Ihmiskunnan historiallisia ajanjaksoja ja murroskausia tarkastelevat saavat nauttia vaihtelua täytenään olevasta, viihdyttävästä spektaakkelista. He voivat yllättyä huomatessaan tapojen, käytäntöjen ja mielipiteiden olevan alttiita suurillekin vaihteluille ihmislajin eri aikakausina. Kuitenkin voidaan huomioida, että julkisen elämän historiassa vallitsee paljon suurempi yhtenäisyys kuin oppineisuuden ja tieteen historiassa, ja että yhden aikakauden sodat, neuvottelut ja politiikka ovat lähempänä toisen aikakauden vastaavia, kuin makuun, älyyn ja järjenkäyttöön liittyvät seikat. Hyöty ja kunnianhimo, kunnia ja häpeä, ystävyys ja vihamielisyys, kiitollisuus ja kostonhalu ovat liikkeellepanevia voimia kaikessa julkisessa kanssakäymisessä. Nämä passiot ovat luonteeltaan hyvin itsepintaisia ja vaikeasti muutettavia, toisin kuin mielipiteet ja ymmärrys, joita kasvatus ja esimerkit voivat helposti muokata. Gootit olivat huomattavasti roomalaisia heikompia maun ja tieteen kysymyksissä kuin urheudessa ja mieskunnossa.
Mutta vaikkemme vertailisikaan toisistaan näin suuresti eroavia kansakuntia, voimme havaita, että myös nykyinen, myöhäisempi oppineisuuden aikakausi on monessa suhteessa luonteeltaan vastakkainen klassiselle kaudelle. Vaikka ehkä olemmekin ylivertaisia filosofiassa, olemme sivistyneisyydestämme huolimatta yhä paljon jäljessä kaunopuheisuudessa1.
Klassisena aikana ei minkään taidonnäytteen ajateltu vaativan niin suurta lahjakkuutta ja kyvykkyyttä kuin julkisen puheenpidon; ja muutamat huomattavat kirjoittajat ovatkin julistaneet jopa merkittävien runoilijoiden tai filosofien lahjakkuuden olevan vähäisempää kuin se, mitä kaunopuheisuudessa vaaditaan. Kreikka ja Rooma tuottivat kummatkin yhden puhujan ylitse muiden; miten muita arvostettuja puhujia sitten ylistettiinkään, heidät arvioitiin aina näitä suuria kaunopuheisuuden esikuvia paljon vähäisemmiksi. On huomattavaa, että kriitikot klassisena aikana tuskin koskaan arvioivat kahta samaan aikaan vaikuttanutta puhujaa lahjoiltaan ja ansioiltaan yhdenvertaisiksi. Calvus, Caelius, Curio, Hortensius, Caesar2, kukin nousi edellistä korkeammalle; mutta tuon ajan mahtavinkin oli vähäisempi Ciceroa, taitavinta puhujaa, mitä Roomassa oli koskaan kuultu. Hyvää makua omaavat ovat tosin maininneet sekä parhaasta kreikkalaisesta että roomalaisesta puhujasta, että vaikka he ylittivätkin puhetaidossa kaikki muut, jäivät he silti kauaksi taitonsa täydellistymisestä. Tämän taidon rajat olivat mittaamattomat, niiden saavuttaminen olisi ylittänyt ihmisen voimat ja jopa niiden käsittäminen inhimillisen kuvittelukyvyn. Itse Cicerokin ilmoitti olevansa tyytymätön omiin suorituksiinsa ja vieläpä Demostheneenkin: Ita sunt avidoe & capaces meoe aures & semper aliquid immensum, infinitumque desiderant.3
[...]
Vaikka antiikin reetorien ylväät tuotokset olisivatkin lukijalle vieraita, hän voi muutamista riveistä päätellä, että heidän kaunopuheisuutensa oli tyyliltään ja lajiltaan äärettömästi ylevämpää kuin se, mihin nykyiset puhujat pyrkivät. Kuinka absurdia olisikaan nykyisistä hillityistä ja rauhallisista puhujista käyttää apostrofia4 samaan ylvääseen tapaan kuin Demosthenes, kun tämä puolustaessaan Kheronean epäonnista taistelua yltyi julistamaan: Ei, hyvät maanmieheni, ei; te ette ole erehtyneet. Näin vannon kautta niiden sankareiden kunnian, jotka taistelivat saman asian puolesta Marathonin ja Plataian kentillä.5 Kukapa nykyään kykenisi käyttämään yhtä uljaita ja runollisia sanankäänteitä kuin Cicero kuvailtuaan mitä murheellisimmalla tavalla Rooman kansalaisen ristiinnaulitsemista. Vaikken kuvailisi tämän näkymän kauheuksia Rooman kansalaisille, en valtiomme liittolaisille, en niillekään, jotka tunnistavat nimemme, vaikken edes ihmisille vaan luonnon pedoille; tai vielä paremmin, vaikka kohottaisin ääneni autioimmassa korvessa kallioille ja vuorille, silloinkin varmasti saisin nähdä näiden karujen ja elottomien luonnonosien liikuttuvan kauhistuksesta ja suuttumuksesta, jotka näin kohtuuttoman teon selostus synnyttää.6 Millaisella kaunopuheisuuden hehkulla tällainen tuomio onkaan verhottava, jotta se kohottuu yleväksi ja saa kuulijat vaikuttumaan? Millaista jaloa taitoa ja ylevää lahjakkuutta puhujalta vaaditaankaan, jotta hän voi sulavasti kohottaa tunteenilmaisunsa näin voimakkaaksi ja ylitsevuotavaksi; jotta hän saa kuulijat syttymään ja seuraamaan itseään kiihkeisiin passioihin ja ylevöityneisiin mielentiloihin; ja jotta hän kuitenkin samalla kykenee peittämään, kaunopuheisuuden ryöpyn alle, ne keinot, joilla tämä vaikutus saadaan aikaan! Vaikka tämä tunteilu saattaakin nyt näyttää liioitellulta, antaa se ainakin käsityksen klassisen kaunopuheisuuden tyylistä, jossa tällaisia ylitsevuotavia ilmaisuja ei torjuttu liiallisina ja mahtipontisina.
Tämän ajattelun ja ilmaisun kiivauden yhteyteen sopi hyvin esiintymisen kiivaus, josta antiikin reetorit tunnettiin. Supplosio pedis eli jalan polkeminen oli yksi tavanomaisimpia ja hillityimpiä heidän käyttämistään eleistä. Nykyään sitäkin pidetään liian rajuna ja sopimattomana senaattiin, tuomioistuimeen tai saarnastuoliin, ja se hyväksytään vain teatterissa kun suosionosoitusten kohteena ovat kiihkeimmät siellä esitettävistä passioista.
On jonkinlainen arvoitus, mistä johtuu tämä huomattava puhetaidon taantuminen myöhempinä aikoina. Ihmiskunnan kyvykkyyden määrä on ehkä kaikkina aikoina yhtäläinen ja nykyihmiset ovat paneutuneet suurella ahkeruudella ja menestyksellä kaikkiin muihin taitoihin ja tieteisiin. Kaiken lisäksi tällä sivistyneellä kansakunnalla on myös kansanvaltainen hallitus, mikä tuntuu olevan ennakkoehtona kaunopuheisuuden jalon taidon täydelle esiintuomiselle7. Kaikista suotuisista olosuhteista huolimatta kehityksemme puhetaidossa on jäänyt jälkeen edistysaskelista, joita olemme muilla oppineisuuden alueilla ottaneet.
Pitäisikö siis todeta, että antiikin puhetaidon sävyt ovat sopimattomia meidän ajallemme, eikä puhujien pitäisi niitä jäljitellä? Käytettiinpä tämän väitteen tueksi millaisia perusteluja tahansa, olen vakuuttunut siitä, että lähemmässä tarkastelussa ne osoittautuvat horjuviksi ja puutteellisiksi.
[...]
Vain harvoin, jos koskaan ihmisten keskuudessa vallitsevat vääristyneet makutottumukset runoudessa tai puhetaidossa ovat päässeet etusijalle jos niitä on harkiten verrattu aitoihin. Tavallisesti ne ovat päässeet niskan päälle vain, koska vallitsee tietämättömyys paremmasta ja puute täydellisistä esikuvista, jotka voisivat ohjata ihmiset perusteellisempaan ymmärrykseen ja hengentöiden tarjoamiin hienostuneempiin nautintoihin. Kun sitten näitä ilmaantuu, ne pian yhdistävät kaikki hajaäänet taakseen ja saavat luonnollisella ja vahvalla vetovoimallaan puolelleen jopa kaikkein ennakkoluuloisimpien ihailun ja rakkauden. Kaikkien passioiden ja kaikkien tunteiden perusvoimat vaikuttavat jokaisessa ihmisessä; kun niitä oikein kosketetaan, ne heräävät eloon, lämmittävät sydäntä ja välittävät sitä suurta tyydytystä, josta erottaa aidon hengentyön nokkelien temppujen ja oikkujen tarjoamista vääristyneistä nautinnoista. Ja jos tämä huomio pätee kaikkiin vapaisiin taiteisiin, täytyy sen aivan erityisesti päteä myös puhetaitoon. Puhetaito on nimittäin suunnattu juuri suurelle yleisölle ja käytännön ihmisille, eikä voi minkään syyn varjolla vedota tavallista kansaa jalostuneempiin tuomareihin, vaan sen on varauksetta ja rajoituksetta alistuttava julkiseen tuomioon. Jos julkinen yleisö vertailun jälkeen kohottaa jonkun parhaaksi puhujaksi, tulisi myös tiedemiesten ja oppineiden tunnustaa tämä. Keskinkertainen puhuja saattaa pitkäänkin pysyä suosiossa ja saada rahvaan pitämään itseään kaikkinensa täydellisenä. Nämä ovat tyytyväisiä hänen suorituksiinsa, eivätkä näe hänen puutteitaan, mutta heti kun todellinen kyky nousee esiin, hän saa kaikkien huomion osakseen ja paljastuu välittömästi kilpailijaansa etevämmäksi.
Jos nyt noudatamme arvioissamme tätä sääntöä, antiikin kaunopuheisuus on ylevänä ja passioita liikuttavana paljon paremman maun mukaista kuin nykyinen, todisteleva ja rationaalinen puhetaidon muoto. Oikein harjoitettuna sillä on aina myös enemmän vaikutusvaltaa ja otetta ihmisistä. Meille riittävät keskinkertaisuudet, koska emme ole saaneet kokea mitään parempaa. Antiikin ihmiset saivat kokea molempia, ja vertailussa pitivät parempana sitä lajia, josta meille ovat jättäneet ylistettyjä esikuvia. Sillä jollen erehdy, nykyinen kaunopuheisuutemme on samaa tyyliä ja lajia kuin se, jonka antiikin kriitikot nimesivät attikalaiseksi puhetaidoksi, viileää, eleganttia ja terävää, joka ohjasi järkeä pikemmin kuin vetosi passioihin, eikä koskaan noussut sävyltään todistelua tai tavallista keskustelua väkevämmäksi. Sellaisia olivat tyyliltään Lysias Ateenassa ja Calvus Roomassa.8 Omana aikanaan heitä arvostettiin, mutta Demostheneeseen ja Ciceroon verrattuna he himmenivät kuin kynttilän liekki keskipäivän auringossa. Viimemainitut kykenivät samaan eleganssiin, terävyyteen ja argumentin tehoon kuin edelliset, mutta ylivertaisia heistä teki kyky sijoittaa sopiviin kohtiin puheensa sekaan yleviä ja passioihin vetoavia osuuksia, joilla he hallitsivat kuulijoidensa harkintakykyä.
[...]
Päätän tarkasteluni tästä teemasta muistuttamalla, että vaikka nykyiset puhujamme eivät kohottaisikaan tyyliään tai asettuisi kilpailemaan antiikin reetorien kanssa, heidän useimmissa puheissaan on rakenteellinen puute, jonka he voisivat korjata luopumatta siitä todistelun ja järkeilyn rauhallisesta sävystä, johon he tyytyvät. Suuressa innossaan valmistamattomiin puheisiin he ovat hylänneet kaikki järjestyksen ja etenemistavan kysymykset, jotka ovat tarpeellisia todistelua rakennettaessa, ja joita ilman on tuskin mahdollista saada ketään täydellisesti vakuuttuneeksi. En suosittele julkisen puheen jakamista lukuisiin osiin9, elleivät ne sitten luontevasti muodostu aiheesta itsestään; mutta ilman tällaista muodollisuuttakin on helppo noudattaa järjestelmällistä etenemistapaa niin, että kuulijatkin voivat sitä seurata. Kuulijoita suuresti miellyttää nähdä väitteiden luonnostaan rakentuvan toinen toisensa päälle, tällainen saa heidät myös sisäistämään suostuttelun lujemmin kuin vahvimmatkaan järkiperusteet, jos ne esitetään epäjärjestyksessä.
Suomentanut Tuukka Tomperi
Viitteet:
1. [Termi 'eloquence', joka siis esiintyy jo esseen nimenä, on tässä tekstissä vaihdellen käännetty joko kaunopuheisuudeksi tai yksinkertaisesti puhetaidoksi.]
2. [Kaikki vaikuttivat ensimmäisellä vuosisadalla eaa.]
3. ["Niin ahnaita ja tyydyttymättömiä ovat korvani, ja aina niissä on kaipaus johonkin valtavaan ja rajattomaan", Orator.]
4. [Apostrofi = retorinen kuvio, poissaolevan puoleen kääntyminen.]
5. [Demosthenes, De Corona.]
6. Cicero, Ver.
7. [Hume viittaa Englannin perustuslailliseen monarkiaan.]
8. [Lysias oli ateenalainen puhuja ja puheiden kirjoittaja 450?-380? eaa. Calvus oli roomalainen runoilija ja puhuja ensimmäisellä vuosisadalla eaa.]
9. [Hume viittaa klassisen puhetaidon oppikirjojen mukaiseen puheen jäsentelyyn, ns. dispositioon, joka oli perusmuodossaan viisiosainen]
