Tamperelainen tutkija Erkki Vettenniemi on kirjoittanut erinomaisen oppaan Solzhenitsynistä, jonka elämä ja kirjallinen tuotanto on verrannollinen kokonaiseen aikakauteen. Vettenniemen ansiosta siihen pääsee vaivatta käsiksi aiheeseen vähemmän perehtymätönkin. Kirjoittaja välttää taitavasti vaaran upota kohteensa loputtomaan hetteikköön ja antaa lukijoilleen kestävät pitkospuut edetä solzhenitsynismissä eteenpäin. Samalla suomalaiset saavat tuiki tarpeellisen mahdollisuuden kurkistaa venäläiseen aatehistoriaan. Tiivis kirja paikkaa suurta aukkoa suomalaisten sivistyksessä.
Minua kiinnostaa Solzhenitsyn tässä yhteydessä Venäjän aatehistorian kannalta. En puutu hänen ansioihinsa kirjailijana. Tosin juuri Venäjälle on ominaista kirjailijoiden yhteiskunnallinen ja aatteellinen osallistuminen. He ovat toimineet kautta aikojen yhteiskunnan omatuntona. Tästä on mitä suurimmassa määrin kyse myös Solzhenitsynin kohdalla.
Tuntuu siltä, että Solzhenitsyn käyttää tietoisesti hyväkseen tätä perinnettä. Ei ole sattuma, että hän palasi takaisin Moskovaan rautateitse halki Siperian ja Venäjän. Kuprin palasi 1909 Kiovaan kirjailija-messiaana ja kirjailija-profeettana. Tässä on yhtymäkohtia Tolstoihin ja jopa Leninistä on tehty myytti "veturinlämmittäjänä". Rautatiet ja joet ovat Venäjän valtasuonia. Gogol on osuvasti maininnut, että tiet (dorogi) ja typerykset (duraki) ovat Venäjän kehityksen esteitä. Onko Solzhenitsynin käyttäytymisessä sittenkin jotain liian laskelmoitua ja imelää?
Solzhenitsynin paluuta yksinoikeudella kuvannut länsimainen BBC:n tv-ryhmä sai nykyvenäläisiltä happaman kommentin koko "teatterista". Varsin yleinen käsitys Moskovassa tänään on se, että Solzhenitsynin vanhoillisuus ja vaikeaselkoisuus on ajanut hänen junansa sivuraiteille. Sanon tämän omien keskustelujeni ja vaikutelmieni pohjalta, jotka syntyivät Moskovassa joulukuussa 1994. Tästä näkökulmasta Vettenniemi lataisi siis liian suuria odotuksia Solzhenitsynin aatteellisen ja poliittisen painoarvon suhteen "toisena hallituksena" Venäjän nykytilanteessa.
Tavallinen venäläinen kengänkuluttaja ei ole nyt innostunut historian vääryyksistä. Hän olisi halukas vaihtamaan demokratian ja glasnostin "pariin kunnon talvijalkineita". Enemmän kuin Kolymassa kuoliaaksi paleltuneet miljoonat häntä huolettaa sadat Moskovassa pakkaseen nyt paleltuvat.
Solzhenitsyn pitää pääteoksenaan 7000-sivuista Punaista pyörää. Sen on ollut määrä oikaista bolshevikkien ja heidän perillistensä aikaansaamat historian kirjoituksen vääristymät. Teossarja kattaa vuodet 1914-1917. Se on eittämättä tärkeä ja monumentaalinen. Sen "nieleminen" edellyttää kuitenkin tiettyjen lähtökohtien hyväksymistä: Lenin, bolshevikit ja marxismi ovat pahuuden ja vihan lähteitä. "Elämän perusrunko on uskonnollinen, ei puoluepoliittis-ideologinen tietoisuus".
Vettenniemen mainitsema "politikoivan sosiologin Boris Kagarlitskin tapainen autenttisen sosialismin ikuinen etsijä" sanoo punaisen ympyrän sulkeutuneen. "Aloitimme punaisen terrorin tuomitsemisesta ja päädyimme valkoisen terrorin oikeuttamiseen". Niin Kagarlitski kuin Solzhenitsynkin ovat silminnäkijöinä, kuinka hajonneen totalitaarisen monoliitin tilalle nousee autoritaarinen ja barbaarinen kapitalistinen valtakoneisto.
Marxilaisuus on Solzhenitsynin mukaan erehtynyt kaikissa taloutta ja yhteiskuntaa koskevissa ennustuksissaan. Historian ironiaa on nyt vain se, että Venäjän nykyinen "kapitalismin alkuperäisen kasaantumisen vaihe" sosiaalisine seuraamuksineen on kuin suoraan Marxin Pääomasta kopioitu. Ja "nurkkakuntainen kapakkakiihottaja" Leninkin ennusti, että Venäjän siirtyminen kapitalismiin tulisi olemaan äärimmäisen tuskallista. Sosiaalinen konflikti kärjistyy päivä päivältä. Seuraavatko venäläiset puolalaisten, unkarilaisten ja bulgarialaisten esimerkkiä äänestämällä "entiset kommunistit" jälleen valtaan? Historia irvailee vielä niinkin, että Solzhenitsynin valtionduumassa käyttämän puheen julkaisi vain hänen kannaltaan surullisenkuuluisa Pravda. Punainen pyörä sulkeutuu tässäkin.
Solzhenitsyn vetää puoleensa arvostelua taipumuksestaan vääntää historialliset tapahtumat omaan viitekehykseensä sopiviksi. Selkein esimerkki tästä on Solzhenitsynin kaunokirjallinen kuvaelma Lenin Zurichissä, jonkinlainen venytetty pilkkakirjoitus. Stalinin terroria ansiokkaasti tutkinut Roy Medvedev mainitsee esimerkkinä sen miten Solzhenitsyn kohtelee 24 vuotta vankileireillä ollutta Jakubovitshia. Ihmisestä joka vietti lähes neljännesvuosisadan vankileireillä ja vankiloissa osoittaen tällöin vankileiritovereidensa mukaan korkeimpia inhimillisiä moraalisia ominaisuuksia Solzhenitsyn kirjoittaa ikään kuin provokaattorista ja "löydöstä syyttäjän-virastolle". Kaikki tämä johtuu siitä, että Jakubovitsh, joka oli vuonna 1917 menshevikki, alkoi myöhemmin tehdä yhteistyötä bolshevikkien kanssa ja pysyi vielä leireistä päästyäänkin sosialismin kannattajana.
Stalinin terrorin kärki kohdistui 30-luvun jälkipuoliskolla itse kommunisteja ja puolueen jäseniä vastaan. Se oli ilmiselvää kadunmiehellekin, joka nukkui yönsä paljon rauhallisemmin kuin kommunistit. Solzhenitsyn ei tunnusta 1936-1939 vangittuja kommunisteja Stalinin terrorin uhreiksi.
Solzhenitsyn ojentaa Venäjän kuin peilinä lännelle, johon se voi katsoa omaa moraalista kuvaansa. Totta, kun Jeltsin pommitutti Venäjän parlamenttia, niin suomalainen kansanedustaja totesi, että "mitä pahaa tuossa nyt on, sillä nehän siellä sisällä ovat vanhoillisia ja kommunisteja". Tshetsheenitkin ovat olleet pitkään pelkkää rikollisainesta.
Itse olisin toivonut Vettenniemeltä kriittisempää otetta Solzhenitsynin kansallisuuspoliittisiin käsityksiin. Jeltsin keskusteli Solzhenitsynin kanssa neljä tuntia ennen kuin päätti hyökätä tshetsheenien kimppuun. Solzhenitsyn vaikenee verilöylystä. Vankileirit läpikäynyt ihmisoikeustaistelija Sergei Kovalkov on noussut Venäjän kansalliseksi omaksitunnoksi. Hänen mielestään Jeltsinin hallinto on ohittanut valheissa kommunistit ja jopa Göbbelsin.
Solzhenitsynia on arvosteltu isovenäläisestä suurvaltashovinismista. Hän ei voi sietääkään Leniniä, joka kansallisuuspoliittisessa testamentissaan sanoi haluavansa järkkymättömästi hinnalla millä hyvänsä, suunnattomien uhrausten ja myönnytysten hinnalla pitää yllä rauhaa kaikkien niiden kansallisuuksien kanssa, jotka kuuluivat ennen Venäjän valtakuntaan eivätkä halunneet jäädä yhteen sen kanssa. Tässä Solzhenitsyn syyttävä sormi osoittaa kohti Leniniä. Olisin toivonut Vettenniemen kommentoivan lisäksi Solzhenitsynin tv-lausuntoja siitä, kuinka suomalaiset Karjalassa muka polkevat venäläistä kantaväestöä.
Jugoslavian konfliktin syyllisenä Solzhenitsyn näkee kommunisti Titon. Oikeauskoiset kristityt serbit suorittavat Bosniassa vain lähetystehtäväänsä. Tshetsheenitkin ovat toisuskoisia muslimeja. Solzhenitsynin kristinusko koettelee rajojaan.
* * *
Lueskeltuani Moskovassa NKP:n arkistossa politbyroon Solzhenitsynia käsitteleviä pöytäkirjoja haluaisin tietenkin, että vastikään avautuneita arkistoaineistoja olisi hyödynnetty myös Vettenniemen oivassa teoksessa. Solzhenitsynin vastustajien argumentoinnin analyysi olisi vain selkiinnyttänyt "voittajan" kuvaa. NKP:n papat näkivät Solzhenitsynin ennen kaikkea kylmän sodan ideologisen taistelun käsikassarana. Tuosta tirkistysaukosta heidän käyttäytymiselleen löytyy tietty looginen perusta. Lännen suhtautuminen Solzhenitsyniin on ollut ehkä jonkin verran monisyisempi. Tosin, kuka on tänään kiinnostunut Solzhenitsynin julkaisemisesta suomeksi?
Aimo Minkkinen
