Jean Baudrillardilta on syytä odottaa aina jotain originellia. Tällä kertaa hän väittää, että historiamme ei enää jatku, mutta se ei myöskään ole päättynyt. Historia on muuttanut suuntaansa ja tapahtumat ovat alkaneet kulkea taaksepäin. Historia ei siis tähtää johonkin loppupisteeseen, täydellistyneeseen paratiisiin tai katastrofiin, vaan se kulkee kohti alkupistettään.
Yksi tapa ymmärtää edellisen kaltaisia väitteitä on esimerkiksi se, että juuri meidän aikamme ja kulttuurimme on poikkeuksellisen kiinnostunut menneisyydestä. Samalla tavalla kuin päättymätön psykoanalyysi piehtaroi lapsuuden kokemuksissa, samalla tavalla meidän kulttuurimme tekee loputtomasti selkoa omasta menneisyydestään. Kaikki menneisyyden ilmiöt halutaan tutkia ja tutkia nimenomaan oikeudenkäynnin merkityksessä. Baudrillard luonnehtii tätä kiihkoa puhtaan historian luomiseksi.
Baudrillardia voi tuskin luonnehtia analyyttiseksi ajattelijaksi. Mutta jonkinlainen metodi hänen kirjoituksissaan on, metaforisten ilmauksien ja mallien kehitteleminen. Ilmeisesti useimmille meistä ei ole ongelmallista puhua historian yhteydessä esimerkiksi kertomuksista, evoluutiosta, fysikaalisista suureista kuten voima ja liike, tai käyttää geometrian käsitteitä kuten ulottuvuus, jana ja suunta. Tässä ei tunnu olevan mitään hankalaa. Baudrillardin ajatukset ovat absurdeja siksi, että hän yhdistää historian teemaan uusia ja yllättäviä metaforisia jäsennyksiä. Esimerkiksi kokoelman ensimmäisessä esseessä "Vuoden 2000 patafysiikkaa" Baudrillard soveltaa historian kuvaamiseen mm. gravitaatioteoriaa ja vapautumisnopeuden käsitettä. Vapautumisnopeudella tarkoitetaan nopeutta, joka kappaleella tulee olla, jotta se voi irtautua jonkin toisen kappaleen, esimerkiksi maapallon vetovoimakentästä. Analogia historian ja gravitaatioteorian välillä on, että simulaation tilassa asioiden ja ilmiöiden merkitykset ovat kiihtyneet niin suureen nopeuteen, että ne irtoavat reaalisen gravitaatiokentästä. Asioiden ja ilmiöiden merkitysatomit katoavat avaruuteen ja jokainen atomi seuraa omaa lentorataansa äärettömyyteen. Metaforat ovat aina johonkin määrään asti mielekkäitä, mutta niitä on mahdollista kehitellä myös mielettömyyksiin ymmärtääkseni Baudrillard tarkoittaa juuri tätä kirjoittaessaan kiihdyttämisen tai paisuttamisen strategiasta. Niinpä on mielekästä puhua historian voimista, mutta kielikuvan sisällä sinänsä johdonmukainen puhe historiasta "tosiasioiden linkoamisena" tuntuu jo vaikeammin ymmärrettävältä.
Mielestäni Baudrillard on parhaimmillaan hauska ja oivaltava kulttuurikriitikko. Ainakin minua nauratti lukiessani seuraavaa: "Hienoin esimerkki siitä, mitä ihmislaji voi pakottaa itsensä sietämään, on Biosfääri 2 lajin ensimmäinen eläintarha, jonne se menee katsomaan omaa selviytymistään, kuten ennen mentiin katsomaan apinoiden parittelua."
Tylsimmillään Baudrillard on mariseva konservatiivi. Hän ei ole erityisen herkkä muiden ja varsinkaan hieman etäämmällä olevien kulttuureiden ihmisten kärsimyksille. Ainakaan hän ei ole ensimmäisenä tuomitsemassa kärsimystä. Sen sijaan hän paasaa siitä, miten Itä-Euroopan vallankumous ilmentää Länsi-Euroopan demokratian ja vapauden tyhjyyttä. Timisoaran joukkomurhien osoittautuminen lavastukseksi osoittaa hänelle sen, miten länsimaiden ihmiset ovat joutuneet tiedotusvälineiden panttivangeiksi. Baudrillardin kritiikin kärki lienee kohdistettu siihen, että nykyaikaisessa joukkotiedotuksessa juuri mikään ei enää kykene herättämään varmuuden tai autenttisuuden kokemusta. Mutta kieltämättä hänen analyysinsa voi tulkita myös ihmisvihamielisyydeksi: hän on närkästynyt siitä, ettei väkivalta ollutkaan todellista.
Tässä kokoelmassa Baudrillard kirjoittaa huomattavan paljon "jätteiden kierrättämisestä". Jätteellä hän ilmeisesti tarkoittaa kaikkea hyödytöntä, arvotonta ja merkityksetöntä. Meidän aikaamme leimaa universaali jätteiden kierrättäminen. Ilmeisen ekologisen merkityksensä ohella tämä periaate on laajennettavissa esimerkiksi siten, että nykyaikaisessa maailmassa mikään asia tai merkitys ei voi eikä saa "mennä hukkaan". Yksikään asia tai ilmiö ei ole merkityksetön, vaan viimekädessä se on aina merkki jostain toisesta ilmiöstä tai seikasta. Psykoanalyysi kuvaa tätä periaatetta: nykyaikaiselle ihmiselle hänen kaikkein vähäpätöisimmätkin lipsahduksensa tai unensa yksityiskohdat ovat merkityksellisiä. Tällainen ihminen ei pysty unohtamaan mitään, ei tuhlaamaan eikä heittämään pois yhtään kokemustaan.
Historiaan yhdistettynä jätteiden kierrättämisen periaate ilmenee esimerkiksi siinä, että kulttuurimme haluaa säilyttää kaikki menneisyyden ilmiöt ja asiat, kulttuurillamme on taipumus museoida menneisyys. Meidän aikanamme ei esimerkiksi ole mahdollista, että kaupungit rakennettaisiin yhä uudestaan aikaisempien rakenteidensa päälle. Tämä voi olla nykyaikaisen rakennustavan sanelema pakko, rakennusten perustukset on ulotettava esihistorialliseen maaperään asti. Mutta kulttuurikritiikin kannalta tämä ilmentää samalla nykyisyyden ja menneisyyden erottamista toisistaan. Meidän nykyisyytemme ei oikeastaan voi olla aktiivisesti tekemisissä menneisyyden kanssa. Jos jokin menneisyyden esine tai asia havaitaan, se pyritään välittömästi eristämään museoon ja säilömään omaan autenttisuuteensa. Ensimmäinen tehtävä on menneisyyden restauroiminen, ilmiöihin kerrostunut kuona on poistettava ja sen alta on paljastettava puhdas alkuperäinen. Museoinnin säilövä erikoispiirre on nykyisyyden saastuttavan vaikutuksen ehkäiseminen, koska nykyisyys voi vain rappeuttaa menneisyyttä tuomalla uusia tulkintoja ja merkityksiä tapahtuneelle. Tällainen autenttisuuden metafysiikka ja historian puhdistamisen periaate näyttäytyy joka puolella: rakennetun ympäristön suojelemisessa on tärkeää palauttaa rakennusten alkuperäinen ulkonäkö, tieteen maailmassa jonkin väitteen tai teorian jäljittäminen ensimmäiseen esittäjäänsä on itsestään selvästi arvokasta jne.
Yksi Baudrillardin usein käyttämä esimerkki on Lascaux'n luolien ja niiden kivikautisten maalausten kohtalo. Luolien maalaukset voitiin "löytää" tietysti vasta modernilla ajalla, koska vielä 1700-luvun ihmiset näkivät näissä maalauksissa libertiinien salajuonen Raamatun pilkkaamiseksi. He eivät voineet uskoa maalausten todenperäisyyteen, koska se olisi ollut ristiriidassa Raamatun historian kuvauksen kanssa. Nykyaika puolestaan ei kiellä maalausten alkuperäisyyttä, vaan eristää menneisyyden nykyisyydestä. Originaali Lascaux'n luola on suljettu ja sen viereen on valmistettu täydellinen kopio, jossa turistit voivat vierailla. Näin toimittiin sen vuoksi, että turismin vaikutuksesta luolan maalaukset alkoivat tuhoutua. Tällä tavoin menneisyys museoitiin ja säilöttiin autenttisuuteensa, sen kuluminen ja vanheneminen pysäytettiin ja se eristettiin nykyisyydestä. Myös kopioitu luola on alkanut osoittaa kulumisen merkkejä ja tämän vuoksi olisi luontevaa, jos sen viereen rakennettaisiin kolmas. Tämä kolmas (ja neljäs ja viides jne.) puolestaan historiallistaisi toisen (kolmannen ja neljännen jne.) luolan merkiksi meidän ajastamme. Mutta saman periaatteen mukaisesti ensimmäinen luola on historiallinen, alkuperäinen ja olemassa vain siksi, että siitä on tehty kopio. Itse asiassa on täysin samantekevää, onko ensimmäistä luolaa olemassa lainkaan, ajan myötä se voidaan unohtaa.
Jätteiden kierrättämisen ja historian lopun teemat huipentuvat tässä kokoelmassa siihen ajatukseen, että historian loppu itsessään on muodostunut tarpeettomaksi tarkoitusperäisyydeksi, josta emme voi päästä eroon. "Vastedes tämä loppu pyörii ja jatkaa pyörimistään ympärillämme väsymättömästi. Olemme oman loppumme piirittämiä, ja meidän on mahdotonta saada sitä laskeutumaan ja palaamaan alas maan päälle. Tähän sopii vertaus avaruuteen unohdetusta venäläisestä kosmonautista, jota kukaan ei ota vastaan eikä käy hakemassa alas. Hän on neuvostoterritorion ainoa hiukkanen, joka heittää ironisesti volttia deterritorialisoituneen Venäjän yllä. Kun maan päällä kaikki on muuttunut, hänestä tulee käytännössä kuolematon ja hän jatkaa pyörimistään jumalien, taivaankappaleiden ja ydinjätteiden tavoin."
Jari Aro
