Sadan vuoden odotus on ohi. Esa Adrian esitti taannoin Kirjailijan päiväkirjan olevan merkittävin venäjänkielinen teos, jota ei ole suomennettu. Siitä, että kyseessä ei ole Sodan ja rauhan ja Vankileirien saariston kääntäjän hyperbola, voi suomalainen lukija nyt varmistua.
Dostojevski laati vuodesta 1873 alkaen julkista päiväkirjaa ajankohtaisten kysymysten ympärillä. Aluksi hän piti palstaa muiden julkaisuissa, kunnes vuodesta 1876 Kirjailijan päiväkirja ilmestyi omana julkaisuna, pienin tauoin tekijän kuolinvuoteen 1881 asti. Kaikista Dostojevskin teoksista juuri tällä oli suurin vaikutus hänen elinaikanaan.
"Ja mistä minä oikein aion puhua?", kirjailija huudahtaa. "Kaikesta mikä kummastuttaa minua tai saa minut Mietteisiin." (s. 17) Ja "kaikkea" on mahtunut myös suomennosvalikoimaan. Kirjallisuuden, filosofian ja teologian rajat himmenevät. Mukana on aiheita kriminologiasta, naisasiasta, diplomatiasta, uskonnosta, kasvatuksesta, aatehistoriasta, ja kaiken sitoo yhteen huoli Venäjän kohtalosta.
Kun vastaavia teoksia ilmestyy, hyviin tapoihin kuuluu vakuuttelu niiden ajankohtaisuudesta, siitä kuinka sattuvasti ne puhut-televat myöhempien aikojen lukijaa. Dostojevskin kohdalla tämä olisi tyylirikko. Hänen kaunokirjallinen tuotantonsa on siinä määrin ajatonta, että on täysin tarpeetonta korostaa ei-fiktiivisen tuotannon merkitystä.
Sitä paitsi Kirjailijan päiväkirjan tekstit ovat lajityypiltaan ikään kuin liukenevia. Kun Dostojevski pohtii yksilön vastuuta ja ympäristön vaikutusta rikollisuuteen, hän viittaa vaimoaan pahoinpidelleen talonpojan tapaukseen. "Lisäisin vielä," tekijä täydentää omasta päästään, "että hänellä oli ohut tukka. Vartalo oli valkea ja pulska, liikkeet verkkaisia ja tärkeileviä ja katse keskittynyt." (39)
Suomeksi ilmestynyt nide on siis valikoima. Se kattaa noin viidenneksen
alkuperäismateriaalista, mikä on täysin kohtuullinen johdatus
näin valtavaan teoksen. Parempi hieman kuin ei ollenkaan.
Mutta ongelmilta ei ole vältytty. Dostojevskin tarkoitus, joka ei tosin
toteutunut täysin, oli rakentaa kuukausijulkaisun lukujen sisälle
ja niiden väliin laaja kaari. Sanomalehtien kiihkeänä lukijana
hän usein tarttuu näennaisen harmittomaan pikku-uutiseen, laajentaa
tekstin esseeksi ja lopulta novelliksi. Nyt tämä jännite
jää syntymättä.
Kirjoitusten valikointi on makukysymys ja siitä valittaminen ei
kannata. Mutta koska Dostojevski sitoo tekstit yhteen, on suomentaja esteettisistä
syistä leikellyt paria aloitusta. Artikkelin 'Junamatka Pietariin',
kohdalla tämä on ollut turhaa. Sitä vastoin lapsus lienee
syynä siihen, että tammikuun 1873 kohdalla ovat 'Haaveita ja unikuvia'
ja 'Henkilökohtaista' virheellisessä järjestyksessä.
* * *
Kirjailijan päiväkirjan yksi keskeinen teema on Venäjän
kansan ja älymystön väliin auennut kuilu. Vieraiden aatteiden
viettelemä intelligentsia on repäissyt itsensä irti Venäjän
maasta, sen hengestä ja kansasta. Kohtalokas repeämä voidaan
ylittää vain nöyrtymällä kansan edessä. Älymystön
kopeus häviää musikan luontaiselle viisaudelle.
Dostojevski puhuu samalla itsestään, entisesta kumouksellisesta.
Vankeus ja Siperia eivät sinänsä muuttaneet häntä;
sen teki "välitön kosketus kansaan" ja sitä seurannut
"veljesliitto" sen kanssa. 'Alkujuuri' ja 'Kansan rakastamisesta'
ovat tässä suhteessa paradigmaattiset tekstit. Niissä Venäjän
(myyttinen, joku lisäisi) kansa esiintyy räyhäävänä
ja katuvana, syntisenä mutta hurskaana, sivistymättömänä
ja silti hyväsydämisenä.
Toinen, edelliseen liittyvä, alituinen huolenaihe on Euroopan ja Venäjän suhde. Euroopassa ei edes haluta ymmärtää Venäjää, Dostojevski murehtii, se vain halutaan nähdä ikuisena barbaarilaumana. Kaikki, mikä Venäjän erottaa Euroopasta, luetaan sen erheeksi tai puutteeksi. Edelleen hän mainitsee kiehtovan paradoksin, jossa kiivaimmat zapadnikit, länsimieliset, lähestyvät slavofiileja, Venäjän erikoislaadun tunnustajia. Siirtyessään länteen zapadnikit kapinoivat myös sikäläisiä arvoja vastaan, siten epäsuorasti slavofiilien esittämään kritiikkiin yhtyen. Alkuperäinen virhe johtuu tietysti siitä, Dostojevski jatkaa, että ei myönnetä Venäjän ja Euroopan olevan yhteismitattomia suureita.
'Slavofiilin tunnustuksia' kehittelee tätä koko venäläisen ajattelun läpäisevää kysymystä. Dostojevski muistuttaa, että slavofiilit eivät suinkaan ole homogeeninen joukko. Slavofiliaa on moneen makuun; kansanomaiseen ja elitistiseen, lempeään ja hyökkäävään. Hänelle se merkitsee "sanomaa", jota Venäjä kantaa, ja jonka avulla Venäjä on yhdistävä koko ihmiskunnan.
"'Idän suuri kotka', [... ] ei halua alistaa, ei valloittaa eikä laajentaa rajojaan, vaan vapauttaa ja hyvittää sorrettujen ja lyötyjen vaivat, antaa heille uuden elämän heidän itsensä ja koko ihmiskunnan hyväksi." (256-257)
Ja heti raamatullisen vision jalkeen Dostojevski julistaa rakkauttaan
Eurooppaa kohtaan. Mielistelyä näiltä riveiltä ei pidä
lukea. Pinttynyt käsitys siitä, että slavofiliaan kallistuvat
ajattelijat kääntäisivät selkänsä Euroopalle,
on virheellinen. Euroopan kohtalo on aina ollut läheinen "haaveilija-slavofiileille",
Dostojevski vakuuttaa, sen puolesta he ovat murehtineet, ja sen ymmärrystä
he ovat eniten kaivanneet.
Odoteltaessa hetkeä, jona Venäjä "sanansa" lausuu,
voidaan havaita kirjailijan toisen profetian kenties jo toteutuneen. Hän
mainitsee Euroopassa esiintyvän levotonta ja pahaenteista aavistelua:
"Ihminen, joka on hylännyt Kristuksen, voi päästä
hämmästyttävän pitkälle. Se on aksiooma. Eurooppa,
tai ainakin sen johtavat ajattelijat, ovat hylkäämässä
Kristuksen, ja mehän, kuten tunnettua, jäljittelemme Eurooppaa."
(89)
* * *
Suomentaja ei ole ottanut mukaan Dostojevskin kiihkeimpiä tekstejä.
Siitä huolimatta valikoima paljastaa suuren kirjailijan toisinaan hyvin
ahtaan sydämen. Väitteestä, että vain ortodoksinen kirkko
on säilyttänyt "jumalallisen totuuden", on lyhyt askel
uskonsotiin. Dostojevskin Venäjä on slaavilaisten kansojen pyyteetön
suojelija, ja kun Balkanilla esiintyy vuonna 1880 uuden sodan oireita, hän
riemastuu. Tätä hetkeä Venäjä on odottanut, ei
yksinomaan ortodoksisen uskon puolustamiseksi, vaan koska "sota puhdistaa
ilmaa jota me hengitämme" (241).
Juutalaisvastaisia heittoja löytyy sieltä täältä.
Seuraavassa otteessa Dostojevski näkee juutalaisten alistavan talonpojat
uuteen orjuuteen taloudellisen vapauden nimissä: "Mutta mitä
tasa-arvoa se muka on kysehän on ilmiselvästä talmudilaisesta
ajatuksesta valtio valtiossa ja pyrkimyksestä imeä rutiköyhiksi
maan lisäksi myös meidän talonpoikamme [... ]." (161)
Kun Kirjailijan päiväkirja on kaikkine särmineen vihdoin saatu avattua suomeksi, kohtaa Dostojevskin lukija tervetulleen ongelman. Mistä tulisi lähteä liikkeelle: Päiväkirjasta, jossa tekijä puhuu avoimesti omalla äänellään, vai romaaneista?
* * *
Tämä valikoima antaa eväitä useimpien romaanien lukijoille.
Merkkejä siitä, että Dostojevski katkaisee Päiväkirjansa
Karamazovin veljesten hyväksi, löytyy runsaasti. Riivaajiin viitaten
hän esittää, kuinka "nykyinen on joka tapauksessa murskattava
- siinä poliittisen sosialismin tämänhetkinen motto"
(86). Ja Muistelmia kuolleesta talosta nousee esille, kun kirjailija käsittelee
karkoitusvuosiaan ja kärsimyksen merkitystä.
Äärimmäisten mielentilojen tutkijan koko tuotannossa toistuu
itsemurhan ongelma. 'Naurettavan miehen uni' on jäänyt valikoiman
ulkopuolelle, mutta 'Tuomio' siitä löytyy. Se on pirullisen taitava
itsemurhaajan testamentti, hyvin camus'lainen kertomus, jos anakronistinen
ilmaisu sallitaan. Samalla siinä todentuu Dostojevskin nerous vastakkaisten
näkökulmien omaksumiseen.
'Tuomiota' seuraavissa päiväkirjoissa tekijä joutui lepyttelemään
lukijoitaan, joiden kanssa hän kävi jatkuvaa dialogia. Ei, hän
ei esittänyt puolustusta itsemurhalle. Kyllä, usko sielun kuolemattomuuteen
on välttämättömyys. Ja ilman vakaata uskoa ihmissielun
kuolemattomuuteen on lähimmäisenrakkaus "järjetöntä,
käsittämätöntä ja täysin mahdotonta"
(200).
Tätä näkemystä ei Camus enää allekirjoittaisi. Mutta Adrianin arvioon Kirjailijan päiväkirjasta ei suomennoksen lukijalla pitäisi olla huomauttamista. Toivottavasti seuraavan valikoiman ilmestymistä ei tarvitse odottaa aivan yhtä monta vuotta.
Erkki Vettenniemi
