Suomenkielisen kulttuurin piiriin sisältyy joitakin kirjailijoita, joiden filosofinen sanoma ja panos on merkittävä. Volter Kilpi on yksi näistä turhankin vähälle huomiolle jääneistä ajattelijoista. Siksi onkin ilahduttavaa, että Lea Rojolan Varmuuden vuoksi pureutuu Kilven Saaristosarjan ytimeen, käsitellen Kilven suhdetta modernismin mukanaan tuomaan representaation ongelmaan. Erityisen ilahduttavaa on varsinkin se, että Rojola pysyttelee etäällä monien aiempien Kilpi-tutkimusten alamaisen ihailevasta asenteesta, joka on valitettavan useasti katkonut hampaat kaikelta kritiikiltä. Varmuuden vuoksi on terävyydessään ja viileydessään hieno lukukokemus. Siinä näkyy pitkällisen Kilpi-tuntemuksen jalostava vaikutus, joka antaa raittiin pohjan sangen paljastavalle kritiikille. Rojolan kritiikki ja perusteellinen tulkinta ovat omiaan antamaan uutta väriä jonkinlaiseen miltei koskemattomaan mestariasemaan nostetun Kilven kuvaan.
Rojolan pääteesi on, että Kilven Saaristosarjan tarkoituksena on esittää taiteellisin ja metaforisin keinoin ratkaisua representaation ongelmaan. Modernismin luonteenomaisimpia piirteitä on se, että representaation ja sitä tietä kirjallisuuden legitimiteetti ja uskottavuus kyseenalaistuu, kun perusta yleispätevälle ja yhteiselle representaatiolle murtuu. Miten kirjailija perustelee tekstinsä uskottavuuden, kun kaikki tietävät, että kyse on hänen oikkujensa ja mielikuvituksensa tuotteesta? Miten saavutetaan tekstin todenvastaavuuden illuusio? Rojolan mukaan Kilven ratkaisu on siinä, että representaatiosta solmitaan sopimus. Saaristosarjan sisältönä on suurelta osin laivanrakennussopimuksen kirjoittaminen ja tämän sopimuksen vaikutukset erääseen yhteisöön. Rojolan mukaan Kilpi samalla ehdottaa metaforisesti sopimuksen solmimista kirjailijan ja lukijan välille. Sopimuksen tarkoituksena on sopia niistä yhteisistä pelisäännöistä, joilla representaatioita käytetään. Sopimus solmitaan varmuuden vuoksi, siksi, että yhteisöllinen elämä ei ajautuisi kaaokseen ja turvattomuuteen yhteisymmärryksen ja -representaation puutteessa. Kirjassa solmittava parkkisopimus rinnastuu siis kirjailijan ehdottamaan kielisopimukseen.
Rojola käsittelee pitkälti Kilven tekstin erilaisia tekniikoita. Osa näistä tekniikoista pyrkii herättämään luottamusta uskottavalla ja realistisella sävyllään, osa taas kyseenalaistaa representaation luotettavuuden ja realismin paljastamalla tekstin keinotekoisen luonteen. Toisinaan sama kirjallinen tekniikka voi toimia molemmissa tehtävissä, sekä representaation uskottavuuden luojana että sen murentajana. Näin Kilven tekstissä hengittää paitsi turvallinen varmuuden vuoksi myös pelottava varmuuden luode, representaation luotettavuuden laskuvesi, kaaoksen paljastuminen. Tämä Kilven tekstin kaksoisrooli osoittaa Rojolan mukaan sen, että Kilpi haluaa kiinnittää huomiota nimenomaan representaation ongelmaan. Tässä mielessä Kilven tekstissä voitaisiin nähdä jopa postmoderneja piirteitä, sen yhtä aikaa rakentaessa ja purkaessa tekstin tason identiteettejä. Rojola kytkee kuitenkin Kilven modernismiin juuri siksi, että Kilven keskeinen ongelma tuntuu olevan sama kuin modernismin keskeinen ongelma: representaatio.
Mikä sitten menee pieleen Kilven ratkaisussa? Rojolan Kilpi-kritiikki koskee Kilven luomaa ja ehdottamaa sopimusta, erityisesti sitä tapaa, jolla se solmitaan. Tätä sopimusta muokkaamaan pääsevät niin Kilven kirjojen tarinan tasolla kuin itse Kilven tekstinkin tasolla vain miehet ja näistäkin oikeastaan vain osa, "vapaat" miehet. Kilvelle vapauden kriteeri ei ehkä ole aivan sama kuin antiikin kreikkalaisille, mutta samantapaisesta jaottelusta on kysymys. Rojolan termein sopimus on homososiaalinen sopimus. Sopimusta solmivat tahot ovat yhteisön taloudellisen ja järjellisen menestyksen takaajia, miehiä, jotka ovat osoittaneet kelpoisuutensa kaupankäynnin ja muun porvarillisen toiminnan alueella. Tämä sopii tietenkin hyvin yhteen sen kanssa, että sopimus solmitaan varmuuden vuoksi, turvallisuudentunteen takaamiseksi. Sopimus markkinoidaan niille, jotka eivät sen tekoon saa osallistua tai pysty osallistumaan, väittämällä, että se on heillekin edullista, järjellistä ja taloudellisesti kannattavaa. Rojolan kritiikki on terävimmillään tarkastellessaan juuri näitä Kilven tekstin ja solmitun sopimuksen yksipuolisuuteen ja teennäiseen yleispätevyyteen liittyviä seikkoja. Rojola kutsuu Kilven tekstiä tältä osin homotekstuaaliseksi, koska äänessä on valittujen miesten yhteisö, joka kylläkin esittäytyy valistuneena ja hyvin aikein, mutta ei tunnusta tai tunnista muunlaisia tekstejä, ääniä tai logoksia. Miehisessä yksipuisuudessaan Kilven teksti on siis myös homoloogista, vain yhden järjen ääntä kuulevaa. Lopulta se on myös latentin homoeroottista. Alastalon salin "päähenkilö", Alastalon isäntä, on todistanut paitsi kaupallisen kuntoisuutensa, myös taiteellisen kykynsä suunnittelemalla kauniita ja toimivia laivoja. Kilven homoloogisessa maailmassa kaupallinen ja taiteellinen kyky yhtyvät miehisen luovuuden piirteinä. Toimivien ja kauniiden laivojen suunnitteleminen esteettisenä huippusuorituksena vertautuu eroottiseen, hedelmöittävään kykyyn. Kun sitten Härkäniemi joka saattaa hyvinkin edustaa kirjassa kirjailijan itsensä pohdiskelevaa ja syrjäänvetaytyvää esteetti-hahmoa kohtaa sateisena päivänä Alastalon suunnitelemasta uutta, vielä salaista parkkilaivaansa puuvajassa, on ilmassa selvä eroottinen lataus. Kaksi yhteisön muhevinta miestä kohtaa tulevaisuuden luomisen ja suunnittelemisen hetkellä, jolla kauneus ja käytännöllisyys, menneisyys ja tulevaisuus yhtyvät. Eipä ihme, että Härkäniemi hellästi ihmettelee Alastalon karujen sormien kykyä loihtia hiveleviä muotoja.
Kilven kielen oma- ja ainutlaatuisuus on tunnettua. Rojolan mukaan kielen rikkaus ja tietty sisäänpäinlämpiävyys on seurausta Kilven pyrkimyksestä totaliteettiin, representaatiosysteemiin, joka seisoisi oman itsensä varassa, omalla maaperällään, tekisi itse sopimuksen omasta pätevyydestään. Kilven tapa luoda kieltä, uusia sanoja ja uutta syntaksia on siis Rojolan mukaan pyrkimystä vallata koko representaatioiden kenttä yhden ainoan valtavan sopimuksen alaiseksi. Rojolan mukaan kattavan omaperäisyyden tarkoituksena on puhdistaa kieli sen kollektiivisista aineksista, jotta homotekstuaalisuuden tavoite saavutettaisiin. Koska representaatio on representaatio jostakin, tällainen kielitotaliteetti välttämättä johtaa myös totalitaristiseen valtapyrkimykseen, pyrkimykseen hallita maailmaa ja sen kuvaa. Tästä juuri on myös Rojolan Kilpi-kritiikissä kyse. Rojolan kritiikki voidaan täysin sydämin hyväksyä sen suhteen, että Kilven muodostama ihanneyhteisö, joka toimii sopimuksen takaajana, on silmiinpistävän porvarillinen ja miehinen paikka, jossa naisilla, lapsilla tai edes epäonnistuneilla miehillä ei ole muuta mahdollisuutta kuin vaieta, alistua tai tulla enemmän tai vähemmän hulluiksi. Karmeimpia ovat Rojolan esiinkaivamat Kilven kuvaukset henkilöistä, jotka alistuvat ja nöyrtyvät miehisen porvarisluokan alle sitä tuskin huomaamatta; lieneekö Kilpi itsekään huomannut teoksissaan tätä nöyryyttävää piirrettä.
Sananen hapantakin sallittakoon. Rojola käsittelee Kilven tekstejä ja kieltä koko ajan ja täysin eksplisiittisesti siitä näkökulmasta, että kielessä ja tekstissä on kysymys representaatiosta, jonkin kielen tai tekstin ulkopuolella olevan esittämisestä. Tämä realistissävytteinen oletus tulee esiin monin kohdin Rojolan työtä. Kilven homotekstuaalisessa totalitarismissakin on hänen mukaansa kyse siitä, että kun yksi representationaalinen todenvastaavuus hylätään, joudutaan uuden todenvastaavuuden ja hierarkian äärelle eikä Kilven homolooginen järjestys miellytä. Oletus Kilven kielen representaatioluonteesta on kuitenkin hieman onneton sikäli, että Kilven taideteoreettiset kirjoitukset (kuten myös julkaistut kirjeet) antavat aihetta ajatella, että Kilpi itse edusti ainakin osittain tai toisinaan kielinäkemystä, jossa representaatio-oletus ja tätä tietä todenvastaavuus on hylätty. Kilpi kirjoittaa monin kohdin, että kieli on tuntoa, vaistoja, suureksi osaksi alitajuista veren väilyntää, jota ei voida selittää tai tyhjentää käsitteiden avulla. Kielessä on kyse tunnosta, tunteista ja kokemuksista, ei maailman, todellisuuden tms. representoinnista. Käsitteellinen ja representoiva kieli on vain ohennettu ja rappeutunut pärske ei-käsitteellisen kielikokemuksen, tunnon hyöystä. Kilpi korostaa erityisesti sitä, että hän on usein tahattomasti kielen armoilla, ei siis tekstin subjektina vaan kielivirran vietavänä paikkaan, jossa subjektin ja objektin ero häviää. Kieli itse on osa kokemusta ja Kilven tapa luoda kieltä on siis yritys luoda ja kokea jotakin uutta, ei "ulko"-maailman vaan itse tunnon, elämän suhteen. Kun subjektin ja objektin ero häipyy, ei ole myöskään mitään syytä puhua todenvastaavuudesta. Kaikkein selvimmin tämä Kilven näkemys tulee esiin Vilho Suomen kanssa käydyssä kirjeenvaihdossa, jossa Suomi puolustaa sitä arkijärjen näkemystä, että kielen ydin on käsitteellinen representaatiosysteemi, josta voidaan löytää ihmisille yhteinen alue ja kommunikaatioväylä. Kilpi argumentoi tätä vastoin, ettei kieltä voida tyhjentää käsitteillä eikä latistaa pelkäksi representaatioksi.
Rojola sivuuttaa Kilven subjektin asemaa horjuttavat ja ei-käsitteellisyyttä koskevat huomiot liian kevyesti, usein alaviitteissä. Representaatio on käsitteenä sitoutunut subjekteihin ja todenvastaavuuteen, kun taas Kilven paikka paikoin esittämä kielinäkemys pyrkii häivyttämään subjektin ja todenvastaavuuden asubjektiivisen ja ei- käsitteellisen kokemuksen avulla. Tässä suhteessa Varmuuden vuoksi -teoksen sitoutuminen representaatioon rampauttaa teoksen mahdollisuuksia käsitellä Kilven kielen moniaineksisuutta seikka, joka modernismin luonnetta selviteltäessä ei ole hyväksi. Esimerkiksi juuri näkemys, jonka mukaan Kilven kieltä ajaisi pääasiallisesti subjektivistis-representationaalinen pyrkimys, on nurinkurinen. Kilven kieltähän luonnehtii poikkeuksellisen rikas subjekti- ja representaatiorakenteiden vastainen ainutlaatuisuus, (kieliopillinen, käsitteellinen) rakenteettomuus ja kokemuksellisuus, jota on mahdoton puristaa subjektin representaatioiden sisään. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö Kilpi todellakin Rojolan epäilemään tapaan saattaisi pyrkiä tukahduttamaan tiettyjä ristiriitaa aiheuttavia diskursseja ja puhdistamaan kieltään ei-homoloogisista aineksista. Pyrkimys puhtauteen voi luonnehtia myös asubjektiivista kieltä, vaikka puhtaus ja samuus modernissa diskurssissa yleensä liittyvätkin subjektuaalisiin käsitteisiin. Samoin representatiivisuuden kieltäminen ei tietenkään poista sitä mahdollisuutta, että kielellä pyritään totalitaariseen efektiin, mutta tällöin totalitarismissa on kyse jostakin muusta kuin representaatio-sopimuksesta ja uuden todenvastaavuuden luomisesta. Ei-representatiivisen kielinäkemyksen valossa myös Kilven porvarillisuus näyttäytyy toisenlaisena. Itse asiassa totalitarismi, homososiaalisuus tai porvarillisuus voi saada entistä pahaenteisemmän sävyn kun kyse on yksilösubjektin, representaation ja todenvastaavuuden häivyttämisestä. Tätä pahaenteisyyttä ei edes lievennä mikään suurempi suvaitsevaisuus: Kilpihän piti omaa kieltään ainoana Kiven kielen perillisenä, ja omaa länsisuomalaisuuttaan ainoana aitona suomalaisuutena.
Tere Vadén
