Kirjallisuudentutkijain Seuran talviseminaarissa menneenä vuonna kehittelimme eräiden muiden osallistujien kanssa vitsiä uudesta tieteenalasta, jonka kohteena olisi ei enempää tai vähempää kuin kaikki. 'Pantologiaksi' nimeämästämme opinalasta voisi suorittaa kolme kokonaisuutta: perusopintoja vastaisi kokonaisuus "Eräitä huomioita kaikesta", aineopintoja "Lisähuomioita kaikesta" ja syventävät olisivat "Vähän kaikesta". Lisensiaatintutkielmat varustettaisiin poikkeuksetta otsikolla "Enemmän kaikesta" ja väitöskirjojen yhteinen otsikko olisi "Kaikki kaikesta". Seminaarin mittaan hymymme kuitenkin jossain määrin hyytyivät, kun oivalsimme keksineemme vain lisää ruutia. Pantologia on olemassa ja voi (jos ei nyt hyvin niin ainakin) kohtalaisesti. Siitä käytetään vain toista nimeä: kulttuurintutkimus.
Ajatukseen kulttuurintutkimuksesta uutena pantologiana ei voi olla tulematta, kun lehteilee Jyväskylän yliopiston Nykykulttuurin tutkimusyksikön kymmenvuotisjuhlakirjaa, otsikoltaan Uusi aika ja alaotsikoltaan Kirjoituksia nykykulttuurista ja aikakauden luonteesta. Siinä 14 yksikössä tai sen liepeillä työskentelevää tutkijaa pyrkii haarukoimaan nykykulttuurin tilaa ja muutosta.
Termi 'uusi aika' on tuttu toisista ympyröistä Stuart Hallin ja kumppaneiden kehitelmistä jo vuosia manan majoilla viettäneessä Marxism Today -lehdessä joskus 1980-luvun lopuilla. (Tämän projektin jälkeenjääneet paperit on julkaistu Hallin ja Martin Jacquesin toimittamana otsikolla New Times: The Changing Face of Politics in the 1990s, Lawrence & Wishart, London 1989). Hallilaisessa merkityksessään termi viittaa modernisuuden ristiriitaisuuteen: 'minän' fragmentoitumiseen, 'subjektiivisen paluuseen', uuden ajan entistä kulttuurisempaan luonteeseen ja vallan ja vastarinnan uusiin muotoihin. (Katso erityisesti Hallin artikkelia 'Uusi uljas maailma' suomennosvalikoimassa Kulttuurin ja politiikan murroksia, Vastapaino, Tampere 1992.)
Nyt käsillä olevassa julkaisussa kyseinen termi toimii jonkinlaisena sateenvarjokäsitteenä, jonka alle mahtuvat yleisemmät kuvaukset merkitysrakenteiden ja diskurssien muutoksista ja kulttuurisesta modernisoitumisesta, nykykulttuurin erityisilmiöt tietokonepeleistä kuntosaleihin, kulttuurintutkimuksen oman luonteen pohdinnat ja vielä tutkijoiden omat luotaukset pienen yksikön lyhyeen historiaan.
Tällaisena kokoelma on osoitus Nykykulttuurin tutkimusyksikön pippurisuudesta. Kannen Hamlet-kuvan hengessä yksikön tutkijat tulevat pohtineeksi artikkeleissaan muun ohella myös oman olemassaolonsa oikeutusta. Alkusanojen mukaan yksikkö "perustettiin vuonna 1983 luomaan lisäedellytyksiä monitieteisen kulttuurintutkimuksen harjoittamiselle Suomessa". Tässä edelleen ajankohtaisessa pyrkimyksessään yksikkö onkin vastoin piskuisia resurssejaan onnistunut hännännostonsa arvoisesti. Syytä itsensä vähättelyyn ei siis ole.
Juhlakokoelmaa lukiessa ei kuitenkaan voi olla aprikoimatta, olisiko se toiminut sittenkin paremmin, jos siinä olisi ollut "vähemmän nuotteja"? Uuden ajan problematiikka olisi haasteellinen aihe monografiallekin, saati sitten artikkelikokoelmalle. Tästä huolimatta Kimmo Jokinen yrittää johdantoartikkelissaan ('Marraskuun neljäntenätoista: kylmenevää, lakastuvaa, kuumetta') uljaasti saada otetta uudesta maailmasta. Tuloksena on paikoin anonyymin punertavanvihertävän puolueen kulttuuriohjelman analyysiosaa muistuttava tiettyjen diskurssien vienti kirjoihin ja kansiin, jota joskus vuosien kuluttua voi käyttää kiinnostavana dokumenttina tutkittaessa sitä, millainen oli suomalaisen ns. kriittisen, sosiologisesta maastosta ponnistavan sivistyneistön maailmankuva joskus 1990-luvun puolivälissä. "Jotain on meneillään", Jokinen tiivistää. Se jokin on itse kunkin identiteetin rakentuminen kasvavasti kulutuksen varaan, uusien teknologioiden ja jakelukanavien ilmaantuminen kulttuurin tuotantoon ja todellisuuden kaikkinainen välittyminen representaatioiden kautta (estetisoituminen).
Jokisen artikkelin kaikkisyleilevyydessä eräät uuden maailman kiintoisimmista/hälyttävimmistä ilmiöistä tulevat kuitenkin lakaistuiksi ohimennen maton alle. "Globaalistuva kulttuuri jättää homogeenisuudessaan vain vähän tilaa kansallisille eroille", kirjoittaa Jokinen (s. 14). Olen kuitenkin rivien välistä kuulevinani nationalismia tutkivien epäilevää murinaa.
Jokinen kirjoittaa myös, että "[i]lman muuta jaot objektiivinen-subjektiivinen, tiede-arkitieto, henki-ruumis ja naiivisti tulkittu perusta-päällysrakenne sekä painon laittaminen jaotteluiden ensimmäisille puoliskoille ovat menettäneet itsestäänselvän asemansa" (s. 21). Epäilevä Tuomas joutuu tässäkin kysymään, kuinka tämä uusi itsestäänselvyys näkyy vaikkapa Suomen Akatemian tutkijankoulujen rahoituksen jakautumisessa. Tottahan 'subjektiivisen', 'arkitiedon', 'ruumiin' ja 'kulttuurin' täytyy tässä Jokisen kuvaamassa uudessa diskursiivisessa tilanteessa olla vähintäänkin tasaveroisessa asemassa perinteiseen "objektiiviseen (luonnon)tieteeseen" nähden vai kuinka?
Ja vielä muuan Jokisen heitoista: "Kysymys, löytyvätkö aidoimmat merkitykset itse tekstistä vai sen vastaanotosta, on mieletön" (s. 23). Itse olisin kyllä melkoisen haisevasti toista mieltä. Kuten yritän perustella kyseisen yksikön julkaisussa 4/1995, tämä näkemysero on ratkaiseva kulttuurisen tekstintutkimuksen kannalta. Merkitysten palauttaminen "itse tekstiin" on mielestäni antagonistisessa ristiriidassa koko kulttuurintutkimuksen projektin kanssa. Vasta tekstin auktoriteetin purkaminen voi todella avata tarkasteltavaksi sen arkisen maaston, jossa kulttuurisesti sijaitsevat lukijat tuottavat merkityksiä tekstit ja kontekstit raaka-aineinaan.
Kokoelma on siksi heterogeeninen, että jokaisen artikkelin kommentointi ei voi tulla kyseeseen. Siksi on tyydyttävä pariin poimintaan:
Evästyksiensä lisäksi Kimmo Jokinen kirjoittaa myös Descartesin projektista muistuttaen näin aiheellisesti siitä, että kulttuurintutkimus on minkä luulisi kiinnostavan myös tämän lehden lukijoita kaiken muun ohessa myös 'ensimmäisen filosofian' kritiikkiä.
Kulttuurintutkimuksen metodologiaa luonnehtii tunnetusti se, että siinä on jotain vanhaa, jotain uutta, jotain sinistä ja jotain lainattua. Urpo Kovala esittelee kulttuurintutkimuksen ja kielen suhteita pannen aiheellisesti merkille sen, että "[e]steenä kielen ja sen sosiaalisen kontekstin suhteiden systemaattiselle tarkastelulle on osaltaan ollut sopivien työvälineiden puute" (s. 93). Kovala esittelee yhtä mahdollista välinettä, Norman Faircloughin 'kriittistä diskurssianalyysia', jossa kieltä tarkastellaan sosiaalisena käytäntönä. Faircloughin ajatus diskursiivisten tapahtumien moniulotteisuudesta (teksteinä, osana diskursiivisia käytäntöjä ja osana sosiaalisia käytäntöjä) onkin heuristis-analyyttisena välineenä huomionarvoinen. Samalla merkitysten muodostumisen moniulotteisuus tuo mukaan Erkki Vainikkalan artikkelissaan käsittelemän artikulaatioiden problematiikan: eri merkitysulottuvuuksien on tavalla tai toisella myös nivellyttävä toisiinsa. Kyse ei kuitenkaan ole välttämättä uusien merkitystotaliteettien konstruoimisesta, vaan liikkumisesta Timo Siivosen artikkelissaan kuvaamilla tuhansilla deleuzelais-guattarilaisilla kentillä, joissa muotoutuu hetkellisiä tekstien, kontekstien ja lukijoiden kulttuuristen käytänteiden mikrosommitelmia.
Kaikkiaan kokoelma toiminee parhaiten heuristisena iltalukemisena kulttuurintutkimuksen kenttää jo jonkin verran tunteville. Tällaisena se vertautuu symposiumiin tai nyyttikesteihin, joihin lukija ei joudu tuomaan kuin omat juomansa. Ilman niitäkin kyllä tulee toimeen pää pörisee lupaavasti jo kevyiden tekstinaukkujen voimallakin.
Entä millainen sitten on kirjoittajien käsitys omasta sijainnistaan tutkimallaan kentällä? Ainakaan he eivät kiellä osallisuuttaan tutkimassaan kohteessa. Jo Jokisen johdatuksessa otetaan vauhtia siitä, mitä kirjoittaja itse on "lukenut ja millaista elämää elänyt" (s. 11). Kohteena ovat siis paitsi "aikalaiset" myös tutkija itse.
Tässä suhteessa kulttuurintutkimus on merkinnyt selvää askelta eteenpäin verrattuna tilanteeseen, jota Vesa Niinikangas kuvaa päättävässä epätieteellisessä jälkikirjoituksessaan:
"1970-luvun alussa puhuimme kirjallisuuden opiskelijoiden keskustelukerhossa kirjallisuudentutkimuksen tehtävistä. Sanoin, että minua kiinnostaisi tutkia yhdysvaltalaisen kirjallisuuden läpi yhteiskuntaa, jota se kuvaa. Minua kiellettiin ehdottomasti tekemästä niin, koska kaunokirjallinen teos on oma autonomiansa.
Myöhemmin illan kuluessa aloin ideoida tutkimusta, jossa selvitettäisiin, mitä lukija ajattelee tai mitä hänen päässään liikkuu, kun hän lukee jotain kaunokirjallista teosta. Toisen kerran yritin ylittää reviirin rajat, ja yhtä ankarasti kuin edellisellä kerralla opiskelijatoverini vetivät minut takaisin." (S. 269-270)
Niinikankaan kaltaisille, jotka eivät ole löytäneet sijaa tieteen majatalosta, kulttuurintutkimus on jo tähän mennessä kyennyt toimimaan vaihtoehtoisena seimenä. Kun tohtorikoululaiset ja heidän ohjaajansa linnoittautuvat kovan tieteen muurien suojiin ja vesi seisoo ja haisee akatemian vallihaudoissa, näitä kodittomia tarvitaan pystyttämään telttasiirtokuntiaan tieteidenvälisille jättömaille, joilla apurahojen hunaja ei virtaa valtoimenaan.
* * *
Lopuksi näitä tekstejä massoittain lukevan hätähuuto: Kannatan jyrkästi sitä, että tieteellisten artikkelien alussa kerrotaan, mitä niissä aiotaan tehdä. Vastustan kuitenkin jyrkästi asian proseminaarimaista "Tässä artikkelissa esittelen..." -tyyppistä kuittaamista. Tyylikkyyttä itsensä positiointiinkin!
Mikko Lehtonen
