Taideteoksen alkuperä on Martin Heideggerin yksi kuuluisimmista teksteistä ja alunperin pidetty esitelmänä Frankfurtissa vuonna 1936. Tosin Taideteoksen alkuperästä on olemassa kaksi aikaisempaakin versioita, molemmat vuonna 1935 Freiburgissa pidettyjä esitelmiä.
Esitelmät sijoittuvat aikaan, johon sijoittuu myös Heideggerin paljon puhuttu "käännös", Kehre, jossa Heideggerin filosofiassa tapahtuu uudenlainen perusorientoituminen. Heidegger on itse maininnutkin, että Taideteoksen alkuperä esitti merkittävää roolia hänen Kehressään.
Tämän filosofisen muutoksen näkyvimpiä merkkejä on luopuminen eksistentiaalifilosofisesta orientaatiosta ja siirtyminen enemmänkin "olemisen historian" ongelmiin, jossa ihminen ja hänen ajattelutapansa näyttäytyy erilaisissa historiallisissa epookeissa.
Heidegger näkee olemisen nyt monimuotoisena "tapahtumisena" tai "tapahtumana", joka tarvitsee ja käyttää ihmistä, mutta ei ole mitään sellaista, jonka ihminen subjektina loisi tahdonalaisesti. Tämä tapahtuminen on Heideggerille "totuuden tapahtumista", historiallisten epookkien paljastumista, johon ihminen ottaa osaa ja jossa kielellä on merkittävä rooli. Voitaisiin sanoa, että oleminen tapahtumana puhuu meitä historiallisesti ja tässä mielessä Heideggerin aikaisemmat käsitykset ihmisestä oman elämänsä valitsijana joutuvat uuteen valoon.
Taideteoksen alkuperässä on selvästi esillä Kehren tuomat ajattelun muutokset. Totuuden tapahtuma on merkittävässä roolissa ja olemisen epookit saavat historiallisen Daseinin ja kansan muodon. Tekstiin myöhemmin kirjoittamissaan jälkisanoissa Heidegger tuo esiin kysymyksen "onko taide yhä vielä olennainen ja välttämätön tapa, jolla historiallisen Daseinimme kannalta ratkaiseva totuus tapahtuu vai eikö se enää ole sitä?" (s. 84). Tämä on yksi Taideteoksen alkuperän avainkysymyksistä, jota Heidegger pyrkii avamaan tarkastelemalla mitä taide ylipäätään on. Ei niin että hän antaisi yksiselitteisen vastauksen, vaan pyrkimys on nimenomaan nähdä uudelleen koko kysymys.
Ongelmana nimittäin on, että esteetiikkaa korostava käsitys taiteesta on sijoittanut taiteen aistitodellisuuden, elämyksen ja "tunteen" alueelle, vanginnut taiteen esteettiseksi kohteeksi ja subjektin toiminnan "esineelliseksi" tuotteeksi tai kulttuuri-ilmiöksi, jolloin taide jää Heideggerin mukaan kokonaan käsittämättä ja kuolee pikkuhiljaa pois. Jotta edelläoleva peruskysymys saisi jonkin mielen, taiteelle on suotava oikeus totuuteen, joka perinteisesti on vain tiedon tai tieteen asia, jotka erottavat totuuden kauneudesta ja hyvyydestä. Heideggerille totuus, kauneus ja hyvyys eivät ensisijassa ole erillisiä, vaan kun totuus asettuu taideteokseen, se tulee näkyviin kauneutena: "kauneus on eräs totuuden tapa olla kätkeytymättömyytenä" (s. 57). (Heideggerin totuus-käsityksestä, katso Reijo Kupiainen, "Heidegger ja totuus tapahtumisena", niin & näin 2/94, s. 6-8)
Taide ei ole Heideggerille siis estetiikan asia, eikä Taideteoksen alkuperä missään nimessä filosofista estetiikkaa, vaan taide on hänen mukaansa nähtävä yhteydessä "olemiskysymykseen" ja näin ollen taide-nimitystä kantavaa esteettis-kulttuurista aluetta edeltävään ilmiöön. Olemiskysymys, jota Heidegger pohtii erityisesti pääteoksenaan pidetyssä Sein und Zeitissa, on Heideggerin yritys palata itse asiaan, "zu den Sachen selbst", kuten fenomenologian "tunnuslause" kuuluu. Heideggerille filosofian todellinen kysymys ei ole tieteelliset, teoreettiset ja kulttuuriset konstruktiot, kuten taide, vaan elämä ja oleminen itse. Tämä pyrkimys liittyi Heideggerin transsendentaalifilosofiaan (uuskantilaisuus ja Husserlin fenomenologia) kohdistamaan kritiikkiin, joka yrittäessään ymmärtää elämää kieltäytyy kuitenkin luopumasta epistemologisista kategorioista ja ennakkoehdoista. Filosofiassa vallitsee tältä osin teoreettisen järjen ylivalta, joka johtaa eletyn elämän objektivoimiseen, hypostasointiin ja kalkkeutumiseen, ja näin elämä tulee ymmärretyksi objektivointina, jossa se ilmaisee itsensä kulttuurina. Näin nousee a priorin ongelma: objektivoituna elämä käsitetään historiallisen kehityksen myötä syntyneeksi kulttuurin muotojen systeemiksi, jossa kulttuurin käsite kokoaa kolme keskeistä aluetta: looginen, eettinen ja esteettinen, eli tiede, moraali ja taide: totuus, hyvyys ja kauneus.
Taideteoksen alkuperässä Heidegger pyrkii osoittamaan taiteen alueen ennen teoreettisesti ja kulttuurisesti ymmärrettyä taidetta. Tämä on alue, jossa maailma avautuu ja paljastuu totuuden tapahtuessa ja voi nän tulla erilaisten tarkastelujen kohteeksi. Mutta maailman avautuminen ei ole mikään yksinkertainen ja kerrallaan läpinäkyväksi tekevä prosessi, vaan sen tapahtumaluonteeseen liittyy tätä avautumista vastustava pooli, jota Heidegger kutsuu maaksi. Siinä missä taideteokseen liittyvä maailma kontekstinomaisesti merkityksellistää teoksen ja kiinnittää sen historialliseen kulttuuriin, maa vastustaa kaikkea tähän liittyvää lopullista merkityksenantoa ja totalisoimista.
Maailman ja maan välillä vallitsee kiista, joka vastaa totuuden ja epätotuuden tai paljastumisen ja kätkeytymisen jatkuvaa dialektiikkaa. Totuuden tapahtumisen ja taideteoksen ja kaiken olevan manifestoitumisen paikka on juuri tässä kiistassa. Tämä merkitsee sitä, että taideteos tulee merkitykselliseksi maailmaansa nähden ja maailma ilmoittaa itsensä taideteoksessa. Taideteos ei ole muualla kuin maailma, vaan ne ovat samassa mutta eivät identtisinä. Tässä paljastuneisuudessa taideteosta ei voida kuitenkaan vangita valmiiden tulkintojen ja kulttuuristen paradigmojen alueelle, sillä mm. teoksen materiaali maanluonteisena vastustaa tätä. Tällä kiistan käsitteellä Heidegger pyrkii tulkitsemaan uudelleen uuskantilaisuuteen liittynyttä jakoa luonnonesineen ja kulttuuriesineen välillä, jossa jälkimmäinen muodostuu jonkin arvolisäyksen perusteella. Esimerkkinä tästä on rahakolikko, johon kulttuurisesti ja historiallisesti liittynyt arvo tekee kolikosta kokonaan muuta kuin mitä se materiaalinsa perusteella on. Jo mm. Sein und Zeitissa Heidegger kritikoi voimakkasti Descartesin filosofian linjoja myötäilevää kulttuuriesineisiin liittyvää arvopredikaatin lisäystä, joka on ontologisesti ongelmallista. Kysymys on samasta a priorin ongelmasta, jonka jo edellä mainitsin. Ratkaisuksi tähän ongelmaan muotoutuu nyt monimuotoinen tapahtumisen kuvaus taideteoksesta tapahtumisen tapana, joka liittyy kulloisenkin maailman avautumiseen ja tätä avautumista vastustavaan maahan.
Mutta taideteoksen oleminen taideteoksena on Heideggerille vain yksi niistä tavoista, joilla tällainen tapahtuminen tai totuuden tapahtuminen järjestyy. Muut kaksi inhimilliseen praksikseen liittyvää Taideteoksen alkuperässä esiintyvää tapahtumisen aluetta ovat ajatteleminen sekä politiikka (tai valtion perustaminen).
Heideggerin viittaus poliittiseen totuuden olemisen tapaan on nostanut esiin vaikutusvaltaisen tulkinnan Taideteoksen alkuperästä. Heideggerin konteksti ja liittoutuminen natsien kanssa tuo helposti näkyviin politiikan estetisointiin liittyvän kysymyksen Heideggerin kohdalla. Samalla on syytä muistaa, että Heideggerin Kehre sijoittui Saksan "konservatiivisen vallankumoksen" aikoihin, joka vei Hitlerin valtaan vuonna 1933. Heidegger ei kuitenkaan itse eksplisiittisesti kehitä ajatusta, että valtion voisi ymmärtää taideteoksen mallina, mutta siitä huolimatta Heideggerin "politiikan" nähdään usein alkavan juuri taideteoksen analyysista.
Vuosien 1935-47 aikana Heidegger piti useita taiteeseen liittyviä luentoja ja tämä tarjosikin usein mahdollisuuden ottaa esiin filosofisia kysymyksiä aikana, jolloin mikä tahansa opetus ei ollut mahdollista. Näissä luennoissa, kuten myös taideteoksen alkuperässä, tulee usein esiin ajatus "teoksen luojasta" samoin kuin ajattelijasta ja valtiomiehestä, joka on aikalaisiinsa nähden "ylivertainen" näkijä, kuulija ja kokija. Tällaisiksi historiallisiksi "taiteilijoiksi" Heidegger nimeää mm. Sofokleen, Hölderlinin ja oikeastaan myös itsensä.
Niissä tulkinnoissa, joissa korostetaan Heideggerin käsitystä valtiosta tai poliksesta teoksena nähdään Heideggerin ajatusten johtavan pangermaaniseen Führerstaatiin, jota johtaisi tällainen todellinen valtioteoksen luoja. Toisenlaisesta näkökulmasta lähtevät tulkinnat näkevät "taideteoksen luojat" erityisen kaksijakoisina olentoina, jotka ovat mukana samassa historiallisessa elämässä muiden ihmisten kanssa, mutta elävät samalla paljaammin todellisuuden välittömyydessä.
Tällaiset henkilöt ovat olemukseltaan runoilijoita, eivät sanan kirjallisuuden lajia kuvaavassa mielessä, vaan siinä mielessä, että Heideggerille "kaikki taide on olemukseltaan runoutta" (s. 75). Runous Heideggerille on taiteessa juuri se kieli, jolla meitä puhutaan, ja jossa todellisuus avautuu ilman valmiiden kulttuuristen konstruktioiden painoa. Kysymys tällaisesta alkuperästä on tietenkin aina ongelmallinen mutta Heideggerille hänen "taiteen filosofiansa" perusajatuksia: "runous on sanontaa olevan kätkeytymättömyydestä." (S. 77).
Vaikka runous onkin taiteen asia, se on myös itse kielen olemus ja seuraa kaikkialle sinne, missä puhuva ihminen ilmaantuu. Myös Heidegger itse pyrkii tavoittamaan runouden omassa kielessään ja kirjoittamisen tavassaan. Hänen tavoitteenaan oli murtautua ulos perinteisen "metafysiikan", siis tieteen ja filosofian kielestä, joka rakentuu hänen mukaansa alkuperänsä menettäneelle ja irrallisia konstruktioita muodostavalle käsitteistölle argumentin logiikoineen.
Heideggerin omalaatuinen "runollinen" kieli muodostaa erityisen ongelman kääntäjälle. Heidegger pyrkii nimittäin omissa ilmaisuissaan toteuttamaan samaan maailman ja maan välistä kiistaa, joka itse taideteoksessakin toteutuu. Näin monet ilmaukset ovat vähintäänkin kaksimerkityksisiä ja usein kaikessa konkreettisuudessaankin symbolisia ja monimielisiä. Tällaisia ilmauksia ovat mm. maa tai kansa, jotka kansallissosialistisessa kontekstissa ovat tietysti luettavissa omalla tavallaan. Sellaiset ilmaukset kuin 'Sich-Ins-Werk-Setzen-der-Wahrheit' (totuuden asettuminen teokseen tekeille) 'Lichtung' (suomennoksessa 'aukeama'), 'Gestell' (suomennoksessa 'asetin') tai Dasein (jätetty suomennoksessa kääntämättä) tuottavat kääntäjälle päänvaivaa, sillä vaarana on, että käännettäessä ne kadottavat mielensä, monimielisyytensä ja juurensa tai sitten tuloksena on ongelmia luettavuudessa.
Heideggerille itselleen kääntäminen on kuitenkin tulkitsemista, ja sellaisena myös Heideggerin oma teksti monesti tarjoutuu: mahdollisuutena moniin tulkintohin.
Hannu Sivenius on onnistunut tekemään omasta tulkinnastaan luettavaa tekstiä ja välttää liikaa "sanamagiaa", joka väijyy Heideggerin teksteissä. Joistakin käännösratkaisuista voisi tosin käydä loputonta keskustelua ilman yksimielisyyttä. Näin myös siksi, että jotkut käännösvaihtoehdot toimivat paremmin joissakin toisissa teksteissä ja jotkut toiset taas muissa teksteissä. Mahdollisuuksien merellä on kuitenkin aina kiinnittäydyttävä johonkin.
Reijo Kupiainen
