Jos ei tunne entisen Neuvostoliiton kulttuurista tilannetta, pitää luonnollisena, että tuon ajan filosofia jos filosofiasta ylipäätään voi puhua oli marxismia. Näkemys on niin vakiintunut, että aina yrittäessäni horjuttaa sitä, länsimaalaisen keskustelukumppanini ilmeet paljastavat ystävällisen epäluulon. Hän selittää puolustusyritykseni psykologiseksi. Eihän maassa, jota absoluuttisesti hallitsi marxismi-leninismi, voinut olla muuta filosofiaa.
Peresteroikan vuosina on kuitenkin noussut esiin uusi, nykyään jo melko yleisesti hyväksytty näkemys: virallisen neuvostoliittolaisen filosofian rinnalla kehittyi taka-alan intellektuellien piirissä epävirallinen venäläinen filosofia, joka jatkoi Berdjajevin ja Shestovin kuuluisaa polkua.
Minä pyrin yhtäältä osoittamaan, että molemmat näkemykset ovat vääriä: neuvosto-venäjällä ei ollut marxismia eikä venäläistä idealismia aivan samalla tavalla kuin nykyään ei ole "anti-neuvostoliittolaista" Venäjää. Toisaalta uskallan väittää, että jotakin filosofiaksi nimettävää Venäjällä on ollut koko viimeisen seitsemänkymmenen vuoden ajan ja että sillä on vielä tänäänkin paikkansa.
Entisessä Neuvostoliitossa ei ollut marxismia, koska marxismi on olemukseltaan kriittinen teoria, joka ei mukaudu vallitsevaan järjestykseen ja voi elää vain vastarinnassa. Kun siitä tulee virallinen oppi, se surkastuu. Näin kävi myös Venäjällä. Jo 20-luvulla keitettiin Marxin opeista puuro, jota voitiin käyttää vain ideologisessa ruokinnassa. Alkoi voimakas Marxin tekstien valikoiminen. Niistä edelleen poimittiin määrättyjä fragmentteja, jotka varmasti sointuivat valtiolliseen ideologiaan. 30-luvun alussa ilmestyi ensimmäinen "dialektisen materialismin" oppikirja ja 1938 "filosofisine" liitteineen Neuvostoliiton kommunistisen puolueen historian lyhyt oppikurssi, joka oli kiistämätön kaanoni kaksi vuosikymmentä. Ajatteleminen alkoi 20. puoluekokouksen jälkeen (1956), kun Nikita Hrushtshevin johdolla puhdistettiin leninismiä stalinismista. Tiedonjanoinen nuoriso ei kuitenkaan tyytynyt tähän vaan ryhtyi puhdistamaan marxismia leninismistä.
50-luvun lopussa syntyi Moskovan metodologinen piiri (MMP). Piirissä luettiin ennen kaikkea Marxin tekstejä. Ei vain siksi, että niitä oli saatavilla (tarjolla oli myös joitain "Marxin edeltäjien" tekstejä Hegel, Adam Smith ja viime vuosisadan alkupuoliskon ranskalaiset sosialistit), vaan siksi, että ne ymmärrettiin lähtökohdaksi pidemmälle menevälle ajattelulle. Marxin teokset olivat nuorisolle todellinen ilmestys ensin Pääoman ensimmäinen osa ja Hegelin oikeusfilosofian kritiikki, sitten Vuoden 1844 Taloudellis- filosofiset käsikirjoitukset, joiden venäläinen käännös ilmestyi 1961.
Ennen pitkää Marx-luennot menettivät suosionsa. Jotkut kiinnostuivat Hegelistä, toiset Kantista ja Husserlista, kolmannet tieteenteoreetikoista. Jotkut suuntasivat Marxin kriittiset aseet hänen nimissään pystytettyä yhteiskuntaa ja jopa marxilaista historiakäsitystä kohti. Nämä neljä tendenssiä ruumiillistuivat tavallaan neljässä filosofissa: Evald Iljenkov, Merab Mamardashvili, Georgi Shtshedrovitski ja Alexander Zinovjev. Vain yksi heistä piti itseään marxilaisena ja sitä myös oli. Kaikki muut 60-luvun filosofisen renessanssin huomattavat edistäjät kehittyivät etäälle marxismista.
Mamardashvili, joka varhaisissa kirjoituksissaan tilitti suhdettaan Marxiin (Tietoisuuden analyysi Marxin teoksissa vuodelta 1968 on nykyäänkin kiistelty) kehitti myöhemmin oman tietoisuuden fenomenologiansa. Shtshedrovitski, MMP:n perustaja, oli oppilaineen (joita on yhä kymmenittäin) "metodologi". Heille tiedon loogisten rakenteiden analyysi tarkoitti jotain, mikä anglosaksisessa maailmassa saa nimen "philosophy of science". Nämä eivät kuitenkaan ole täysin rinnasteisia. Shtshedrovitskillä kyse ei ole tieteen logiikasta vaan "tietämisen logiikasta", luovan toiminnan "systeemistä" ylipäänsä. Zinovjev erikoistui matemaattiseen logiikkaan. Vapaa-ajallaan hän kirjoitti sosiologis-satiirisia esseitä. Niistä tunnetuimpiin kuuluu Ammottava korkeus (1974); monille kielille käännettyä esseetä seurasi vaino ja kansalaisoikeuksien menetys. Vuodesta 1976 Zinovjev eli vapaana kirjailijana Münchenissä.
MMP:n ulkopuolella oli Vladimir Bibler. Ulkopuolisuudella ei ollut maailmankatsomuksellista vaan maantieteellinen perusta. Bibler nimittäin karkotettiin "kosmopoliittien vastaisen kampanjan" aikana Moskovasta Alma-Ataan. Jonkin aikaa häntäkin oli innoittanut Marx, mutta ensimmäinen kirjansa Ajattelu luomisena (1975) oli jo esimerkki itsenäisestä filosofoinnista: Bibler luonnosteli siinä "dialogin filosofiaa". Myöhemmin hän rakensi laaja-alaista kulttuurifilosofiaa. Bibler oli näkyvä hahmo Moskovan filosofian kentällä 70- ja 80-luvuilla ei teostensa (joita ei mainittua teosta lukuunottamatta painettu) vaan kuuluisien yksityisluentojen vuoksi. Niitä pidettiin hänen asunnossaan lähes kaksikymmentä vuotta.
70-luvun puolivälissä kiersi Moskovan ja Leningradin yliopistoja vitsi: "Miksi emme opiskele nuorta Marxia, kysyi opiskelija toiselta; koska nuori Marx ei ollut marxilainen, kuului vastaus". Tällaisten juttujen kertojat pitivät tuskin itseänsäkään marxilaisina. Marxin filosofinen uskottavuus ei enää noihin aikoihin ollut järin suuri. Ainut arvostettu neuvostofilosofi, jolle marxismi ei ollut naamiontiväline, oli Iljenkov. Hän puolusti sitä aina kuolemaansa vuonna 1979 asti.
Iljenkoville kuuluu kiitos Pääoman filosofisen luonteen esiin tuomisesta. Itse hän kuvasi sitä jatkuvasti Hegelin Logiikan tiedettä syrjäsilmällä vilkuillen. Iljenkovin väitöskirja Abstraktin ja konkreetin dialektiikka Marxin Pääomassa (1960) leimasi yhtä sukupolvea. Hegelin innoittamana Iljenkov taisteli koko ikänsä Marxin vulgarisointia, erityisesti "fysiologismia" vastaan (sen kannattajat eivät ottaneet todesta "ideaalisen" tasoa, eivätkä siksi kyenneet ymmärtämään, ettei objektiivisia ja yleispäteviä kulttuurimuotoja voi palauttaa aivotoimintoihin). Hän vastusti sellaista formaalia logiikkaa, joka tunki Marxin ja Hegelin dialektisen logiikan loogisen semantiikan ahtaisiin määreisiin. Iljenkov hylki myös "idealistisen filosofian" moderneja muotoja, esimerkiksi filosofista hermeneutiikkaa, joka redusoi ajattelun kieleen eikä kiinnitä kieltä inhimillisten käytäntöjen yhteyteen.
Iljenkov oli neuvostofilosofi sanan tiukassa mielessä. Hän julisti kommunismin olevan historiallisen kehityksen korkein yhteiskunnallinen ja henkinen aste; Iljenkov työskenteli ilmeisesti myös NKP:n ohjelman parissa (1961). Hän ei pitänyt itseään vain marxistina, vaan myös leninistinä. Ei siis liene ihme, että hän ei saanut kansainvälistä vastakaikua. Lännen marxistit tuskin tunsivat Iljenkovin työtä kovin hyvin ja hänen venäläiset kannattajansa koettivat vaieta unohduksiin mestarinsa poiskääntymisen kommunistisesta ideaalista.
Iljenkovin seuraajat ovat verrattavissa Pushkin- tutkijoihin: kumpiakaan ei lueta. He järjestävät säännöllisesti kokoontumisia ja toimittavat julkaisuja, joilla on sisältöjään kuvailevat otsikot, kuten Käsitteen substanssi ristiriitaisuus, Monismi dialektisen logiikan periaatteena, Historiallinen ja looginen: filosofis-metodologinen analyysi jne "Iljenkovilaisia" pitäisikin kutsua "Hegel(jenko)isteiksi" Hegel puskee läpi kaikkialta heidän filosofiastaan.
Iljenkovin tapaan Henrik Batishtshev puolusti praksiksen periaatetta ("esineellis-käytännöllinen toiminta", kuten se tietyissä piireissä ilmaistiin). Hänen ensimmäisiä töitään voi verrata marxilaisen "toiminnan filosofian" ("aktivismin") hymneihin. Batishtshev samaistui täysin jugoslavialaisiin marxilaisiin, jotka 60-luvulla ryhmittäytyivät Praxis -lehden ympärille. Neuvostokirjoittajat jäivät kuitenkin Praxiksen ulkopuolelle. Heidän marxismiaan joko arvosteltiin siitä, että se jähmettyi kommunistisen propagandakoneiston alistuksessa tai se yksinkertaiseti korvattiin kokonaan jollakin muulla. Ei siis liene ihme, että "myöhäisempi" Batishtshev oli "reaktivismin" ja "kommunikaation dialektiikan" teoreetikko. Hänen 70-luvun lopulta lähtien julistamansa "Universumin ääretön dialektiikka", muistutti Schellingin maailmankaikkeuden filosofiaa, "venäläistä kosmisuutta" ja itämaista mystiikkaa. Batishtshevin vaikutus ei ole suuri, mutta hän on kuitenkin merkittävä maantieteellisesti: "kommunikaation teoreetikolla" on kannattajia kaikkialla, Uralilla, Siperiassa, Kaukoidässä ja Pietarissa.
Venäjällä Leninistä Gorbatshoviin vallinnutta filosofiaa ei voi sanoa "neuvostoliittolaiseksi". Määritelmä sopii hienosti akatemian jäseniin, kuten Konstantinoviin, Fedosejeviin, tai muihin "hoviajattelijoihin", joilla ei ollut mitään tekemistä filosofian kanssa. Sitä ei voi myöskään sanoa "venäläiseksi" venäläinen filosofia rahdattiin ulos maasta kahdella laivalla, millä tarkoitan noin 120 intellektuellin karkotusta vuonna 1922. Tuota seurasi kaksi vuotta intelligenttien intensiivistä muuttoa bolshevistiselta Venäjältä. Monet merkittävät ajattelijat jättivät maan. Lähes kaikki heistä löysivät muualla vaivatta yhteyden tieteelliseen elämään, erityisesti Saksassa ja Ranskassa.
Nikolai Losski kehitti oman intuitivismin systeeminsä hän kutsui sitä "ideaali-realismiksi". Semjon Frank, joka oli ystävystynyt Nikolai Hartmannin kanssa, perusti omaperäisen filosofisen ontologian. 20. vuosisadan uushegeliläisyys sai osansa Ivan Iljiniltä 1946 ilmestyi hiukan lyhennelty saksannos hänen päätyöstään Hegelin filosofia oppina ihmisen ja jumalan konkreettisuudesta. Nikolai Berdjajev ja Lev Shestov saavuttivat eurooppalaista kuuluisuutta. Lähes kaikki Berdjajevin kirjat on käännetty saksaksi ja Shestovin tutkielmien ranskankieliset laitokset julkaistiin ennen venäjänkielisiä. Fjodor Stepunin filosofis-poliittiset esseet ilmestyivät Saksassa. Maanpaossa eläneen venäläisen filosofian historia odottaa kirjoittajaansa.
Mitä Venäjälle sitten jäi? Eri syistä johtuen eivät maata jättäneet Pavel Florenski ja Gustav Shpet. Alexander Haardt käsitteli Shpetin maailmankatsomusta kirjassaan Fenomenologia Venäjällä ja yleisnero ja teologi Florenskin teoksien saksankielinen laitos ilmestyi Kontext-kustantamolta. Molemmat filosofit menehtyivät vankileireillä, Florenski 1937 ja Shpet 1940.
Aleksei Losev selviytyi hengissä Stalinin terrorista. Hän julkaisi kirjan Myytin dialektiikka omakustanteena 1930 ja se aiheutti hänelle arestin ja kirjoituskiellon 1931. 50-luvun lopussa Losev sai taas luvan julkaista. Monet näkevät hänessä viimeisen venäläisen filosofin. 1893 syntyneenä Losev oli kokemassa 1900-luvun alun venäläistä uskonnollis-filosofista renessanssia; 20-luvulla hän oli tämän renessanssin merkittävä edustaja. Losevin Nimien filosofia (1927) kytkeytyi venäläiseen filosofiseen symbolismiin (Florenski, Vjatsheslav Ivanov, ym.). Viimeisinä elinvuosinaan Losevin filosofia uudistui saaden vaikutteita Vladimir Solovjevin filosofiasta.
Ei ole mikään ihme, että Losevia pidetään välittäjänä vanhan ja uuden venäläisen kulttuurin välillä. Tällainen asema on kuitenkin liioiteltu. Toiset pitävät vuoden 1917 luhistumista niin rajuna, ettei sen seurauksia kukaan pystyisi voittamaan. Toiset taas eivät Myytin dialektiikan jälkeen voineet puhua Losevista filosofina: kuusi laajaa nidettä, jotka hän julkaisi vuosien 1964 ja 1988 välillä, käsittelevät antiikin estetiikan historiaa. Viimeinen ilmestynyt kirja oli lyhyt filosofian historian tutkielma Solovjevista.
Modernilla venäläisellä kulttuurilla on uusi symboli: Mihail Bahtin. Hän ei ole lännessäkään tuntematon. Kuten Losev, ei Bahtinkaan voinut toteuttaa itseään filosofina vaan hän kehitti kirjallisuustiedettä. Bahtinin Dostojevski-tutkimuksesta (1929) otettiin 60- ja 70-luvuilla muutamia painoksia. Tämä kirja sekä hänen Rabelais-työnsä (kirjoitettiin 30-luvulla, julkaistiin 1965) saattavat olla riittävä syy puhua tietystä jatkumosta tämän vuosisadan venäläisessä aatehistoriassa. Toki tätäkään ei tarvitse ottaa aivan tosissaan. Bahtin ammentaa evankelisen teologin Adolf Harnackin töistä ja ilmeisesti Martin Buberin dialogisesta filosofiasta. Häneen vaikutti myös Max Schelerin filosofia. Näin Bahtin liikkui venäläisen tradition ulkopuolella. Siksi hänellä ei ollut mahdollisuuksia vaikuttaa maanmiehiinsä: opiskeltuaan Pietarissa ja väiteltyään Moskovassa ajattelija eli Saranskissa toimien opettajana.
Venäjällä ilmestyvät filosofiset aikakauslehdet (1992 kymmenkunta) ovat jo muutaman vuoden ajan julkaisseet karkotettujen venäläisten teoreetikkojen ulkomailla kirjoittamia tekstejä. Näiden lisäksi on jo vuosikymmeniä sitten lännessä julkaistuja tutkielmia, joita ei ole vielä ollut venäläisten lukijoiden saatavilla. (Ne olivat kirjastojen "myrkkykaapeissa".) Nykyään näitä julkaisuja jo toimitetaan, usein vieläpä erinomaisesti kommentoiden. Erityisen ansioitunut tässä on matemaatikko ja Odysseuksen kääntäjä Sergei Horushi.
Venäläisen ajattelun "menneisyydestä ja nykyisyydestä" puhutaan. Usein yritetään vetää kehityslinjoja Solovjevista Sergei Bulgakovin ja Florenskin kautta Loseviin tai lähteä aina itäisistä kirkkoisistä asti. Tähän tyyliin vedetään taaksepäin, jotta syntyisi "pitkä linja". Halu elää traditiossa ja traditiosta on niin suuri, että jätetään huomiotta kolme sukupolvea nielaissut ammottava kuilu.
Mitä lukivat Nikita Hrushtshevin ja Leonid Brezhnevin aikoina filosofoineet? Toisin kuin vallankumousta edeltäneet filosofit, Venäjän (sovitaan, ettemme kutsu heitä neuvostoliittolaisiksi) uudet filosofit eivät yleensä hallinneet vieraita kieliä. Heitä ohjattiin käännöksin. Niin sanottu "esimarxistinen" filosofian historia oli varsin hyvin edustettuna, kun taas eurooppalaisten aikalaisfilosofien tekstejä ei ollut venäläisten lukijoiden saatavilla. Tietoa voitiin saada jonkin aikaa vain "porvarillisen filosofian kritiikin" nimissä ilmestyneistä kirjoista. Todellisia löytöjä tuhansille lukijoille olivat esimerkiksi kahden filosofin julkaisut: Piama Gaidenkon kirja Heideggerista (1963) ja Nelli Motroshilovan kirja Husserlista (1969).
Hieman myöhemmin Frankfurtin koulun filosofia saavutti julkisuutta Juri Davydovin työn ansiosta. Esi- ja jälkipuheet näissä ja muissa saatavilla olevissa kirjoissa olivat tökeröitä (kirjoittajat itse pyysivät ystäviään, joille kirjojaan lähettivät, jättämään lukematta johdannot tai jälkisanat). Kuitenkin vain näin kirjat saattoivat ylipäänsä tulla lukijoiden ulottuville.
Motroshilova ja Gaidenko aloittivat prosessin, joka vielä kaksi vuosikymmentä myöhemmin takaa filosofian historian tasokkaan tutkimuksen. Pari esimerkkiä nuoremmista ovat Viktor Moltshanovin (Rostov) Aika ja tietoisuus fenomenologisessa filosofiassa ja Alexander Dobrohotovin (Moskova) 'Olemisen' käsite klassisessa länsieurooppalaisessa filosofiassa molemmat ovat erinomaisia tutkimuksia filosofian historiasta.
Perestroikan aikoina jatkui siirtymä filosofiasta klassiseen filologiaan ja kulttuurin ja tieteen historiaan. Niissä vaadittiin hyvää kielen tuntemusta, eikä ideologinen naamiointi ollut tarpeen. Siksi tällä alueella oli kansainvälisissäkin piireissä tunnettuja tutkijoita jo Brezhnevin aikakaudella. Näihin kuului Herakleitos-tutkija Andrei Lebedev, joka saattoi painattaa tutkimuksensa vain ulkomailla, ei Neuvostoliitossa; Platon-kääntäjä Tatjana Vasiljeva, joka julkaisi 80-luvun puolivälissä ansiokkaan kirjan Platonin ja Aristoteleen filosofinen kieli; raamatuntutkija Anatoli Ahutin, jonka kirja Fysis ja Natura: typologinen vertailu laajensi tieteenhistorian oppialuerajoja. Kansainvälistä kuuluisuutta saavutti ns. Moskovan ja Tarton semiotiikan koulukunta. Juri Lotmanin, Boris Uspenskin, Vladimir Toporovin ja Vjatsheslav Ivanovin teokset tekstianalyysista ja tekstikritiikistä on käännetty englanniksi, ranskaksi ja saksaksi.
50-luvun lopun poliittisesti leutona ajanjaksona ilmestyi kaksi kirjaa, jotka vaikuttivat Venäjän filosofiaan vahintään kaksi vuosikymmentä: Ludvig Wittgensteinin Tractatus (1958) ja Hegelin Hengen fenomenologia (1959). Gustav Shpet oli saanut valmiiksi käännöksensä jo 20-luvulla, mutta Stalinin aikana sitä ei saanut julkaista. Toisaalta Wittgenstein ja toisaalta Hegel ovat ratkaisevasti muokanneet yhden sukupolven filosofista kieltä. Entisessä Neuvostoliitossa oli tuskin ainuttakaan kirjoittajaa, joka ei olisi pitänyt itseään joko wittgensteinilaisena tai hegeliaanina. Mainitut julkaisut asettivat filosofoinnille kaksi erilaista paradigmaa. Ensimmäisen kannattajat puhuivat skeptisesti "spekulaatiosta" ja opiskelivat englantia. Toisen paradigman edustajat leimasivat ensimmäiset "positivisteiksi". (Toki he lisäsivät eteen liitteen "uus-".)
Jako kahteen vallitsevaan paradigmaan laajeni myös maantieteellisesti. Kielianalyyttisesti orientoituneet tieteentekijät kerääntyivät filosofisten instituuttien ja filosofianlaitosten logiikan piireihin he kokoontuivat suurkaupunkeihin, joissa oli valmiiksi heille sopivia paikkoja. "Spekulatiivisen ajattelun" puolustajat levittäytyivät laajemmin. Paitsi maan euroopanpuoleisen osan yliopistokaupungeissa, heitä oli myös Uralilla ja Siperiassa. Ennenpitkää jokaisessa korkeakoulussa oli filosofian oppituoli. "Itse itseään ajatteleva ajattelu", "itsetietoisuudeksi kehittyvä henki", "maailmankehityksen logiikka" olivat tyyppillisiä ilmaisutapoja kvasihegeliaanisessa kielessä, joka 70-luvulla levisi kuin rutto. Provinsseista pääkaupunkiin saapuneet tohtorikokelaat saattoivat sanoa moskovalaisista tarkastajistaan: "he eivät ole vielä tulleet käsitteen asteelle".
80-luvun alussa asettui kahden edellämainitun kielen oheen kolmas: kvasiheideggerilainen. Tämä alkoi Vladimir Bibihinin käännettyä Heideggerin esitelmiä ja kirjoituksia, mm. Johdanto teokseen 'Mitä on metafysiikka?', Kysymys tekniikasta ja Maailmankuvan aika. Nämä koottiin 1981 yhteen niteeseen, jonka päälle lyötiin leima "vain virkakäyttöön". Vuoden 1989 nide julkaistiin suurena painoksena. Siitä alkoi Heideggerin nousu Venäjällä.
Tämän päivän filosofian opiskelijat eivät ole tyytyväisiä opettajiinsa, sillä nämä eivät ota huomioon "ontologista eroa" ja hukkuvat "olemisen unohtamiseen". Käynnissä on Heideggerin kanonisointi. Kvasiheideggerilaisuus tuottaa uuden filosofoinnin esikuvan myös siksi, että venäjän kieli sopii hyvin sanojen etuliitteillä pelaamisen, millä on Heideggerin ajattelussa suuri merkitys.
Asettuuko uusi kaanoni vapaan filosofisen ajattelun paikalle? Kyllä, osittain. Akateemiset struktuurit ovat taipuvaisia dogmatismiin ja täten korvaavat filosofian filosofisten koulukuntien kamppailulla. Venäjän-kielisessä filosofiassa oli vain yksi filosofi, joka vältti skolastisen lamaantumisen: Merab Mamardashvili (1930-1990). Mamardashvili luopui tarkoituksellisesti systemaattisesta konstruoinnista. Hän ei myöskään kehittänyt "omaa" filosofiaansa, mutta sitä, että hän oli filosofi, ei epäillyt kukaan. Mamardashvilillä oli ainutlaatuinen kyky antaa ajattelun syntyä kuulijoidensa edessä. Hän pyrki esittämään sen "ihmeen"", että tietoisuus on itsetietoisuutta, so. tuomaan esiin itsereflektion palautumattomuuden sosiologiseen, psykologiseen, lingvistiseen tai mihinkään muuhun tasoon.
Vuonna 1974 Mamardashvili kirjoitti yhdessä sittemmin Englantiin muuttaneen Alexander Pjatigorskin kanssa kirjan nimeltä Symboli ja tietoisuus. Siinä esitellään mielenkiintoinen transsendentaalisen fenomenologian versio ja se sai aikaiseksi venäjänkielisen filosofoinnin epookin. Mamardashvilin myöhemmät kirjat eivät olleet varsinaisesti kirjoja, sillä niitä ei painettu. Elämänsä viimeiset kymmenen vuotta hän eli julkaisematta mitään.
Peruste Mamardashvilin ratkaisulle oli, että asia, jonka kanssa hän askarteli, oli lähestyttävissä vain suullisesti. Kirjoitus oli tässä tapauksessa kuten Sokrateen käyttökelvoton. Mamardashvililtä ei puuttunut kuulijoita: heitä ilmanhan tällainen ajattelutapahtuma olisi mahdoton. Mamardashvilin "tekstit" 80-luvulta ovat ääninauhoille talletettuja "esitelmiä" ja "puheita" (molemmat improvisoituja). Ne kirjoitettiin muistiin jälkikäteen. Mikä milloinkin oli ilmoitettu teema, Descartes, Kant tai Kafka, niin Mamardashvilille asia oli aina sama: filosofia sellaisenaan. Tulkitsipa hän sitten Descatesin lausetta Cogito ergo sum, Kantin käsitettä transsendentaalinen tai Husserlin eideettistä reduktiota, kyseessä oli aina sen osoittaminen, mitä filosofinen ajattelu on.
Mamardashvilin työ ei jäänyt vaikutuksettomaksi. Hänen kuulijoidensa joukossa oli sellaisia, jotka kykenivät välttämään lumoutumisen ja jotka nousivat tuottavalle vastustuksen tielle.
Mamardashvilin vastustaminen merkitsi uudelle sukupolvelle koko filosofisen tradition, reflektiivisen filosofian vastustamista. Uudet venäläiset kirjoittajat yrittävät erottautua "klassisesta" filosofiasta, jossa ajattelu on itse itsensä ehto. He koettavat rakentaa "ei-klassista" filosofiaa (tai "post-klassista", kuten sen nimesi eräs luojistaan, Valeri Podoroga).
Kyse on tietoisuuden sisällöistä, jotka eivät ole alisteisia reflektiiviselle kontrollille ja joita ei säätele reflektoiva subjekti. Tätä kokemuksen kerrosta Podoroga nimittää "ruumiillisuudeksi". Kehittelemänsä "ruumiillisuuden filosofian" tehtävänä on paljastaa ajattelun sfääreissä sellaisia tiloja, jotka perinteisesti on jätetty toissijaisiksi. Kun klassinen filosofia on käsitellyt "askeettista ruumista", so. ruumiitonta ajattelevaa substanssia, "post-klassinen" filosofia keskittyy "tuntevaan ruumiiseen". On ajateltava "ruumiista", johon erottamattomasti kuuluvat sairaudet, intohimot, ekstaasi ja kuolema. (Itsestään selvästi tällainen ruumis ei ole orgaaninen, vaan Merleau-Pontyn tarkoittamalla tavalla "fenomenaalinen".) Yhtälailla kuin metodi niin myös materiaali, jonka kanssa Podoroga työskentelee, osoittaa hänen seuraavan ranskalaista jälkistrukturalismia Nietzsche, Artaud, Bacon (ei filosofi, vaan taidemaalari). Tämä ei kuitenkaan ole puhtaasti Deleuzen venäläinen versio, sillä Podoroga vastustaa luopumista venäläisestä traditiosta (venäläinen formalismi, Florenski, Belyi). Viimeaikoina hän on puhunut lähes yksinomaan venäläisistä kirjailijoista ja taidemaalareista: Dostojevski, Platonov, Eisenstein. Podorogalla on hyvä maine mm. amerikkalaisissa Duken ja Cornellin yliopistoissa. 1990 Derrida vieraili Podorogan "post-klassisten tutkimusten laboratoriossa" tiedeakatemian filosofian instituutissa.
Toinen "uuden aallon" kirjoittaja on Mihail Ryklin. Myös hän on kehitellyt "ruumiillisuuden filosofiaa". Ryklinin kohteena ovat "sosiaalisen ruumiin" transformaatiot. Tässä yhteydessä Ryklinin Bahtin-kritiikki on mielenkiintoista. Hän kiistää käsityksen ajattelusta "sisäisenä puheena" (ja siten kaiken käsittävänä "dialogina") ja sanoutuu irti Bahtinin ehdottomasta tietoisen ensisijaisuudesta (hänen käsitteistössään: "ideologisen") tiedostamattomaan nähden. Ryklin pitää näitä erityisinä tietoisuusharhoina. Hän väittää, että ne liittyivät vaientamisen ajan kärsivien intellektuellien yrityksiin rakentaa yliyksilöllinen, kollektiivinen identiteetti (esim. ruumiillisuus). Se, mitä Ryklin itse tekee yrittämättä tätä kätkeä on pohjimmiltan sosiologiaa à la Bataille ja kirjallisuuskritiikkiä à la Blanchot. Hänet tunnetaan Ranskassa julkaisuistaan ja osallistumisestaan Guattarin ja Lacoue-Labarthin seminaareihin.
Kun nykyään katselee filosofista tai filosofiaa lähellä olevaa aikakauslehteä, silmiinpistävää on toisistaan erilleen jäävien tekstien ja käännösten valtava määrä. Venäläisen filosofisen tradition uudelleen löytäminen, sairaalloinen innostus Heideggeriin, muodikas jälkistrukturalismi tästä kaleidoskoopista on vaikea löytää järjestystä tai johtavaa tendenssiä. Yksi on selvää: solkenaan ilmestyy tekstejä, jotka aiemmin olivat kiellettyjä. Vähitellen on kypsymässä selkeämpi käsitys kansainvälisestä filosofiasta. Kliseenomaisesti sanoen tämä johtaa ymmärrykseen modernin filosofian kompleksisuudesta. Itsestäänselvyytenä tuskin voi pitää sitä, että Venäjällä nyt tai myöhemmin nousisi esiin ajattelija, joka kykenisi ottamaan paikan modernissa filosofisessa elämässä. Edellytykset tähän ovat kuitenkin olemassa, siitä ei ole epäilystäkään.
Suomentanut Mika Saranpää
Vladimir Malahov
toimii tutkijana Venäjän tiedeakatemian filosofian instituutissa erityisalanaan mm. Gadamerin filosofia. Hän on ansioitunut myös Gadamerin kääntämisessä venäjäksi.
Työ saksalaisen filosofian parissa niin Venäjällä kuin Saksassakin luo välittömän taustan Malahovin viimeaikoina julkaistuille pohdinnoille kahden erilaisen eurooppalaisen filosofisen kulttuurin rajaviivalla. Venäjäläisissä julkaisuissa hän on tarkastellut venäläisen henkisyyden ja saksalaisen oppineisuuden kohtaamisen ongelmia.
Oheinen kirjoitus on puolestaan syntynyt Saksassa ja ilmestynyt Berliner Debatte INITIAL lehdessä. Malahovin tavoitteena on voittaa saksalaisen yleisön ennakkoluulot siitä, millaista olennaisin venäläinen filosofia on viime vuosikymmenien aikana ollut. Malahovin kaleidoskooppimainen näkymä "sisältäpäin" venäläisen ajattelun tilaan tarjoaa siksi kaikille länsieurooppalaisille lukijoille tarpeellisen horisontin.
Tapani Laine
