar theou, "jumalan poieema", teko ja runoelma. Kreikankielen sana poiesis viittaa yhtä aikaa sekä kaikkeen tekemiseen että tässä tekemisen moneudessa erityisesti runouteen. Näin runoudesta, kosmoksen tekemisestä, tulee olemisen topo-logiaa: välitön, alueessa tapahtuva näkeminen, runous rakentaa maailman sille perus-talle, joka jo on. Perusta on alueessa, se on siinä salattu, jumala. Alue ottaa omakseen jumalan ja komoksen ja siten myös ihmisellisen olemisen - myös astro-logisen alueesta selviytymisen ja selville pääsemisen.
Kaliston kosmos, "kaunein on kosmos". Se on kaunein, koska se rakentuu ensimmäiselle alueesta nousevalle perustalle - se on omalla paikallaan, siinä mihin se kuuluu, se on toimivin, paikkaansa sopivin juuri siitä paikasta noustessaan.
Kaikki Thaleksen fragmentin kolme ensimmäistä riviä tarkoittavat yksinkertaisesti val-tavaa tilallista läsnä-oloa tai tässä-oloa, jossa fragmentin subjekti on kuka-on.
Thales jatkaa lausumaansa:
"nopein ymmärrys, läpi kaiken juoksee.
vahvin välttämättömyys, hallitsee kaikkea.
viisain aika, paljastaa kaiken."
Subjekti on alueessaan tekemisensä kautta. Se on jumalansa kautta rakentamassa kosmosta ja rakentumassa siten subjektiksi. Tekemisessä, poiesiksessa, runoudessa ymmärrys on nopea, se kiitää läpi kaiken - jonkin ihminen kykenee asettamaan sanaksi, johonkin toiseen hänellä ei ole voimaa; ymmärrys, nous on aina jo, se on tekemisessä ennen mitään reflektointia, ennen mitään asetuksia, ennen minkäänlaisia systeemeitä, kehikkoja. Tässä on isä-Parmenideen väittämä: to gar auto noein estin te kai einai, "ymmärtäminen (tekeminen) ja oleminen ovat sama".
Lausumaa ja puheessa olevaa asiaa voinee selventää sillä, mitä se merkitsee esimerkiksi nihilismin kannalta. Kun yritämme mahdollisimman tietoisen reflektion eri tasoilla irrotautua arvoista, tulla vapaiksi arvoista - tai yhtälailla kriittisesti valistua, tulla mahdolli-simman tietoisiksi arvoista - yhtä kaikki nihiloida vaikuttavia perustoja, jatkamme kuitenkin yhä tekemistä. Oleminen arvottuu tekemisessä kannattavaksi puuhaksi. Ei vain voi lakata tekemästä, ellei lakkaa olemasta, ja olemisen omakätinen lopetusyritys tapahtuu jo arvoperustalta, päämäärärationaalisuu-dessa nihiloimisyritysten suhteen. Ymmärtäminen ja oleminen ovat yhtä - maailmassa-olevana subjekti muodostuu ja muodostetaan tekemisessä.
Runoelmafragmentti jatkaa: iskhurotaton anagke, kratei gar panton, "vahvin välttämättömyys, hallitsee kaikkea". Vahvin on anagke, välttämättömyys, kuten se usein suomennetaan. Mutta se on myös voima, luonnollinen halu, jopa intohimo, väkivalta, ruumiin kärsimys.
Pääsemme vihdoin Thaleksen jalkoihin, "kaiken alku (arkhe) on vesi (hydor)". Kreikan-kielen sana arkhe ei ole vain alku, vaan myös se on myös voima; se on voima, josta ja jossa kaikki tapahtuu - se on myös äänestyksellä tai arvalla valittu hallintovallan edustajisto. Se ei ole substantiaalinen elementti, muuttumaton, liikkumaton pala, jonka päälle todellisuus rakentuu; se on voima, jossa ja josta kaikki tapahtuu, se on vahvin ja hallitsee myös jumalaa. Arkhe käsitteenä on anagke, välttämättömyys, kaikkea hallitseva.
Sofotaton kronos aneuriskei gar panta. Viisain on aika. Siinä paljastuu, siitä paljastuu kaikki, se paljastaa kaiken. Kaikki näyttäytyy ajassa. Aivan samalla tavalla kuin jumala on alueen jumala, on se myös ajan jumala. Mutta vesi?
Hydor, vesi, ei ole vain valtamerien vettä, ei vain jokien ja sateen vettä, ei vain juotavaa tai peseytymiseen käytettävää, ei edes vain käveltävää. Antiikin kreikkalaisen Thaleksen vesi, sanassa hydor, kätkee itseensä myös ajan.
Antiikin Kreikan oikeuskäytännöissä sana hydor viittaa vesikellosta virtaavaan veteen. Ja viitatessaan tähän veteen se ei puhu ainoastaan vedestä, vaan myös vesikellosta valuvan veden osoittamasta ajasta. Vesi on aika, jonka vesikellon vesi näyttää.
Viisain on aika. Se tuo kaiken valoon. Vesi kuvaa Thalekselle ajatuksen valtavasta ajallisesta läsnäolosta. Se puhuu kaivosta, jaloista, kokemustodellisuudesta, jossa kaikki oleva tulee olevaksi, näkyväksi, sukelletuksi.
* * *
Thales istuu kaivon reunalla, vääntää vettä tukastaan, katsoo tähtiin, sitten piikaan ja laulaa:
ou ti ta polla epe fronimen apefenato doksan
en ti mateue sofon,
en ti kednon airou
deseis gar andron kotilon glossas aperantologous"eivät monet sanat Järkevä-mielen ajatusta ulostuo.
ainoaa viisautta etsi,
ainoa käypä valitse.
mutta sinä haluat lörpöttelevien ihmisten kieltä, loputonta tarinaa."
Tales valitsi sanansa: vesi. Selitetäänkö se luonnontieteen alkuna vai filosofian tapahtumisen alueena, nämä ovat kaksi eri asiaa. Mutta kumpi on parempi. Thales vastaa.
On etsittävä ainoa viisaus, se on, ainoa käypä. Alue ja aika paljastavat sen oikean luonteen. Viisaus ja käypä, kaksi asiaa, jotka on löydettävä ja valittava.
Toki voi katsoa koko ajan uudelleen kieleen, toki voi puhua yhä uudelleen kielestä. Mutta mikä on tämän mieli? Mikä on loputtoman tarinan mieli? Mennyt mieli, alussa ollut sana, ei palaudu alkuunsa. Se ei myöskään redu-soidu kuulijaansa. On haettava "froneettista" risteystä, oppimisen, toisin sanoen jäljittelyn (mimesis) ja tekemisen (poiesis) tapahtumisen paikkaa, kokemusta tekstistä, ainoaa viisautta, ainoaa käypää - monin tavoin ilmaistua, vakavaa ja iloista. Mennyt mieli, idullaan oleva sana. Doksa, joka puhkeaa. Kukkaan ja paiseena.
