Michel Foucault'sta näyttää riittävän sanottavaa. Kun monet viime vuosien Foucault-kirjat ovat keskittyneen elämäkerralliseen näkökulmaan, Martin Kuschin kiinnostuksen kohteena ovat Foucault'n kirjoitukset. Sellaisenaan rajaus on jo virkistävä.
Otsikolleen uskollisena Kusch miettii Foucault'n ajatusten pitävyyttä juuri tieteentutkimuksen kentillä. Tämän rajauksen myötä löytyvät niin Kuschin kirjan vahvuudet kuin sen herättämät ongelmalliset kysymyksetkin.
Rajoittumalla tieteentutkimukseen Kusch näyttää ainakin ensi silmäyksellä hyvin ortodoksiselta Foucault'n seuraajalta. Näinä diskurssianalyysin villin soveltamisen vuosina onkin hyvä tulla muistutetuksi siitä, että monet Foucault'n teesit liittyvät juuri keskusteluun tieteellisten diskurssien muutoksista ja suhteista omaan aikaansa. Tämä on seikka, joka usein unohtuu, kun Foucault'n muotoiluihin tartutaan diskurssien erittelyn ohjenuorana. Tämä on myös luullakseni yksi syy siihen, miksi Foucault'n diskursseja koskevien ajatusten soveltaminen arkisempiin puheyhteisöihin usein kangertelee.
Kuschin kirjan alkuosan esitys Tiedon arkeologian (1969) suhteesta aikansa ranskalaiseen keskusteluun onkin tarpeellista luettavaa kenelle tahansa, joka suunnittelee tuon 'metodin' esityksen pohjalta 'foucault'laista' tutkimusohjelmaa. Luettuna Kuschin referoimassa 'oikeassa' kontekstissaan monet Foucault'n arvoituksellisemmistakin väitteistä alkavat näyttää järkeviltä.
Ajatuksilla ei tietenkään ole 'oikeata' yhteyttään, ja Foucault itse tuskin panisi omien ideoidensa villiäkään soveltamista pahakseen. Mutta siirryttäessä tieteellisistä diskursseista toisiin yhteyksiin on nimenomaan yritettävä soveltaa Foucault'n luokitteluja ja jäsennyksiä. Tällaista haastetta Kusch ei itselleen kirjassaan ota, hänen pyrkimyksensä on "osallistua Foucault-tulkintani kautta nykyiseen tieteenfilosofiseen ja tieteensosiologiseen keskusteluun". Tavallaan teos on siis Kuschin lausuma eräässä diskurssissa. Mutta missä?
Tiedon kentät ja kerrostumat on kahden toisiinsa sulautumaan pyrkivän äänen kirja. Suurimman osan aikaa on läsnä Kuschin rekonstruoima Foucault, jonka puheille Kusch marssittaa joukon kommentaattoreita ja kriitikoita. Yhdessä Kusch ja Foucault torjuvat suurimman osan kritiikistä.
Lankeamatta sen kummempiin kliseisiin ranskalaisten ajattelijoiden ominaislaadusta voi aluksi sanoa, että ainakin suomalaisessa kulttuuriympäristössä Kuschin ymmärtävä rekonstruktio tekee Foucault'lle suuren palveluksen. Kusch tiivistää ja systematisoi Foucault'n kahden projektin arkelogian ja genealogian keskeiset ainekset suhteellisen helposti omaksuttavaan muotoon. Soveltuvin osin Tiedon kentät tarjoaakin hyvän kartoituksen Foucault'n tuotannosta. Sen pitävyyttä on hyvä lähteä koettelemaan alkutekstien ryteikköihin.
Mutta voi myös olettaa, että Foucault'n epäsystemaattinen ja joskus ristiriitainenkin esitystapa ei ollut vain ranskalaista, vaan myös johdonmukaista ja tarkoituksellista. Tästä näkökulmasta Kuschin sinänsä arvokkaalla rekonstruktiolla on myös varjopuolensa.
Lukiessani Kuschin ja Foucault'n äänteen yhteensulautuman puhetta alkoi ainakin näet itseäni hiukan vaivata se, mitkä kaksi diskurssia kirjassa oikein sulautuvat tai sulaututetaan toisiinsa. Lukijan kannalta olisikin suotavaa, että kirjan erilaisten näkemysten kohtaamisessa olisi selvemmin näkyvillä se, millaiset ovat siinä kohtaavien tieteenfilosofisten lähestymistapojen erot. Ja mikä on se kenttä, jolla käytävään keskusteluun Kusch haluaa Foucault-tulkinnallaan osallistua?
Vastaus on epäilemättä Kuschille itselleen ja muille tieteentutkimuksen harrastajille selvä, mutta sen jättäminen implisiittiseksi heikentää teoksen yleisempää käyttökelpoisuutta. "Foucault'-laisessa" kirjassa olisi voinut olla hiukan selkeämpi yritys kuvata sitä seuruetta, jolle Kusch yrittää Foucault'n hovikelpoisuutta ja arvoa todistaa.
Antamalla Foucault'lle vetoapua Kusch samalla rekonstruoi esiin oman Foucault'nsa. Vahinko ei ole siinä, että Kuschin Foucault ei vastaisi jotain 'alkuperäistä' tai 'todellista' Foucault'a. Vahinko on enemmänkin siinä, että Foucault'n ajattelun ristiriidat niin ongelmalliset kuin hedelmällisetkin jäävät kirjassa jalkoihin.
Kiinnostavin ja haastavin näistä ongelmista on nähdäkseni valta-analyysin suhde sen kohteisiin. Kysymys, johon Kuschinkin olisi suonut puuttuvan on muotoiltavissa esimerkiksi näin: jos valta on relationaalista ja sitä on joka puolella, ja jos vallan varjoissa elää rikas vastarinnan potentiaali, miksi tieteen pitäisi tuoda tuo vastarinta varjoista valoon, nähtäväksi ja analysoitavaksi.
Kovin kaukana ei ole jotenkin hyytävä analogia Foucault'n omiin tutkimusaiheisiin. Jos psykologia kesytti hulluuden oman tieteensä kohteeksi 1800-luvulla, voi ainakin kysyä, mitä foucault'laiselta pohjalta ponnistava valta-analyysi loppujen lopuksi haluaa erilaisille vastarinnan muodoille tehdä. Tai mitä sen tuloksilla tehdään?
Foucault-tutkimukselle tavalliseen tapaan Kusch jakaa kirjansa kahteen itsenäiseen osaan, arkeologiaan ja genealogiaan, Foucault'n itse aikanaan ehdottamalla tavalla. Teos kannattaa kuitenkin lukea kokonaan ja kokonaisuutena. Sillä tavalla se herättää enemmän ajatuksia.
Yksi näitä kahta ohjelmaa yhdistävä piirre on sitoutuminen pitkälle menevään antiessentialismiin. Arkeologisissa tutkimuksissa tieteellisiä diskursseja määrittävät niiden kulloisetkin olosuhteet ja kontekstit, genealogiassa valtasuhteiden verkostoon sijoittuminen rakentaa ihmisen kulloisenkin identiteetin. Siinä missä diskursseja on tutkittava epäjatkuvuuden ja eriaikaisuuden kautta, voi valtanäkökulmasta ihmisen eri elämänjaksot nähdä eri yksilöinä.
Tältä kannalta voi ainakin kysyä, miten "foucault'lainen" Kusch sitten lopulta onkaan. On tietysti sinänsä älyllisesti haastavaa käydä läi Foucault'n argumentteja toisenlaisten filosofisten suuntausten käsittein. Ja kuten sanottu, jossain määrin tällainen 'kääntäminen' on varmaan myös arvokasta.
Mutta "foucault'laisittain" ajatellen tärkeää Foucault'ssa ei ehkä olekaan se, ovatko epistemologinen relativismi ja perspektivismi puolustettavissa olevia asenteita yleensä, loogisesti ja yleispätevästi. Kiinnostavampaa olisi se, miksi epistemologisen relativismin ja tiedon perspektiivisidonnaisuuden tematiikkaa pitäisi puolustaa juuri nyt, tällaisina aikoina. Siis miksi Foucault, miksi juuri nyt?
Kusch nostaa Foucault'ta esiin tietyssä diskurssissa, jolla on sikäli kuin Foucault oli oikeassa tietyt esiintymisen ehtonsa. Pitäytymiseen tieteenteorian piirissä saattaa liittyä myös se, että Kuschilta ei juuri liikene ymmärrystä sellaiselle Foucault-kritiikille, jossa perätään diskurssien ja vallan muotojen analyysin normatiivista perustaa.
Kuschille riittääkin Foucault'n muotoilema tieteilijän "vaatimaton" tehtävä: "heidän tulee osoittaa, ettei meidän tarvitse olla sitä mitä me olemme nyt, eli että on 'mahdollista lakata olemasta, tekemästä tai ajattelemasta sitä mitä me olemme, teemme ja ajattelemme'" (181). Kusch itse osoittaa esimerkiksi sen, että epistemologinen relativismi ei ole ristiriidassa itsensä kanssa.
Niin tarpeellista kuin olevien vallan muotojen ja diskurssien rajojen ylittäminen onkin sellaisenaan, ylittäminen tapahtuu aina johonkin, halusipa sitä itse tai ei. Juuri tältä kannalta Foucault'n "vaatimaton" tieteilijän rooli on ajankohtainen kysymys. Niin ymmärrettävää kuin siihen ihastuminen tällaisena merkitysten muutosten aikana onkin, kannattaa ehkä joskus kokeilla myös ajatusta, että se on filosofille, yhteiskuntatieteilijälle tai humanistille nyt rooleista helpoin ja kannattavin.
Ehkä osin juuri siksi juuri Foucault, ja juuri tänään. Kuschinkin kirjan luettuaan jääkin arvelemaan että nykyisen Foucault-buumin analyysi foucault'laisella asenteella voisi paljastaa tämän ranskalaisen älykön todellisen ironian. Sitä kirjaa ja Foucault'n omien kirjoitusten suomenkielistä kokoelmaa odotellessa on Kusch ajatuksia herättävää ajankulua.
Risto Kunelius
