Olisiko ollut Jaan Kaplinski, joka pari vuotta sitten ounasteli, että
itäisen Euroopan siirtyminen markkinatalouteen tulee merkitsemään
ajattelun rappiota. Väite on paradoksaalinen. Eikö komentotalouden,
NKP:n ja marxismi-leninismin pakkopaidoista vapautuminen tarkoita juuri
päinvastaista? Arkistot avautuvat, Solzhenitsyn palaa kotiin, länsimaiset
uutisryhmät pääsevät Tshetsheniaan, uusia puolueita
syntyy tuhkatiheään, markkinat vapautuvat ja avautuvat, katukauppiaalta
voi ostaa kapitalismin opaskirjoja, ja filosofitkin voivat julkaista mitä
haluavat pelkäämättä Siperiaa, hourulaa tai kuolemaa.
Tietenkin vapaus on vielä vaillinaista ja totalitarismi jokapäiväinen
uhka, mutta perussuunta on kohti avointa, sananvapauden yhteiskuntaa.
Kaplinski, tai kuka ikinä hän olikaan, ei tietenkään
tarkoita, että Neuvostoliitto olisi ollut ajattelijan paratiisi - helvetti
se oli. Eikä pidä uskoa romanttiseen myyttiin, jonka mukaan todellinen
ajattelu syntyy vain kärsimyksestä. Tai että vain kärsimyksestä
syntynyt ajattelu on todellista ajattelua. Historia on täynnään
todisteita siitä, että syvällistä ja kriittistä
ajattelua voi syntyä niin suljetussa kuin avoimessakin yhteiskunnassa.
Lienee kuitenkin niin, että ajattelu, kokemusten mietiskely sekä
ajatusten jäsentäminen ja esittäminen, vaatii aikaa ja joutilaisuutta
- mikäli kyse ei ole filosofisesta lapsinerosta.
Menetelmät, joilla suljettu ja avoin yhteiskunta tukahduttavat ajattelua,
erovat toisistaan. Suljetun yhteiskunnan keinot ovat suorasukaisia ja brutaaleja:
teloituksista ja mielipidevainoja. Pinnalta katsoen brutaalit keinot näyttävät
tehokkailta: vain virallinen ääni pääsee kuuluville
ja muut äänet vaiennetaan. Tällaiset keinot johtavat kuitenkin
helposti noidankehään: mitä ankarampia keinot ovat sitä
kovempaa vastustusta ne nostattavat. Ja vaikka suora vastarinta onnistuttaisiinkin
nujertamaan, niin aina löytyy piilopaikkoja, joissa on joutilasta aikaa
ajatella toisin. Brutaalien tukahduttamiskeinojen perusheikkoutena onkin
niiden vastenmielisyys ja poissulkevuus, kun taas avoimen yhteiskunnan keinojen
ylivertainen tehokkuus perustuu niiden tuottamaan myötämielisyyteen
ja mukaansatempaavuuteen.
Avoin yhteiskunta tempaa ihmisen mukaansa, jolloin hän ei ehdi turhia
mietiskellä. Työssä ei ehdi ajatella, ja vapaa-aikana ei
jaksa ajatella, jos ei sitten mieltä painavia työasioita. Työttömänäkin
ansaitsemattoman joutilaisuuden aiheuttama häpeä ja ahdistus ryöstää
enimmät ajatukset. Ja niidenkin, jotka ajattelevat työkseen, ajattelu
on pinnallista ja sopeutuvaista, sillä se tapahtuu kiireessä,
kiireen ehdoilla ja kiirettä varten. Vaikka sananvapaus ja kriittisyys
ovat avoimen yhteiskunnan ylistettyjä hyveitä, niin kenelläkään
ei ole aikaa, eikä mielestään edes tarvetta niiden koetteluun.
Filosofia on erinomaisen kuvaava esimerkki. Vaikka sitä pian opetetaan
vähän joka oppilaitoksessa, niin tämä tapahtuu työ-
ja tavaramarkkinoiden puristuksessa ja ehdoilla: yliopistofilosofia tuottaa
mahdollisimman nuoria tohtoreita valtion viroista tai median päivänpaisteesta
kilvoittelemaan, merkonomifilosofia yleissivistyneitä kauppiaita eurovientiin,
sosiaali- ja terveysalan filosofia eettisesti valveutuneita auttamistyöntekijöitä
asiakkaille hymyilemään, lukiolaisfilosofia väittelytaitoisia
nuoria Eurooppaan, keskusteleva filosofia terapiaa työttömille
ja häiriintyneille jne. Suurista sanoista huolimatta filosofian tarkoitus
ei ole kyseenalaistaa työ- ja tavaramarkkinoiden koneistoa, vaan valuttaa
öljyä sen rattaisiin. Avoimessa yhteiskunnassa kriittisyys on
vapaamielisten päättäjien asettama ja organisoima oppisisältö,
kun taas suljetussa yhteiskunnassa se on totalitaaristen päättäjien
kammoksuma ase kapinallisen kädessä. Voi miettiä, kumman
yhteiskunnan vallanpitäjät ovat ymmärtäneet kriittisen
ajattelun luonteen paremmin.
Avoimen ja suljetun yhteiskunnan tukahduttamiskeinot ovat toki yhteismitattomia.
Tokihan on niin, että kaikki me haluamme olla avoimen yhteiskunnan
kansalaisia, eikä kukaan halua olla suljetun yhteiskunnan alamainen.
Ilman muuta on syytä arvostaa sujuvasanaisia filosofejamme, kaunosäkeisiä
runoilijoitamme, Ranskaa myöten tunnettuja kirjailijoitamme, Amerikassa
mainetta niittäviä kapellimestareitamme, hurmaavia baletti-ihmisiämme
ja muita hyvätapaisia Suomi-kuvan kirkastajiamme. He ovat mainioita
fasadeja, joiden epäajattelu ja innostunut touhuaminen valtiovallan
palveluksessa ja suojeluksessa vie maatamme Eurooppaan siinä kuin rallikuski,
matkapuhelinkauppias tai Herran siunausta kansalleen toivotteleva Maan Isä.
* * *
Vaikka Neuvostoliitto tuhosi varsin tehokkaasti ajattelijoitaan, niin
yhtäkkiä arojen kyläpahasista, yliopistojen hiilikellareista
ja muista mitä epätodennäköisimmistä paikoista
nousee päivänvaloon toinen toistaan merkillisempiä ajatuksia
sorron vuosina ajatelleita runoilijoita, kirjailijoita ja filosofeja teostensa
monituhatsivuiset käsikirjoitukset kainalossaan. Nuuhkikaamme hienoilla
eurosieraimillamme hetki tätä vodkalta ja mahorkalta lemahtavaa
arojen tuulta!
* * *
Kiitän Tapani Lainetta, Erna Oeschia, Arja Rosenholmia, Eila Mäntysaarta
ja Reetta Aukeeta, jotka tarjosivat Venäjä-asiantuntemuksensa
niin & näin käyttöön.
