Suomessa kasvatusfilosofista harrastusta on ollut tasaisesti vuosikymmenestä toiseen paljolti riippumatta aikakausien vaihtuvista aatteellisista muodeista. Silti kasvatuksen filosofisiin kysymyksiin ei tungokseen asti ole ollut tarjolla johdattavia esityksiä. Viimeisten vuosikymmenten aikana oppikirjoina ovat olleet Ebbe Vestergaardin Johdatus kasvatuksen filosofiaan, Sirkka Hirsjärven Johdatus kasvatusfilosofiaan ja Kari E. Nurmen Johdatus kasvatuksen filosofisiin ja historiallisiin kysymyksiin. Näiden lisäksi maamme kasvatustieteellisten tiedekuntien sarjoissa on vuosien varrella julkaistu joukko antologioita kasvatuksen filosofisista kysymyksistä.
Suomalaisten filosofien, kuten Erik Ahlmanin tai Sven Krohnin, ajatukset ovat jääneet viimeisten vuosikymmenten suomalaisessa kasvatuksen filosofiassa suhteellisen näkymättömiksi. Näiden perintöä ovat kasvatuksen filosofian alueella kantaneet ennen kaikkea Reijo Wilenius mm. kirjassaan Kasvatuksen ehdot ja Kari E. Turunen esim. teoksessaan Ihmisen kasvatus. Vielä kannattaa muistuttaa Juho Hollon elämäntyöstä kasvatuksen peruskysymysten parissa, josta yhä olisi kasvatusfilosofisille ajatuksille ammennettavaksi.
Tapio Puolimatka on uusimpana kirjoittanut oppikirjaksi tarkoitetun esityksen Kasvatus ja filosofia kasvatuksen filosofisista kysymyksistä. Omien sanojensa mukaan kyse on "alustavasta johdannosta" kasvatuksen filosofiaan. Samalla kun kirjassa on runsaasti ainesta ja aineistoa, josta lukijalle on paljon iloa tutkimusmatkallaan kasvatuksen filosofisiin ongelmiin, aineiston ja sanottavan runsaus on muodostanut tekijälle myös suuren ongelman. Kirjan rakenne ei näet välttämättä ole kaikkein toimivin.
Kirja jakautuu seitsemään päälukuun. Aluksi selvitetään kasvatusfilosofian käsitettä. Sitten luodaan silmäys seitsemään kasvatusfilosofian suuntaukseen. Seuraavissa luvuissa tarkastellaan kasvatuksen, opetuksen ja indoktrinaation käsitteitä. Kirjan viimeisissä luvuissa luodaan katse kriittiseen ihmiseen kasvatuksen tavoitteena ja kasvatuksen ja yhteiskuntafilosofian yhteyksiin. Vaikka tekijä ei lukuja näin erottelekaan, voi lukija silti erottaa kirjasta kolme suurempaa kokonaisuutta: I erilaiset kasvatusfilosofiat, II käsiteanalyysit kasvatuksesta, opetuksesta ja indoktrinaatiosta, ja III kasvatuksen yhteiskuntafilosofiset kytkennät. Tämäntapainen yksittäisiä lukuja laajempi jäsennys olisi ollut aiheellinen täsmennys kirjan rakenteeseen lukijan tietä viitoittamaan.
Teoksesta saa tällaisenaan vaikutelman, että tekijälle on tullut työnsä kanssa hoppu eikä sisältöä ole ajateltu kokonaisuutena. Noustakseen sekä muotonsa että sisältönsä puolesta käsikirjoituksesta eheäksi johdannoksi kasvatuksen filosofiaan, olisi teksti vaatinut ehdottomasti vielä ainakin yhden uudelleentyöstön sekä kielensä että sisällöllisten painotustensa puolesta.
Johdattavan kirjan kirjoittaminen aiheeseen kuin aiheeseen on vaativaa puuhaa. On tunnettava laajasti ja kattavasti esillä oleva tietoperusta, jotta pystyy jäsentelemään asiansa luontevaksi kokonaisuudeksi. On kyettävä erottelemaan perustiedoiksi katsottava aineisto sellaisesta, jota kaivataan opintojen myöhemmissä vaiheissa. On nähtävä opetussuunnitelmanomaisesti eteenpäin alansa kehityslinjoja tulevaisuuteen. On tietenkin aina syvästi tulkinnallista mitä pidetään olennaisena ja millä painotuksin, mutta jotta johdattava kirja tekisi tehtävänsä lukijalleen johdattaisi asiaan näitä valintoja on kuitenkin tehtävä.
Tässä mielessä Kasvatus ja filosofia ei valitettavasti ole onnistunut kirja kasvatusfilosofian opiskeluun. Olennainen ei riittävästi erotu epäolennaisesta, asioiden järjestys ei selkene niin kuin sen pitäisi. Lukujen paikat suhteessa toisiinsa ovat oudot, kasvatusfilosofisista suuntauksista puhutaan ennen kasvatuksen käsitteen esittelyä. Joidenkin päälukujen otsikot, kuten Opetuksen käsite tai Kasvatuksen käsite, ontuvat. Kaiken kaikkiaan kirjasta puuttuu kokonaisraami tai sellainen syvempi ymmärrys, joka opastaisi lukijaa niissä ongelmanasetteluissa, joissa kulloinkin liikutaan. Tämä on sinänsä kummaa, onhan kirjoittajalla ollut leegio alan taitajia kasvatustieteilijöitä ja filosofeja taustanaan, joista useat ovat omakohtaisesti perehtyneet oppikirjan kirjoittamisen salaisuuksiin. Pahin puute kirjassa on kuitenkin sen kieli, joka ilmiselvässä tavoitteessaan sanoa asioita selkeästi, argumentoiden, eksyttää lukijansa epäselviin lauseisiin ja vierasperäisten sanojen sekamelskaan. Silmiin pistävät myös jotkut rohkeat oikaisut: Raili Kauppi esim. kimputetaan mutkitta muiden suomalaisten analyytikkojen mukaan.
Sanalla sanoen kyseessä ei niinkään näytä olevan läpiajateltu oppikirja, joka välittäisi lukijalle jonkinlaisen kokonaiskuvan kasvatuksen filosofisista kysymyksistä kuin opinnäytteen kaltainen suoritus lähteistöineen kaikkineen.
Opinnäyteluonteesta löytyvät myös kirjan eittämättömät ansiot. Opinnäytteiden kohdalla tekstin epätasaisuudet lienevät enemmän sääntö kuin poikkeus. Tässäkin kirjassa on lomittain todella hyvin kirjoitettuja ja sisältönsä puolesta raikkaita jaksoja, ja jaksoja, jotka eivät paljon eroa kirjareferaateista.
Raikkaimpiin ja antoisimpiin tuulahduksiin kuuluvat pohdinnat postmodernista kasvatusfilosofiasta ja kirjan loppuun sijoitetut keskustelut kriittisestä ihmisestä ja kasvatuksen filosofian kiinteästä kytkennästä poliittiseen filosofiaan. Näissä kirja on ajankohtaisten teemojen äärellä esitellessään esim. Hayekin yhteiskunta-ajattelun kasvatuksellisia seurauksia.
Kirjaa ei voi suositella johdatukseksi kasvatuksen filosofiaan kuin ensimmäiseltä, erilaisia kasvatusfilosofisia perinteitä esittelevältä luvultaan. Kirjassa on paljon ajateltuja kasvatusfilosofisia näkemyksiä, joiden kanssa kasvatusfilosofisen perusoppineisuuden saavuttanut lukija voi käydä oman jaakobinpaininsa.
Juha Suoranta
