En voi toisinaan olla hämmästelemättä, miten Descartes on kaikkien hampaissa omani mukaanlukien* mutta Kant näyttää jäävän aika hammastelematta. Vaikka kuinka postmoderneja oltaisiinkin ja televisiota katseltaisiin, tuntuu Kant jo ajatuksena hartauttavan villistikin kelluvat mielet.
Millaisiin arkeologisiin kerrostumiin juurtuneena mahtaa nousta tämä ylöspäin katseensa kohottava hartaus? Mikä kategorinen imperatiivi ulottaa käskevän otteensa näihin(kin) mieliin? Vastaus avautuu, näin ajattelen, tutkistelemalla tarkasti muutamia fragmentteja1 Kantin vähemmän tunnetusta kategorisesta imperatiivista muistamisen velvoitteesta.
Antropologisen didaktiikkansa muistia käsittelevässä luvussa Kant esittää unohtelevaisuudelle (obliviositas) kahdentyyppisiä syitä. Näistä anteeksiannettavina ja väistämättöminä hän pitää sellaisia, jotka vanhuus tuo mukanaan. Leppymätön on sen sijaan Kantin näkemys toisesta heikkomuistisuuden syiden lajista, joille ensisijassa romaaninlukijattaret altistavat itsensä, ottaen sen vallan tavakseen. Nämä nimittäin, pyrkiessään vain hetken huviin ja tietäessään lukevansa pelkkiä sepittelyjä, antavat lueskellessaan mielikuvituksensa laukata valtoimenaan. Tällaisesta seuraa muistin auttamaton heikkeneminen. Eli, kuten Kant toisaalla ytimekkäällä varmuudella toteaa: "Das Romanlesen schwächt das Gedächtnis".
Yhtä rauhallisen vakuuttunut varmuus ei leimaa tekstiä romaaninlukijattarista. Tässä kuulosteleva lukeminen ja mielikuvia kehivä lukukokemus tuottivat kaksi erilaista subjektiivista reseptiokokemusta: ensin mainitussa Kantin ääni kiihtyy kiihtymistään, kunnes, viime riveillä, Kant alkaa kimittää. Jälkimmäisessä taas tekstin etenemistä rytmittävät painokkaat eleet, kunnes Kant jo iskee nyrkkiä pöytään päättölauseessaan:
"Diese Übung in der Kunst, die Zeit zu töten und sich für die Welt unnütz zu machen [] ist [] einer der feindseligsten Angriffe aufs Gedächtnis."
Tätä varmuuden sävyä olisin taipuvainen kutsumaan uhatuksi varmuudeksi (vertaa Wittgenstein2). Uhka ei jää vain sävyyn, josta toki voidaan kiistellä. Lausumassa muisti kuvautuu joksikin sellaiseksi, jota vastaan voidaan hyökätä. Siis oliomaiseksi. Uhkaajina ovat erityisesti naiset ja romaanit, yleisemmin kaikkinainen hajamielisyyden harrastaminen, eli mielen hyppelehtivä harhailu.
Uhka ikäänkuin kaksinkertaistuu sen kautta, että (olionomainen) muisti on samalla naisten hallussa, siis herkeämättä alttiina näiden mielivallalle.
Kun uhattuna on muistin myötä myös aika (lueskelu ajan tappamisena) ja hyöty, käy ilmeiseksi, että muistia tulee velvollisuudentuntoisesti puolustaa ja vaalia. Nimenomaisesti silloin kun se on kehittymättömän mielivallan (luonnollisen ihmisolennon) armoilla, kuten on myös lasten suhteen. Tässä on erityisesti isien vastuu. Neuvot ovat selkeät. "Man muss [] Kindern alle Romane aus den Händen nähmen." Suositeltavia muistin harjaannuttamisen menetelmiä ovat sanatarkka ulkoluku sekä erilaisten järjestelmien (esimerkkinä Kant mainitsee Linnén järjestelmän) systemaattinen ulkoa opettelu. On kuitenkin varottava sallimasta omapäistä kekseliäisyyttä (ingeniös memorieren), jolla saatetaan erilaisten asiaan kuulumattomien mielteiden varaan kehitellä muistisääntöjä, ja näin pyrkiä helpottamaan muistamisen työtä.
Lasten ei tule myöskään antaa huvikseen juoksennella miten sattuu, vaan isien on aika ajoin johdateltava lapset kentälle juoksemaan tai pelaamaan. Tässäkään asiassa ei tule sallia mielivaltaista hyppelehtimistä.
Kaikkinaista huvinpitoa tai mukavuuden etsintää Kant ei silti tuomitse. Muistamisen taakkaa sopii helpottaa merkitsemällä asioita muistiin. (Tällöinhän ei voi antaa mielensä harhailla.) Myös virkistävä seurustelu on paikallaan, kunhan herkeämättä muistetaan pysyä asiassa. "Es muss immer ein Thema sein", toteaa Kant.
Ohjaksitta poukkoileva mielikuvitus, hypellessään puhtaasti subjektiivisista (so. ihmisten kesken erilaisista) mielteistä toisiin, sekä saattaa pään pyörälle, että keskeyttää ja tärvelee kaiken seurustelun huvin. Asiasta toiseen siirtyminen käy päinsä vain silloin kun esillä oleva aihe on tyhjentävästi käsitelty. Merkkinä toimii eine kleine Pause. Kantin yhteiskunnalliseksi (siis yleiseksi ja yhteiseksi asiaksi) luonnehtima seurustelu merkitsee käytännössä, että kaikki tunnollisesti, niin mielessään kuin puheessaankin, käsittelevät yhdenmukaisesti samaa teemaa. Näin varmistuu samalla, ettei eksytä hajamielisyyden tai kuvittelun harrastamiseen. Kuin oheistuotteena tulee muistikin vaalituksi.
Näin muisti yhteiskunnallisena velvoitteena on osoittautunut imperatiiviksi, jonka noudattaminen tuo muassaan: ajan ja siis historian ylläpitämisen, hyödyllisyyden ja tunnollisuuden vaalimisen sekä asiassa pysymisen. Merkittäviä hyveitä! Poissulkeutuvat: romaanit, mielikuvitus, hyppelehtiminen ja välittömän mielihyvän valtaan jättäytyminen.
Samalla on avautunut (ymmärryksen) tila, johon asetettuna television merkitys ja paikka valistuksen projektin historiallisena kulminoitumana näyttäytyy uudessa valossa.
Televisio hoitaa nimittäin lähes kaikki edellä luetellut muistin kategorisen imperatiivin funktiot (rajoittumatta niihin). Se näyttää myös suurelta osin korvaavan Kantin isien harteille asettamat tehtävät, mm. poistamalla romaanit lasten käsistä. Etuna voidaan myös pitää sitä, että tuo kaikki hoituu koneellisesti ja isät vapautuvat muihin velvoituksiin.
Televisio saattaa kunkin katsojajoukon yleisen ja yhteisen ajan ja rytmin puitteisiin, vangitsee mielikuvituksen (esittämällä valmiit kuvat), pitää yllä yleisen ja yhteisen historian (ainakin tajuna), varmistaa samassa asiassa pysymisen (ainakin lokaalisesti) sekä ehkäisee tehokkaasti hyppelehtimistä. Kyseenalaisiksi jäävät tunnollisuus ja mielihyvä-prinsiippi.
On kuitenkin huomattava, että televisio on tuonut herkeämättömän ja järjestelmällisen muistin vaalimisen ja arvostamisen kaiken kansan harrastukseksi. Näin, ikäänkuin residuaaliksi, jää mielihyväprinsiippi.
Tämä residuaali on avain alussa esittämiini kysymyksiin. Tulkintani on, että hartauden juuret, samoin kuin itsen omaehtoinen subjektivointi (alamaisen siis hallinnan ja kurin alaisuuden mielessä, Foucault'n tapaan) imevät ravintonsa siitä (ikäänkuin osmoottisesti nykyisyyteen ulottuvasta) historiallisesta jatkumosta, jota luonnehtii herkeämätön harrastus mielihyvä-prinsiipin taltuttamiseksi. Mikä tietenkin implikoi sen vallassa olemisen, kääntöpuolenaan.
Jatkumon suurina ja edelleen vaikuttavina niminä mainittakoon Freud ja Durkheim. Käytännöt, diskurssit ja tekniikat, joihin Freudin ja Durkheimin opit ulottuvat, ovat laskemattomat. Freud-painotteisissa diskursseissa puhutaan seksuaalisuudesta, johdannaisineen. Durkheim-peräisissä diskursseissa taas sosiaalistamisesta. Usein passiivimuotoon kaunisteltuna, näin häivyttäen käsitteen mukana kulkevaa yleisen ja välttämättömän pakottamisen ja kurinpidon ajatusta. Näiden kolmen yhdistää tismalleen samalta tuoksahtava moralismin pohjavirta.
Kantin viisaudet avautuvat harvoille, harvoja ne edes kiinnostavat. Mutta Kantin tekstien huokosista uhoava moralismi tehoaa ja tarraa kaltaisiinsa koko modernin kulttuurissa. Näin tuntuu olevan siihen mittaan, ettei tajua erosta moraalin ja moralismin välillä juurikaan kohtaa. Toivoa ylläpitää se mahdollisuus, että laaja huoli moraalin hajoamisesta ja rapistumisesta osoittautuisikin oireeksi moralismin otteen kirpoamisesta.
Viitteet
* Katso Määttäsen kirjoitus "Descartes ja lähiot" (Fragmentti filosofian historiasta 1), niin & näin 3/94, s. 31-32. (Toim. huom.)
1. Fragmentit ovat kirjoituksista Anthropologische Didaktik sekä Über Pädagogik (Kant 1982).
2. Wittgenstein 1969.
Kirjallisuus
Michel Foucault, Afterword. Teoksessa: Hubert L. Dreyfus & Paul Rabinow, Michel Foucault: Beyond Structuralism and Hermeneutics. With an Afterword by Michel Foucault. The Harvester Press, Brighton 1982.
Immanuel Kant, Schriften zur Anthropologie, Geschichtsphilosophie, Politik und Pädagogik 2. (Werkausgabe XII.) Suhrkamp, Frankfurt am Main 1982.
Ludwig Wittgenstein, Varmuudesta. (Über Gewissheit.) WSOY, Helsinki 1975.
