Joensuulainen tutkija Pirkko Pitkänen ja Opintotoiminnan keskusliitossa vaikuttava Mikko Telaranta ovat toimittaneet oppikirjamarkkinoille kirjoituskokoelman, jossa "alan tutkijat ja muut asiantuntijat pohtivat syvää luotaavasti eri kulttuureissa vaikuttavia filosofisia ja uskonnollisia ajattelutapoja", kuten takakansi lupaa. Tuloksena on yhdentoista kirjoittajan voimalla tuotettu noin puolitoistasataasivuinen kokoelma, joka kantaa useimpia tämäntyyppisten, monen tekijän teksteistä yhteenkasattujen kokoelmien perusvikoja, kuten että artikkelien laatu on epätasainen, näkökulmat ovat hajanaisia ja yhteismitattomia, eivätkä artikkelit järjesty systemaattiseksi kokonaisuudeksi. Kirjan toimittajat ovat ilmeisesti luottaneet siihen, että riittää, kun kultakin kirjoittajalta pyydetään kirjoitus jostakin uskomusjärjestelmästä tai filosofiasta. Kirjoittajat ja toimittajat eivät mitä ilmeisemmin ole kertaakaan istuneet saman pöydän ääreen miettimään, millaisista näkökulmista artikkelit tulisi kirjoittaa, kuinka pitkiä niiden tulisi olla, mitä näkökohtia niissä tulisi ottaa huomioon ja millaisia pedagogisia vaatimuksia kirjoituksille tulisi asettaa, jotta takakannen lupaus "soveltuu hyvin katsomusaineiden opettajille ja opiskelijoille sekä opetusmateriaaliksi kansalais- ja työväenopistoihin" ei jäisi vallan vaille katetta.
Ensimmäiset neljä tekstiä ovat mitä ilmeisemmin "tärkeämpien töiden" tekemisen ohessa värkättyjä selvityksiä platonisesta (Pitkänen), aristotelisesta (Simo Knuuttila), keskiajan kristillisestä (Reijo Työrinoja) ja modernista (Jussi Kotkavirta) hyvästä elämästä. Knuuttila on työskennellyt niin paljon ja pitkään Aristoteleen parissa, että hän väkisinkin onnistuu myös nyt tyydyttävästi tai ainakin paremmin kuin vielä väitöskirjaansa Platonista työstävä Pitkänen platonisen hyvän elämän kohdalla. Knuuttilan teksti, kuten myös Kotkavirran, on ainakin jossain määrin kohdettaan problematisoiva ja edes jossakin määrin kontekstualisoiva, mikä lisää näiden tekstien imukykyä ja kriittisyyden astetta, kun taas Pitkänen tyytyy standardifilosofianhistorioista tuttuja Platon-tulkintoja toistelevaan esitystapaan.
Toimittajilta voi kuitenkin kysyä, miksi Kotkavirralle on annettu 160-sivuisessa kokoelmassa tilaa kokonaiset 20 sivua (melkein 15 % tekstimassasta), kun René Gothónin esittely buddhalaisuudesta ja Raimo Harjulan esittely itäafrikkalaisesta kulttuurista jäävät alle puoleen tästä. Luulisi olevan päinvastoin, sillä Kotkavirta esittelee Knuuttilan ja Pitkäsen tapaan vain yksittäisten filosofien ajatuskulkuja näiden jälkeensä jättämien tekstien valossa, kun taas Gothóni ja Harjula yrittävät esitellä kokonaisia kulttuureja tapa- ja uskomusjärjestelmineen samoin kuin Matti Kotiranta ortodoksisuutta, Bélinki juutalaisuutta, Charles Le Gai Eaton islamilaisuutta, Virpi Hämeen-Anttila hindulaisuutta ja Pertti Seppälä taolaisuutta. Tällaista aihepiirien "pinta-alojen" epäsuhtaisuutta olisi ehkä jonkin verran vähentänyt se, että Pitkänen, Knuuttila ja Kotkavirta olisivat yrittäneet pohdiskella, miten heidän esittelemänsä filosofit ovat olleet mukana tuottamassa länsimaisena sivistyksenä tai kristinuskona tunnettuja kulttuurimuotoja. Nyt ainoastaan Kotkavirta edes yrittää nähdä "modernin" modernit filosofinsa ylittävänä ilmiönä.
Toisaalta ei-länsimaisten hyvän elämän kulttuurien esittelyt jäävät kovin kapeiksi, ne kutistuvat lähinnä hyvien käytöstapojen ja moraalisten periaatteiden sekä hartausharjoitusten ja uskonnollisten rituaalien esittelyksi, kun näitä "hyvän elämän avaimia" ei juurikaan soviteta laajempiin ja syvempiin historiallisiin, yhteiskunnallisiin ja kulttuurisiin yhteyksiinsä. Esimerkiksi Harjula tarinoi sujuvasti itäafrikkalaisista sananlaskuista ja omakohtaisista sattumuksistaan Tansaniassa, mutta ei sano mitään itäafrikkalaisen kulttuurin historiasta tai suhteesta muihin afrikkalaisiin kulttuureihin tai länsimaiseen kulttuuriin, jonka hegemonisoivilta pyrinnöiltä ei tunnetusti ole mikään jäänyt rauhaan.
Oma lukunsa on Karmela Bélinkin kirjoitus "Juutalainen hyvä elämä on elävää Raamattua", joka ylittää ylimielisyydessään ja propagandistisuudessaan jopa Dan Steinbockin kaikkein prosemiittisimmät kirjoitukset. Bélinkin tekstin sisälähtöisyyttä kuvaa se, ettei hän voi sallia itsensä kirjoittaa sanaa 'Jumala', vaan käyttää merkkiyhdistelmää 'J-a'. Bélinkin jutussa ei juutalaisuuteen oteta minkäänlaista kriittistä etäisyyttä, päinvastoin kirjoittaja jo otsikossaan julistaa juutalaisuuden olevan "elävää Raamattua", ensimmäisellä sivullaan maalailee, kuinka "juutalaisuus on eräänlainen palapeli, joka kokonaisuudessaan on kuin kaunis ja virikkeinen kuvataulu" (s. 74); vakuuttelee, että "juutalaisuus on ihmisläheinen uskonto", sitten hehkuttaa "pyhistä pyhin J-n lahjoista on elämä" ja tämän jälkeen rynnistää kristinuskon kimppuun muslimit huokaiskaa helpotuksesta, Bélinki jättää teidät rauhaan! joka on 'tyypillinen protestiuskonto', jossa epäoikeudenmukaisesti väitetään juutalaisten olevan kostonhimoisia. Luulisi, että tämän artikkelin julkaisija on ideologinen valtiokoneisto nimeltä "Israelin valtion painatuskeskus", eikä protestanttisella työn etiikalla ansaittuja veromarkkoja huonosti laadittuihin kirjoituskokoelmiin tuhlaava "tulosvastuusta" huolimatta Suomen valtion painatuskeskus (nyk. Edita).
Onneksi kokoelman muut kirjoitukset eivät yllä Bélinkin propagandan mittoihin, joten takannen lupausten takia ei sentään tarvitse kuluttaja-asiamiehen pakeille marssia.
Mikko Lahtinen
