Sähköisen kulttuurin nousu on toistuvasti kannustanut kuuluttamaan Kirjan kuolemaa. Paradoksaalisesti julkaisujen tulva on kuitenkin ehtymätön, erityisesti uuden tekniikan kulttuurivaikutuksia analysoivan kirjallisuuden osalla. Kirja näyttäisikin ennemmin muuttavan muotoaan, kehittyvän nopeasti mutatoituvaksi olennoksi, paperivedoksiksi käynnissä olevista keskusteluista ja prosesseista, vailla lopullisuuden vaateita.
Jyväskyläläisen kirjallisuudentutkija Timo Siivosen uutuus Kyborgi: Koneen ja ruumiin niveltymisiä subjektissa pyrkii lähinnä postmodernin tieteiskirjallisuuden esimerkkien (erityisesti William Gibsonin) avulla analysoimaan ihmisyyden toteutumista teknistyneen todellisuuden osana. Otsikon niveltymiset, artikulaatiot liittyvät kulttuuritutkimuksessa vankan jalansijan saavuttaneeseen diskurssiteoriaan, lähinnä Foucault'n ja Deleuze & Guattarin jälkeiseen ajatteluun subjektista erilaisten käytänteiden muuntelevana tuotteena/tuottajana. Siivonen kirjoittaa (sekä analysoiden että itse samalla tuottaen) kyborgidiskurssia, kieltä tekniikkaan uponneen olemisen hahmottamiseen.
Tekstiä kehystää kirjoittajan oma kokemus, joka esitetään ambivalenttina; saatesanoissaan hän kirjoittaa kuinka innostavilta ja kiihottavilta tietokoneen avaamat mahdollisuudet alussa tuntuivat ja kuinka koneen ottaessa yhä enemmän haltuun ja syrjäyttäessä "todellista elämää" heräsivät myös hämmentyneet kysymykset ja lopulta ahdistus omasta itsestä ja elämästä koneen kanssa. Donna Haraway, amerikkalainen biologi ja radikaali feministi, kehitti 1980-luvun puolivälissä oman vastauksensa tämänkaltaiseen hämmennykseen. A Cyborg Manifesto -nimellä julkaistussa kannanotossaan hän liittää koneen ja organismin figuratiivisen hybridin kyborgin laajempiin kysymyksiin identiteetistä ja rajatiloista. Harawayn mukaan olemme kaikki kyborgeja, sekasiitoksia historiamme potentiaalisesti ristiriitaisista ainesosista. Puhtaat identiteetit ovat mahdottomia; joudumme jatkuvasti tekemään valintoja ja neuvottelemaan 'minän' ja 'toisen' välisellä rajalla.
Siivonen on Harawayn tapaan ottanut haltuun hämmennyksen ja kääntänyt sen tutkimusretkensä liikevoimaksi. "Hän on kyborgi", toteaa takakannen kirjoittajaesittely lakonisesti. Tällaiseen tunnustukseen sisältyvät omat ironiansa ja sisäiset jännitteensä. Haraway itse kirjoittaa oman uransa ja väitöstutkimuksensa olleen mahdollista vain sen taloudellisen panostuksen avulla, jonka kannustimena USA:ssa olivat Neuvostoliiton Sputnik ja kylmän sodan paranoia. Siivonen nostaa esille sen, kuinka kirjoittaessaan Roland Barthes -kritiikkiä hän samalla myös pönkittää jo kanonisoidun kirjallisuudentutkijan asemaa. Sen sijaan hän ei suoraan lähde analysoimaan omaa "kyborgipositiotaan" tietotekniikan kulttuurivaikutuksista kirjoittavana intellektuellina. Teollisuuden ja liike-elämän julistaessa tietoteknistä imperatiiviaan ("yhä enemmän, yhä tehokkaammin, yhä nopeammin!") tarvitaan koko teknisen liitoksemme peruslähtökohtien ja logiikan pohdintaa.
Kyborgisuus on Siivoselle sekoittuneen ja ristiriitaisen myöhäisteknisen olemisemme metaforiikkaa; tieteisfantasioissa hajoava ja toiseksi rakennettu ruumis tarjoaa kuvan identiteetin purkautumiselle, mutta myös pyrkimyksille ajatella entistä muuntuvampia identiteettejä. "Kyborgi-metafora on eräänlainen 'fantasmaattinen tihentymä', johon tiivistyy kulttuurin kollektiivisella tasolla olevia huolenaiheita ja toiveita suhteessa teknologisen kehityksen aiheuttamiin muutoksiin", Siivonen kirjoittaa. Leena Krohn sivuaa myös kyborgi-käsitettä esseekokoelmassaan Kynä ja kone, ja myös hän päätyy painottamaan ihmisen ja teknologian välisen suhteen jännitteitä ja ristiriitoja. Ihminen on rajatilaolento materiaalisen ja mentaalisen leikkauspinnalla, syntyessään perustavasti keskeneräinen ja avoin kulttuuriselle "ohjelmoinnille", joka vasta tekee meistä täysivaltaisia toimijoita. Paradoksaalisesti tämä on myös se yhteys, joka tekee meistä uusien, informaatioaikakauden koneidemme kaltaisia. Ympäristötuhot ja teknologista kehitystä lakkaamatta vainoavat uhkakuvat puolestaan kertovat kuinka oma redusoimaton epätäydellisyytemme periytyy myös teknisten välineiden arvaamattomiksi seuraamuksiksi.
Siivonen ei ole kiinnostunut Hans Moravecin ja muiden radikaalien tekoälytutkijoiden äärimmäisistä visioista postbiologisen evoluution noususta ja epätäydellisen biologiamme tuhosta. Hänelle unelmat ruumiin korvaamisesta jonkinlaisella haavoittumattomuuden panssarilla ovat oireellisia (maskuliinisia) fantasioita; Siivonen liittää ne Walter Benjaminin shokin käsitteen kautta moderniin elämykseen liittyvään turtumiseen, vetäytymiseen sekä narsistisiin hallinnan tarpeisiin. Tieteisfantasioiden kuvaukset ihmisen muodonmuutoksesta tekniikan otteessa korostavat usein uuden tilanteen hirviömäisiä piirteitä. Tämä on tulkittavissa esteettiseksi haltuunotoksi: oman minuuden epätodellisuuden tai merkityksettömyyden kokemukset ovat fiktiossa kontrolloitavissa ja esitettävissä luonnollisina. Näennäisesti tulevaisuuteen sijoittuvat fantasiat siis itse asiassa kertovat omasta nykyhetkestämme, yrityksistä työstää merkityksien ja identiteettien hajoamisten käsittelyyn sopivia kielikuvia ja kertomuksia.
Volker Grassmuckin artikkelissa otakuista, japanilaisista medialapsista (Sähköiho-kokoelmassa) esitellään hyperteknisen, urbaanin todellisuuden kasvattamaa sukupolvea, joka vetäytyy sosiaalisesta todellisuudesta yksittäisten fanaattisten harrastusten pariin. Massamedioiden muovaama historiaton tila ja loputon erilaisten ärsykkeiden virta kannustavat rakentamaan irrallisen ja leikille perustuvan suhteen todellisuuteen. Intohimoinen erilaisten pintailmiöiden (tietokonepelit, sarjakuvat, idolien kuvat) täyttämä elämä on herättänyt keskustelua kypsymättömyyden yleistymisestä; "Japanissa ei ole itsestäänselvää mielikuvaa siitä, mitä aikuisena oleminen tarkoittaa; kaikki ovat lapsia." Jossakin määrin samanlaisen huomion voisi tehdä myös länsimaiden suhteen. Krohn kirjoittaa, että susien kasvattama lapsi perii susien todellisuuden. Epävarmojen vanhempien ja ristiriitaisten mediamaailmojen kasvattamana harvalla tuntuu olevan todella varma käsitys siitä, mitä merkitsee olla aikuinen. Keskustelua subjektin keskeneräisyydestä tai fragmentoitumisesta on käyty jo pitkään, mutta tarve kriittiseen itsereflektioon uusista näkökulmista herää aina uudelleen.
Siivosen analysoimissa teksteissä toistuvasti törmätään
samaan perustan ongelmaan; keinotekoisesti tuotetut tai manipuloidut ihmiset
simuloituine muistoineen ja kokemuksineen kysyvät: "Mitä
ihmisyys on?" Kyborgisubjekti on uhmakas ja puoli-ironinen yritys määritellä
itse itsensä. Siivonen siteeraa Harawayn toteamusta: "Jos kyborgi
ylipäätään on jotain, se on itse-eroa (self-difference)".
Tässä mielessä kyborgisuus on kaiken identiteetinmäärittelyn
antiteesi, käsitteellinen oksymoroni, jossa automaatti ja autonomia
kohtaavat. Positiivisten termien sijaan sisäisistä ristiriidoistaan
ja heterogeenisyydestään oman identiteettinsä kutova kyborgisubjekti
on jatkuvassa jännitteessä. Oman toiseutensa edessä tällainen
subjekti tiedostaa myös konstruktioluonteensa kohtaa itsensä muokattavana
objektina yhtä hyvin kuin toimijanakin. Tällaisena kyborgi ei
tarjoa ratkaisua (post)modernin identiteetin ongelmiin; se vain auttaa hahmottamaan
näitä ongelmia ja eräällä mielenkiintoisella tavalla
antaa tälle tilalle nimen ja
hahmon.
Silmäys Kyborgin, Sähköihon sekä Kynä ja kone -kokoelmien kaltaisiin teksteihin muistuttaa kokemuksena katsausta kaleidoskooppiin. Parhaimmillaan ne pystyvät puhtaalla kielellisellä innovatiivisuudellaan ja intohimolla kysymiseen vangitsemaan mielenkiinnon ja
hämmentämään ajattelua selkeiden vastausten sijaan. Aiheet, oivallukset ja anekdootit kiitävät nopeasti ohitse kytkentöjen ja kiertoliikkeiden konstellaatioina. Heikoimmilla hetkillä käsiteryteikköisissä tekstisokkeloissa lukijassa herää halu painaa pikakelausta. Erityisesti Siivosen ja Krohnin kirjoissa on havaittavissa myönteistä pyrkimystä irtaantua hi-tech -kokeilujen palvovista esittelyistä arkeamme merkittävämmin leimaavien ilmiöiden pariin. Verkostumisen muuntamin silmin tavallinen kirjakin muuntuu lukemattomien näkymättömien säikeiden kiintopisteeksi, tekniset fantasiat puolestaan paljastavat hämmentyneen nykyihmisen oman kytkeytyneisyytensä tulkitsijaksi.
Ilkka Mäyrä
