Millä tavalla mielikuva filosofista syntyy? Itselläni Ernst Cassirerin filosofiaan liittyy kaksi muistikuvaa. Ensimmäinen filosofian historian opinnoista noin 16-17 vuoden takaa. Tuolloin opin tuntemaan Cassirerin marburgilaisen uuskantilaisuuden edustajana, nuorimpana Paul Natorpin ja Herman Cohenin ohella. Jostain syystä, lähdettä en enää pysty muistamaan tai jäljittämään, tuolloisen käsitykseni mukaan Cassirerin filosofia oli jollakin lailla mystistä, epäselvää ja outoa. Käsitykseni, joka sittemmin osoittautui virheelliseksi, saattoi johtua siitä, että Cassirer oli käsitellyt filosofiassa myyttejä ja uskontoja. Myyttinen ja uskonnollinen ajattelu ovat molemmat aloja joista filosofian tulee, silloisen ja nykyisenkin käsitykseni mukaan, irtautua. Irtautumisen tapoja on kuitenkin ainakin kaksi. Silloisen käsitykseni mukaan riitti irtisanoutuminen uskonnosta ja myyteistä, nykyisen käsitykseni mukaan, ja tässä olen oppinut Cassirerilta, uskontojen ja myyttien "epäselvä" tapa ilmaista asioita, voidaan tulkita osana niiden omaa symbolista järjestelmää ja saada näin selville niiden yhteys inhimillisen toiminnan käytäntöihin.
Toinen muistikuva liittyy Cassirerin filosofiaan. Cassirerin yksi tunnetuimpia puolia on hänen käsityksensä ihmisestä. Cassirer määrittää ihmisen symboleja käyttäväksi olennoksi. Animal symbolicum on Cassirerin filosofian parhaiten tunnettu efektiivinen termi. Tämä määritys ei kiehtonut minua sen enempää ennen kuin vuosia myöhemmin tutustuin Ferdinand de Saussuren lingvistiseen semiotiikkaan ja myöhemmän Wittgensteinin ajatuksiin kielestä pelinä. Millä tavalla symboliset merkitykset muodostuvat ihmismielessä ja kulttuurin kokonaisuudessa? Miten keskenään ristiriitaiset merkitysrakenteet muotoutuvat ja miten ne parhaiten voitaisiin saattaa käsitettävään muotoon?
Tarkastelen seuraavaksi esimerkkiä. Ajatelkaa seuraavanne kahden pelaajan shakkipeliä. Tunnemme pelaajat, kutsukaamme heitä vaikka nimillä Aura ja Juuso. He pelaavat peliään sateisena kesäkuun 7. päivänä vuonna 1994 klo 16.00 ja 16.23 välisenä aikana. Ensimmäisen erän voittaa Juuso, toisen Aura. Siirtojen välillä on eripituisia aikoja ja pelin eri vaiheissa saatamme seurata pelaajien reaktioita vastustajan siirtoihin. Tiedämme myös pelaajien pelihistorian ja tunnemme heidät muista kuin shakkipelin yhteyksistä. Lisäksi oletan kaikkien meidän tuntevan shakkipelin säännöt ja strategian pääpiirteet.
Miten voimme ymmärtää mitä he tekevät? Voimme kuvailla tämän pelin ottaen huomioon mm. eri siirtojen harkintaan käytetyt ajat ja päätellä minkälaisia strategisia lähestymistapoja pelaajat pyrkivät toteuttamaan. Voimme vertailla peliä aikaisempiin peleihin ja esittää arveluja pelin lopputulokseen vaikuttaneista tekijöistä.
On myös toinen tapa. Peli voidaan kuvata ajattomasti ja persoonattomasti pelaajien A ja B välisinä siirtoina viittaamatta henkilöihin, aikaan ja paikkaan. Pelin siirrot voidaan esittää perä perään siten, että peli uudelleen esitettynä kestää vaikkapa 2 minuuttia ja kun se on kerran näin esitetty sen voidaan ajatella olevan olemassa ajattomasti, ideaalisena peliasetelmana.
Molemmissa kuvauksissa on kyse samasta pelistä. Toisessa peli on kuvattu tavalla, jota voidaan kutsua historialliseksi kuvaukseksi, toisessa peliä on lähestytty analyyttisesti ja saatu systemaattinen kuvaus tapahtuman osatekijöistä. Molempien kuvausten edellytyksenä on kuitenkin itse pelin sääntöjen tuntemus. Analyyttisin pohjalta syntyvä systemaattinen kuvaus on mahdoton, jos ei ole tiedossa riittävällä tarkkuudella sääntöjä, joiden puitteissa siirrot tapahtuvat, historiallinen kuvaus taas edellyttää tämän lisäksi muutakin tietoa: tietoa peliä edeltävistä tapauksista, itse pelaajista ja niistä faktisista tapahtumista, joissa peli toteutui. Ilman analyyttista tietoa siitä mitä Aura (pelaajana A) ja Juuso (pelaajana B) tekevät, historiallinen kuvaus muuttuu absurdiksi: kaksi henkilöä siirtelee käsittämättömällä tavalla kappaleita ruudutetulla pinnalla. On myös huomattava, että vielä tässä absurdiltakin kuullostavassa kuvauksessa edellytämme tunnetuksi monia seikkoja: "kappaleen", "ruudutetun", "siirtää", "henkilö" jne.
Analyyttisen, siis tässä ei aikaan sidotun, kuvauksen ja historiallisen, tässä siis aikaan sidotun, kuvauksen välisen suhteen hahmottaminen filosofian historiassa tuo mukaan lukuisia lisäongelmia verrattuna peliesimerkkiin. Ensinnäkin filosofiassa voidaan harvoin rajata tarkastelua ajallisesti selkeään filosofiseen "erään". Toiseksi pelaajia on lukuisia. Kolmanneksi aina ei edes tiedetä ketkä kaikki ovat mukana pelissä. Neljänneksi säännöt ovat epämääräisiä, usein julkilausumattomia ja pelin kuluessa muuttuvia. Ja lopulta viidenneksi pelin päätyttyä usein käy niin, että kaikki osapuolet katsovat voittaneensa. On hyvin kyseenalaista voidaanko peliesimerkkiä lainkaan soveltaa filosofian tarkasteluun, mutta se valaisee joka tapauksessa analyyttisen ja historiallisen ongelman luonnetta.
Millä tavalla analyyttista ja historiallista lähestymistapaa tulisi käyttää tarkasteltaessa Cassirerin filosofiaa? Voidaanko Cassirerin filosofia ymmärtää ensisijaisesti historiallisesti vai tarvitaanko ensisijaisesti analyyttista lähestymistapaa ja sen pohjalta nousevaa systemaattista kuvausta? Nyt tarkastelussa olevassa työssä ensimmäinen tehtäväni oli selvittää, liittyykö Cassirerin väitetty uuskantilaisuus jollakin oleellisella tavalla Cassirerin symbolisten muotojen filosofiaan? Toisin sanoen, voidaanko Cassirerin symbolisten muotojen filosofiaa oikeutetusti kutsua uuskantilaiseksi filosofiaksi? Aluksi oli selvitettävä kaksi seikkaa: ensinnäkin mitä tarkoitetaan uuskantilaisuudella ja toiseksi minkälainen on Cassirerin symbolisten muotojen filosofian filosofinen ydin.
Uuskantilaisuuden tutkimisen ajankohta tuntui lupaavalta uuskantilaisuutta on viimeisinä vuosikymmeninä tutkittu enenevästi. Myös Cassirerista on kirjoitettu viime vuosina entistä enemmän. Aikaisemman lähes yksinomaan Cassirerin uuskantilaisuutta ja siten historiaankuuluvuutta painottavan tutkimuksen rinnalle on syntynyt tutkimusta, jossa Cassirerin merkitystä ajankohtaisena ajattelijana on korostettu. Minkälaisia syitä tähän on? Ensinnäkin Cassirerin omaa tuotantoa on julkaistu sekä uudelleen että uusia käsikirjoituksia on toimitettu julkisuuteen. Toiseksi luonnontieteiden ja ihmistieteiden välinen suhde on niin kutsutussa jälkikuhnilaisessa keskustelussa problematisoitunut jälleen uudella tavalla. Kolmanneksi kuva uuskantilaisuudesta on täsmentynyt uuden tutkimuksen myötä. Cassirerin filosofian ääriviivat on mahdollista hahmottaa entistä selkeämmin suhteessa edeltäjiin. Ja lopulta neljäntenä syynä Cassirerin ajankohtaisuuteen on siinä, että symbolisten muotojen filosofia syntyi uuskantilaiselta perustalta nousevan loogisen empirismin ja fenomenologis-hermeneuttisen filosofian ristiaallokossa. Näin 1920-luvun filosofinen keskustelu on nykyiselle filosofiselle keskustelulle kiinnostava historiallinen kiintopiste. Niin sanottu analyyttinen traditio on viime vuosina etsinyt omaa historiaansa ja samalla pyrkinyt täydentämään omia menetelmällisiä välineitään fenomenologis-eksistentialistisesesta traditiosta. Cassirerin filosofia voi muodostaa yhden sillan näiden traditioiden historiassa.
Tutkimuksen edetessä kohde "uuskantilaisuus" tuntui kuitenkin häviävän tai pirstoutuvan sitä mukaa kuin siihen paneutui: uuskantilaisuuden muotoja löytyi aina vain lisää aina siinä määrin, että lähes jokainen uuskantilaiseksi väitetty filosofi edusti omaa erikoista varianttia kyseisestä suuntauksesta. Rajasin tarkastelua kahdelta suunnalta paikallisesti ja ajallisesti. Tarkastelin niin sanottua marburgin koulua ja uuskantilaisuuden alkua Herman Cohenin töitä 1800-luvun viimeisellä kolmanneksella. Näin muodostuva kuva "alkuperäisestä" uuskantilaiuudesta osoittautui kuitenkin hyvin kapeaksi ja Cassirerin symbolisten muotojen filosofia siitä verraten irralliseksi. Tutkimuksen ensimmäisenä tulos oli: Cassirerin liittäminen uuskantilaisuuteen ei anna mitään oleellista avainta symbolisten muotojen filosofian ymmärtämiseksi. Kytkentä uuskantilaisuuteen on siten riittämätön perusta Cassirerin filosofian ymmärtämiseksi. Tulos tavoitteeni kannalta oli siten negatiivinen, mutta tutkimuksen jatkon kannalta välttämätön.
Entä sitten symbolisten muotojen filosofian ydin? Miten Cassirer oli rakentanut teoksensa? Symbolisten muotojen filosofia (Philosophie der symbolische Formen) koostuu kolmesta osasta. Ensimmäisessä osassa Cassirer tarkastelee kieltä, toisessa myyttejä ja uskontoa ja kolmannessa osassa tieteellistä tietoa. Pitäisikö Cassirerin teos ymmärtää kielifilosofisesti? Toteuttiko Cassirer omalta osaltaan "lingvistisen käänteen" teoksessaan ja perustiko hän filosofiansa kieliteoreettiselle tarkastelulle? Jos näin olisi, silloin Cassirerin filosofialla tuskin olisi muuta kuin historiallisesti merkitystä. Nykyisen kielifilosofian kannalta Cassirerin kielifilosofia on suhteellisen mielenkiinnoton väljästi ottaen esimerkiksi samana aikana eläneiden de Saussuren ja nuoren Wittgensteinin pohdinnat kielestä antavat vielä nykyäänkin enemmän pohdittavaa kuin Cassirerin laajat historialliset katsaukset kielifilosfian syntyyn ja kehitykseen. Cassirerin filosofian ydin liittyy kuitenkin kieleen, mutta ei niinkään luonnollisiin kieliin, vaan kielen erityisiin muotoihin: logiikan ja matematiikan kieleen ja niiden kehitykseen.
Tarkastelen toista esimerkkiä. Cassirer kuvaa lukusanojen kehitystä seuraavasti. Lukukäsite käy kehityksessään läpi kielellisen kehityksen kolme vaihetta. Ensimmäisessä vaiheessa jota Cassirer kutsuu miimiseksi vaiheeksi, luvut liittyvät oman ruumiin avulla tehtäviin laskutoimituksiin. Sormilla "laskeminen" on tästä hyvä esimerkki. Yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi. Saksan viisi (Fünf) ja nyrkki (Faust) ovat etymologisesti samaa kantaa. Kielen kehityksen toisessa vaiheessa, jota Cassirer kutsuu analogiseksi vaiheeksi, välitön yhteys ruumiin osien ja laskemisen välillä katoaa. Määrä ja substanssi liittyvät yhteen yhdeksi sanaksi (PsF I, 192). Tiettyjä substansseja ja niiden määriä kuvaa erillinen sana. Suomen kielessä tällaisia lukusanoja ovat esimerkiksi kappalemitat "tiu" (20 kpl kanamunia) tai "kirja" (25 arkkia paperia). Kolmannessa kielen kehityksen vaiheessa, jota Cassirer kutsuu symboliseksi vaiheeksi, luvut ovat homogeenisia elementtejä, jotka poikkeavat toisistaan vain asemaltaan järjestyksessä, niillä ei ole enää substantiaalista merkitystä itse luvun käsittämisen kannalta. Tällöin luvun merkitys määräytyy funktionaalisesti sen asemasta lukusarjassa.
Mistä symbolisten muotojen filosofian rakenne, kielen, uskonnon ja myytien ja tieteellisen tiedon tarkastelu, on peräisin? Miiminen, analoginen, symbolinen kielen kehityksen vaiheet on osoitettavissa selkeästi ensisijaisesti matemaattisen lukuteorian piirissä. Juuri tässä on Cassirerin filosofian yksinkertainen ja selkeä motiivi (teema). Sekä aikaisemmassa että nykyisessäkin tutkimuksessa matematiikan esikuvallisuus Cassirerin filosofian muotoutumisessa on jäänyt liian vähälle huomiolle. Analogia symbolisten muotojen filosofian ja matemaattisen lukuteorian historiallisen muototumisen välillä ei kuitenkaan riitä. Tarvitaan toinen rinnastus matemaattiikkaan: geometrinen konstruktivismi yhdistää puhtaan symbolisen havaittavaan ja hamottuvaan maailmaan, ei sellaisena kuin se ontologisessa mielessä on, vaan sellaisena kuin se ilmenee inhimillisessä kokemuksessa.
Descartesin jälkeinen geometria on ideaalisten tai loogisten suhteiden tutkimusta, jossa materiaalinen (substantiaalinen) todellisuus pitää sulkea pois tarkastelusta. Descartesin analyyttisen geometrian perusoivallus oli Cassirerin mukaan siinä, että Descartes korvasi aiemman synteettisen geometrian substantiaalisen tilakäsitteen loogis-matemaattisella tilakäsitteellä. Tilan käsite ei Descartesin geometriassa merkinnyt enää erillistä, tässä mielessä abstraktia erillisyyttä, vaan osaa deduktiivista ja systemaattista järjestystä. Analyyttisessa geometriassa tila ei ole enää havaittava tai edes havainnosta pelkistetty abstraktio vaan matemaattinen konstruktio, joka perustuu deduktiiviseen systeemiin.
Analyyttiselle geometrian menetelmälle ja Cassirerin transsendentaalifilosofiselle menetelmälle on yhteistä psykologisen ulottuvuuden poissulkeminen tarkastelusta. Ne tarkastelevat omaa maailmaansa transsendentaalisen subjektin näkökulmasta. Yksilösubjektin ja myös kollektiivisen, "antropologisen" subjektin poissulkeminen on edellytys modernin geometrian ja kriittisen transsendentaalifilosofian luonteen ymmärtämiselle.
Käsitteen (Begriff) ja hahmon (Gestalt) kreikankielinen etymologia on yhteinen, molempien merkitys sisältyy kreikan eidos-sanaan. Eidos merkitsee muotoa, olemusta, käsitettä. Modernin geometria yksi keskeinen tehtävä on Cassirerin mukaan saattaa uudelleen nämä merkitykset yhteen. Hahmon erkaantuminen käsitteestä on johtanut käsitteen ja olemisen erottamiseen. Olemisen analyysin täytyy kuitenkin väistyä tietoisuuden kehityksen analyysin tieltä (SF, 93). Tila-avaruus voidaan saattaa täsmälliseen käsitteellisyyteen vain "leimaamalla" se samalla loogisella luonnehdinnalla kuin mikä oli aiemmin vain luvulla (SF, 93). Kaikella matemaattisella käsitteenmuodostuksella on kaksinainen tehtävä: joko määrättyjen suhdeyhteyksien analyysi tai näiden yksinkertaisten tyyppien ja muodostamislakien synteesi korkeamman asteisiksi suhteiksi.
Merkkejä koskevassa tarkastelussa Cassirerin lähtökohtana on ajatus, jonka mukaan mikään tietomme ei anna meille kohdetta itsessään, vaan merkin kohteista ja niiden suhteista. Objektin ilmaus ja objekti ovat erillään: identiteetin tilalle tulee esittävyys. Me emme siis tiedosta kohdetta sellaisena kuin se olisi ennalta määräytyneenä ja annettuna, vaan tiedostamme kohteellisesti (gegenständlich). Aistimuksemme ja mielteemme ovat merkkejä (Zeichen), eivät kohteiden heijastuksia, kuvia (Abbilder). Kuvilta edellytetään jonkinlaista samankaltaisuutta kuvattavan objektin kanssa. Merkeiltä ei tällaista samankaltaisuutta objektin kanssa edellytetä, vaan molemminpuolista funktionaalista vastaavuutta. On virheellistä ajatella merkkejä jonkin objektiivisen kuvana. Esimerkiksi fysiikan tutkimuksen kohteet eivät ole merkkejä jostakin objektiivisesta, vaan objektiivisia merkkejä, jotka tyydyttävät määrättyjä käsitteellisiä edellytyksiä ja vaatimuksia. (SF, 405)
Cassirerille käsitteet eivät siis ole vain mielivaltaisia nimiä, jotka voidaan yhdistää kohteisiin sopimuksenvaraisesti. Käsitteet ovat osana kokonaisuuksia, jotka ovat muodostuneet historiallisesti ja käsitteet kehittyvät osana omaa historiaansa. Funktionaalinen vastaavuus merkitsee sitä, että käsitteiden asema käsitejärjestelmässä on rakenteellisesti samanmuotoinen niiden kohteiden kanssa, joita käsitejärjestelmässä voidaan esittää. Käsitejärjestelmän käsitteet eivät heijasta yksittäisinä käsitteinä kohteita, vaikka niiden avulla on mahdollista kuvata kohteita. Heijastusteoreettinen ajattelutapa korostaa käsitteiden substantiaalista vastaavuutta kohteidensa kanssa, funktionaalinen vastaavuus puolestaan edellyttää vain rakenteellisia yhtäläisyyksiä kohteiden ja käsitteiden suhteissa.
Cassirer hylkää aristotelisen ja induktiivis-empiristisen käsitteenmuodostusteorian ja korostaa matemaattis-konstruktiivista, funktionaalista käsitteenmuodostusta. Cassirerin tieteen, filosofian ja kulttuurin kokonaisuuden tarkastelun uutuus perustuu tähän rakenteelliseen siirtymään funktioista substansseihin. Tiedostuksen reaalihistoria on kulkenut päinvastaiseen suuntaan: substansseista funktioihin. Filosofianhistoriallisesti Cassirer sitoo matemaattisen luonnontieteen nousun antiikin filosofiaan: Kepler ja Galilei liittyvät suoraan pythagoralaiseen, demokritolaiseen ja platoniseen filosofiaan. Mutta Keplerillä ja Galileilla ajatus yhtenäisestä logoksesta saa uuden tulkinnan. Ymmärryksen maailman ja aistien maailman raja kaatuu. Aristoteelisen fysiikan vastakohta "alemman" ja "ylemmän" maailman välillä häviää. Uuden tietoisuuden ylistyslaulu on järjen kaikkivoipaisuuden ajatuksessa. Maailma on yksi ja yhtenäinen. Sitä vastaa yksi ja yhtenäinen tieto maailmasta ja myös maailmanmatematiikka todella on ja voi olla vain yhtenäinen. Descartesin käsitteessä Mathesis universalis on tämä modernin tieteen ajatus saanut perusteellisen filosofisen legitimaation. Universaalisen matematiikan kosmos, järjestyksen ja massan kosmos, luo ja sisältää kaiken tiedon. Se on täysin autonominen; se ei tarvitse tukea itsensä ulkopuolelta. Järki käsittää olemisen kokonaisuuden omiin voimiinsa tukeutuen.
Tämän yltiörationaalisen haaveen Cassirer jakaa varhaisessa tuotannossaan ja vielä myös symbolisten muotojen filosofiassa. Cassirer kuitenkin katsoo, että nämä suhteellisen abstraktit pohdinnat käsitteistä ja niiden luonteesta liittyvät meidän tapaamme nähdä maailma, historia ja oma asemamme kokonaisuudessa. Viimeisissä kirjoituksissaan Cassirer kuitenkin nöyrtyy ja toteaa itsekriittisesti viitaten II maailmansodan jälkeisessä tilanteessa vapaasti suomentaen seuraavaa:
"Nykyisen politiikan kovassa koulussa olemme oppineet sen tosiasian, että inhimillinen kulttuuri ei ole missään mielessä vakaasti perustallaan oleva asia niin kuin meillä oli tapana uskoa. Suuret ajattelijat, tiedemiehet, runoilijat ja taiteilijat, jotka ovat luoneet länsimaisen sivilisaation perustan ovat usein olleet taipuvaisia ajattelemaan, että he ovat rakentaneet ikuisuutta varten. Näyttää kuitenkin siltä, että meidän on nähtävä suuret inhimillisen kulttuurin mestariteokset paljon nöyremmällä tavalla. Ne eivät ole ikuisia eivätkä epäämättömiä. Tieteemme, runoutemme, taiteemme ja uskontomme ovat vain kuori paljon vanhemman, suureen syvyteen ulottuvan kerrostuman päällä. Meidän on aina oltava valmiit väkivaltaisiin järistyksiin, jotka saattavat ravistaa meidän kulttuurista maailmaamme ja yhteiskunnallista järjes tystä aina niiden perustoja myöten."
Viitteet
Ernst Cassirer, Philosophie der symbolische Formen, 3 Bde, 1923-29 (=PsF).
Ernst Cassirer, Substanzbegriff und Funktionsbegriff, 1910 (=SF).
Pekka Kallin väitöskirja Cassirer ja uuskantilaisuus. Analyyttisen ja historiallisen ongelma filosofiassa on julkaistu sarjassa FITTY (Filosofisia tutkimuksia Tampereen yliopistosta) 56, Tampere 1995, 224 s. (toim. huom.)
