"Kun minä kohtaan ihmisen,
niin reidet aukeavat."(Filosofian tohtori Himanen
Jouko Turkan näytelmässä
Rakkaita pettymyksiä rakkaudessa)
Filosofit ovat harvemmin laskeneet joukkoonsa Niccolò Machiavellia; häntä ei ole pidetty tosifilosofina, joka kuuluisi Platonin ideaopissa kiteytyvään ja moderneissa tietoteorioissa tai fenomenologioissa edelleen vaikuttavaan totuudenrakastajien suureen traditioon. Miksi olisikaan luettu, sillä kirjoituksissaan Machiavelli ei edes yritä tavoitella ja määritellä totuuden, hyvyyden tai kauneuden ideaa, vaan leimaa tällaiset Platonin Valtiosta tai Senecan ideaalihallitsijaa luonnehtivista mietelmistä mallinsa ammentavat pyrinnöt mielikuvitelmiksi, jotka eivät vastaa 'asioissa vaikuttavaa totuutta': "Monet ovat näet kuvitelleet tasavaltoja ja ruhtinaskuntia, jollaisia ei ole koskaan nähty, eikä ole koskaan oikeasti ollut olemassa" (Ruhtinas, XV).
Jos Machiavellia ei kiinnosta totuus, niin valheko häntä sitten viehättää? Juuri se, ja myös totuus valheena ja totuutta tavoittelevat viisauden rakastajat viattomina valehtelijoina, illuusioiden luojina ja ylläpitäjinä. Machiavellin silmin katsottuna filosofien tai teologien tai ylipäätään oppineiden käsitykset totuudesta, hyvyydestä ja kauneudesta eivät ole totta siksi, että ne kertoisivat miten asiat tosiasiallisesti ovat ja menevät, vaan siksi, että ne kuvitelmina ja sepitteellisinä kertomuksina ovat osa vaikuttavaa todellisuutta, jossa niillä on voimaa siinä määrin kuin ne vakuuttavat ja vaikuttavat alte et late. Machiavelli on huono filosofiksi ja tämän filosofit ovat toki vaistonneet siksi, että hän ei astu filosofian peliluolaan totuuspelejä pelaamaan, vaan tarkkaa moista pelaamista ja sen vaikutuksia luolan ulkopuolelta. Siinä missä Platon näkee filosofin pyrkivän ulos luolasta, Machiavelli näkeekin pelihimoisen suorastaan addiktiivistä liikettä luolan uumeniin. Siinä missä Platon näkee filosofin johdattavan rahvasta ulos luolasta tosin huonolla menestyksellä Machiavelli näkeekin liikkeen kohti luolaa.
Ateenan demos sofistiystävineen juotatti Sokrateelle myrkkymaljan ja painosti Platonin aristokraattiveljineen vetäytymään poliksen agoralta pitoihin viinimaljan ääreen karkottajiensa vastaisia dialogeja sepittämään. Jos ateenalaiset antoivat epäluottamuslauseen filosofille, niin niin toisin on nykySuomessa, jossa Sokrates on estradin juhlittu sankari ja kansa vain hälyinen taustaääni, kuten Veikko Sinisalon loppuunmyydyssä näytelmässä; tai jossa filosofian tohtori Pekka Himanen hurmaa kansaa Aamulehden päätoimittajasta vääpeliin ja narkkarihuoraan, kuten Jouko Turkan näytelmässä. NykySuomessa Platon ei varmastikaan kärsisi myönteisen huomion puutteesta, eikä Sokrateen tarvitsisi kulkea avojaloin. Varmastikin heidän totuus-, hyvyys- ja kauneuspelinsä olisivat myyntihittejä ja television katsotuimpia ohjelmia siinä missä jonkun norjalaisfilosofin romaanit yltävät ennätyspainoksiin. Varmasti he löytäisivät lukuisia media-, poliitikko- ja bisnesystäviä, jotka avokätisesti ja -sylisesti tukisivat totuudenjulistajiaan.
Machiavelliäkin tämä machiavelliläiseksi väitetty aika olisi varmasti kiinnostanut ja myös huolestuttanut, onhan totuuden julistajilla ja viisauden rakastajilla siinä vielä monin verroin suurempi rooli kuin Savonarolalla Firenzen duomossa 1400-luvun lopulla. Nykyajan Ruhtinaassa mielipuolisen munkin paikalla vain olisi miellyttävä filosofikuningas eri hahmoissaan: filosofina, tutkijana, asiantuntijana, erikoisasiantuntijana, professorina, konsulttina, mainosmiehenä, telakanjohtajana, tiedottajana, kansliapäällikkönä, ministerinä kenenä tahansa, joka mediassa kertoo totuudet ja tuntee asiat. Mutta nykyajan Ruhtinas ei olisi aikamme hitti, sillä sen totuudet totuudenjulistajista eivät rauhoita, tuo varmuutta, tunnu mukavilta; sen totuudet totuuspelien säännöistä aiheuttaisivat vain hämminkiä, veisivät mielenrauhan ja loukkaisivat viisauden rakastajia ja heidän rakastajiaan väitteillä siitä, että filosofien puheet totuudesta, hyvyydestä ja kauneudesta ovatkin suurta huijausta, jolla demosta johdetaan yhä syvemmälle luolaan eikä sieltä pois, toisin kuin hittifilosofit luulottelevat.
Machiavelliläinen aika ei ole "machiavelliläinen" siksi, että kaikenkarvaiset poliitikot, sofistit, reettorit, mainosmiehet, telakanjohtajat tai muut valehtelijat olisivat syrjäyttäneet filosofit, vaan päinvastoin siksi, että filosofit ovat lopultakin 2500 vuotta Sokrateen tragedian jälkeen anastaneet näiden valehtelijoiden tärkeän roolin ja hahmon itselleen, vaientaneet pahasuiset sofistit ja levottomuutta aiheuttaneet machiavellit sekä voittaneet skepsiksestä kärsineen demoksen puolelleen. Totuus on vihdoinkin ottanut hallitsijan paikan, osoittanut olevansa vihaveljiään Demosta ja Skepsistä suurempi mahti. Tietenkin tähän juoneen kuuluu se, että korkeasta asemastaan nauttivat ja kiinni pitävät filosofit väittävät, että sofistit ja machiavellit ovat machiavellistisiä valehtelijoita. Filosofit sanovat paljastavansa Totuuden, vaatimattomimmillaankin sitä ainakin rakastavansa; ilman muuta, sillä miten voisi olla totuutta, jos ei olisi myös valhetta ja valehtelijoita.
Mutta ehkä filosofien voitto ei ole vielä aivan lopullinen; ehkä Sokrateen kuoleman ikävä muisto ei ole vielä täysin kuollut, ehkä jossakin filosofin tajunnan takamailla yhä itää pelon siemen, että sittenkin kävisi ilmi, ettei filosofikuninkaalla olekaan vaatteita, että totuuden kaavun kimmallus vain peitti alastoman totuuden totuuden valheellisuudesta ja valheen syntysyistä. Ehkä jossakin sittenkin odottaa hetkeään prinssi joukkoineen, tulee ja kääntää totuuden valon heittimet valaistusmestariin ja ohjaajaan ja koko Teatteri Totuus paljastuu suureksi illusioniksi.
