Oletetaan, että suhtautuisitte varauksellisesti Jacques Lacanin psykoanalyysiin ja saisitte eteenne esityksen, jossa lacanismia yhdistetään marxilaiseen ideologiakritiikkiin ja näin muokatulla käsitteistöllä sitten analysoidaan sekä filosofiaa että taideluomia, ja kehotetaan 'tarraamaan negatiiviseen'. Jos esitystä leimaisivat vielä monet hysteeriset vitsit, joissa osoitetaan kielen ja sosiaalisten tilanteiden paradoksaalisuutta, niin jaksaisitteko lukea jutun loppuun asti vai ohittaisitteko sen uusimpana postmodernistisena hölynpölynä?
Slovenialainen Slavoj Zizek teki tällaisen hämmentävän 'entréen' filosofis-teoreettiselle näyttämölle vuosikymmenen vaihteen tienoilla.1 Aiemmin hänet tunnettiin lähinnä manner-Euroopan pienissä piireissä, jotka toimivat psykoanalyysin, filosofian ja elokuvateorian liepeillä. Englanninkieliset julkaisut toivat hänet laajemman yleisön eteen. Miestä on pidetty sekä tolkuttomuuksien suoltajana että suhteellisen originellina ajattelijana. Väitöskirjansa hän teki filosofian mahdollisuuden ehdoista Hegelillä ja Schellingillä, ja on sen jälkeen julkaissut tiiviissä tahdissa englanniksi, ranskaksi, saksaksi kysymyksenään, onko mahdollista toistaa Kantin ele ja pyrkiä totuuteen tänään, näinä postmodernin relativismin ja uussofismin aikoina?2 Ts. millaista olisi moderni transsendentaalifilosofia, joka kysyisi ajattelun ehtojen perään? Näitä ehtoja hän pyrkii hahmottamaan psykoanalyyttistä teoriaa soveltamalla.
Seuraavassa tarkastellaan muutamia Zizekin ajattelun perusteemoja. Aluksi hahmotetaan hänen käsitystään psyykkisestä prosessista ja kielestä, jolle hänen varsinainen antinsa rakentuu, lopuksi hänen ideologiateoreettista oivallustaan pitää fantasiaa elementaarisena ideologisena muotona.
Zizekin työtä leimaa Jacques Lacanin ajattelun tulkinta ja soveltaminen filosofian sekä kulttuu-rin tutkimiseen. Tämä kiinnostus psykoanalyy-siin on filosofista ja poliittista3, ei niinkään te- rapia-orientoitunutta. Filosofiassa hänen kiin- nostuksen kohteenaan on ollut saksalainen idealismi, minkä tuottamaa käsitystä ihmismielestä dynaamisesti maailmansa 'tuottavana' eikä vain maailman heijastelijana hän pitää tärkeänä saavutuksena modernissa filosofiassa. Reaalisosialismin kasvattina ja entisenä althusserilaisena marxistina hän tuntee myös marxilaista teoriaperinnettä. Lieneekin perusteltua katsoa hänen lacanisminsa kimmonneen althusserilaisesta ideologiateoriasta.
Nykyään hän pitänee itseään lähinnä lacanilaisena, mutta painottaa 'reaalisen järjestyksen' merkitystä suhteessa 'symboliseen järjestykseen', kun varhaisempi Lacan-tulkinta keskittyi symbolisen ja 'imaginaarisen järjestyksen' väliseen suhteeseen. Zizekin lokerointi on hankalaa, eikä edes kovin hedelmällistä. Itse pitäisin häntä zizekiläisenä (joku toinen saattaisi katsoa hänet ilmeiseksi marxisti-lacanistiksi), siinä määrin omaleimaisesti hän on omaksunut ja sulattanut eri filosofisia perinteitä omaan ajatteluunsa.4 Projekti filosofis-poliittisten johtopäätösten tekemiseksi lacanismista ei ole Zizekin yksityinen yritys, vaan Ljubljanassa toimii samalla asialla kokonainen ryhmä.5
Samoin on hankala määritellä hänen tutkimusalaansa Immanuel Kantin transsendentaalifilosofialla ja tuoreella Hollywood-elokuvalla ei liene järin paljoa yhteistä? Itse luonnehtisin häntä ensisijaisesti ideologiakritiikkiä tekeväksi filosofiksi, jonka tarkastelu kattaa sekä filosofian että massaviihteen.
Zizek katsoo Hegelin olevan keskeinen moderni ajattelija, joka otti huomioon eron keskeisyyden: Zizekin mukaan dialektiikassa Hegel osoitti ja puki systemaattiseen asuun mahdottomuuden sovittaa yhteen antagonismeja, vastakohtaisuuksia. Ts. 'Käsite' ei 'kumoa' todellisuuden eroja ja vastakohtia, vaan on pikemminkin todiste moisen operaation mahdottomuudesta. Tästä näkökulmasta viimeaikaiset eron käsitteeseen takertuvat post-strukturalistiset Hegel-kritiikit osoittautuvat kyseenalaisiksi. Zizekillä tämä dialektiikka-tulkinta sulautuu hänen Lacanilta omaksumaansa 'strukturalistiseen' kieliteoriaan, jossa kieli ei koskaan tuota stabiileja identiteettejä, vaan on keskeytymättömän differentiaalisuuden leimaamaa. Ongelmaksi tulee tällöin stabiilin identiteetin synty, ei sen purkaminen.
On huomattava, että psykoanalyyttisen teorian filosofis-tyyppisessä soveltamisessa ei ole kyse psykologismista6, vaan analyyttisen teorian pohjalta tehdyistä filosofisista yleistyksistä. Psykoanalyyttisen teorian suhde filosofiaan ja tieteisiin on kuitenkin sikäli omalaatuinen, että hahmottaessaan psyykkisen prosessin genesistä ja strukturaatiota se samalla hahmottaa filosofisen ja tieteellisen ajattelun ehtoja, ikään kuin perustelisi niiden mahdollisuutta.7
Zizekin ajattelulle on leimallista keskittyminen muutamiin sosiaali- ja ideologiateoreettisesti ratkaiseviin kysymyksiin, joita hän käsittelee kirjasta toiseen.8 Yleisen peruskuvion voikin hahmottaa yhden teoksen kautta9, jolloin esiin nousee kategoriaalinen verkko, jonka ytimessä ovat subjektin, kielen ja ideologian kategoriat.10
Zizekille kieli, erotukseksi puheesta, on pohjimmiltaan differentiaalijärjestelmä11, vaikka hän saattaakin viitata siihen sosiaalisena verkostona, "jossa merkitys on sikäli kuin se on intersubjektiivisesti huomioitu".12 Kieli on formaali, signifioiva systeemi, jonka tehtävä on tuottaa merkityksiä. Tämä tapahtuu signifioijien kautta: merkki (esim. sana) koostuu signifioijasta (kirjainyhdistelmä tai akustinen yksikkö) ja signifioidusta (käsite), ja signifioidun arvo määräytyy signifioijan suhteesta toisiin signifioijiin, sen 'erosta' muihin signifioijiin nähden. Nimeäminen on toinen kieleen liittyvä piirre.13 Tämä Kripken anti-deskriptivistinen idea liittyy kielen ja asioiden väliseen suhteeseen. Asian ja sanan välinen suhde perustuu siihen, että asiaa nimitetään tietyllä sanalla: asian 'identiteetti' siis on siinä, että se on nimetty tietyllä tavalla ja että siihen viitataan aina samalla sanalla. Zizek haluaa tähän liittyen painottaa nimen roolia: nimi signifioijana on objektin identiteetin ja näin sen tunnistamisen ydin.14 Differentiaalisuuteen liitettynä tämä idea tuottaa käsityksen, että signifioijain loputon liike pysäytetään tai sidotaan nimeämisen aktissa. Kun yksi, 'puhdas signifioija', on sidottu, niin tämä vaikuttaa koko siihen signifioijien joukkoon, johon se kuuluu. (Palaan tähän esityksen loppupuolella.)
Zizek ei missään vaiheessa varsinaisesti määrittele kieltä. Tämä on sikäli ongelmallista, että hänen arsenaaliinsa kuuluu myös diskurssin kategoria. Usein näyttää kuin kyse olisi samasta asiasta, mutta yhtä usein Zizekillä on ilmeisestikin mielessään jokin drastinen niitä koskeva ero. Lisäksi Lacanilta omaksuttu symbolisen käsite viittaa kielen suuntaan. Differentiaalisuus yhdistää kaikkia kolmea, ikään kuin niiden toiminnon 'peruslakina'.
Ymmärrän kielen ja diskurssin suhteen Zizekillä niin, että kieli tarkoittaa kaikkia signifioivia järjestelmiä, joista luonnollinen kieli on yksi. Diskurssi puolestaan näyttäisi olevan luonnollisen kielen käyttöä (puhetta tai kirjoitusta). Symbolinen, joka usein pyritään samastamaan15 kielen kanssa, on kuitenkin parasta käsittää objektiivisten, sosio-symbolisten rakenteiden ja koodistojen sisäistetyksi ('subjektivoiduksi') kokonaisuudeksi16, joka on psyykkisen prosessin puitteissa siinä määrin omaleimainen, että sitä voidaan kutsua omaksi 'järjestyksekseen'.
Zizekin näkökulma todellisuuteen on yksilösubjekti, jopa siinä määrin, että hänen on katsottu redusoivan sosiaalisen psykologiseen17, mutta tästä ei sentään ole kyse. Pikemminkin päinvastoin. Yksi perusoletuksia on, että subjekti kehittyy vain sosiaalisen puitteissa.
Kannattanee myös painottaa, että subjektin ja subjektiviteetin käsitteellinen ero on psykoanalyyttispohjaisessa ajattelussa keskeistä. Subjektiviteetti esimerkiksi ihmisen minä-kokemuksen alana tai itsetietoisuutena (miten se sitten määritelläänkin) on vain yksi subjektin ulottuvuus. Subjekti ei palaudu subjektiviteettiin.18
Yhden lacanilaisen teesin mukaan subjekti on jakautunut.19 Teesi viittaa karkeasti sanottuna psyykkisen moniaineksisuuteen. Jo jako tietoiseen ja tiedostamattomaan viittaa tähän suuntaan. Teesin avaamiseksi tarvitaan joukko lacanilaisia käsitteitä. Itse asiassa subjektin jakautuneisuus tulee eri psyykkisten instanssien yhteydessä ilmi eri tavoin, joten rajaan tarkastelun olennaisimpaan.
Zizek omaksuu Lacanin teorian 'järjestyksistä', jota voi pitää Lacanin lisänä Freudin 'topiikoihin'20 joilla tämä pyrki jäsentämään psyykkistä. Samoin kuin Freudin topiikat, Lacanin järjestykset toimivat samanaikaisesti, päällekkäin, psyykkisessä, vaikka esimerkiksi imaginaarinen kehittyy ennen symbolista.
Zizekiläisittäin reaalinen järjestys21 on ristiriitaisuuksien kehto. Yhtäältä reaalisessa on kyse siitä, että kielen oppimisen myötä välitön todellisuuskokemus muuntuu symbolisesti välittyneeksi. Symbolinen 'peittää' reaalisen. Reaaliseen ei tällöin ole pääsyä (paitsi ehkä psykoosissa). Todellisuus on tässä katsannossa aina symbolista tässä on huomattava, että reaalinen ei ole arkikokemuksen todellisuus, joka perustuu symboliseen. Toisaalta reaalinen on tavallaan myös symbolisen aiheuttamaa. Tämä johtuu siitä formaaleja systeemejä leimaavasta piirteestä, että niiden joutuessa viittaamaan itseensä ne päätyvät helposti paradokseihin tai anomalioihin: miten signifikaatio signifioi omaa signifioimistaan? Zizekiläisittäin tälläiset paradoksaalit tulokset ovat reaalisen 'irvistelyä'. Ensimmäisessä mielessä reaalinen on siis 'ennen' symbolista, mutta toisaalta tämän strukturoimaa, sen 'jälkeistä' (vaikka vastustaakin symbolisaatiota). Lisäksi se on jotain symbolisen toimintaa häiritsevää.
Reaalinen määrittyy Zizekillä eri tavoin eri yhteyksissä22
esimerkiksi suhteessa symboliseen järjestykseen, kuten edellä,
tai suhteessa yhteiskunnalliseen toimintaan, jolloin yhteiskunnalliset antagonismit
osoittautuvat reaalisiksi, joksikin mitä yhteiskunnat eivät oikein
näytä kykenevän käsittelemään, saati hallitsemaan.
Sen paradoksaalisuus on siinä, että sillä on ominaisuuksia,
vaikkei sitä varsinaisesti ole olemassa. Näin reaalinen objekti
on syy, jota ei ole olemassa, mutta joka on vaikutuksissaan läsnä
tosin vääristyneenä ja syrjäytyneenä.23
Reaalinen on retroaktiivinen sikäli, ettei meillä voi olla sen
mahdollisesta kokemuksesta muistoa (jos se ajatellaan joksikin symbolista
edeltäväksi), vaan sen olettamiseen päädytään
järkeilemällä. Toisaalta, tavallinen arkinen sattuma, joka
hetkeksi pysäyttää symbolisen toiminnan tai häiritsee
sitä, on reaalista juuri tässä häiritsevyydessään;
siitä ei saada selkoa eikä sitä varsinaisesti edes ole ennen
kuin symbolinen pääsee jälleen häiriöttä toimimaan.
Tällöin, jälkikäteen, yritettäessä konstruoida
sitä loogisesti, se huomataan joksikin symbolisaatiota pakenevaksi.
Imaginaarinen järjestys24 puolestaan käsitteellistää kehityksen varhaisvaiheessa muodostuvaa psyykkistä instanssia: Lapsi 'peilaa' itseään suhteessa 'kuvaansa' samoin kuin sen kanssa tekemisissä oleviin aikuisiin, jotka se näkee eheinä, kokonaisina olentoina suhteessa omaan, vielä hajanaiseen kokemukseensa (esim. motoriikan, raajojen koordinaation kanssa voi olla ongelmia). Näihin hahmoihin identifioituminen on välttämätöntä itse-identiteetin muodostumiselle, mikä ei perustu itsetuntemukseen näin tietty illusorisuus osaltaan konstituoi ihmisenä olemista. Illusorisuus on siinä, että subjekti väärintunnistaa itsensä identifioitumalla Toiseen huomaamatta kuitenkaan tämän konstitutiivista roolia omalle kehitykselleen. Subjekti näyttäytyy itselleen eheänä, kokonaisena, muista selvästi erillisenä yksilönä, joka omasta sisäisyydestään käsin, ikään kuin vasta 'valmiina', astuu suhteisiin muiden kanssa.
Imaginaarisessa identifikaatiossa identifioidutaan 'kuvaan', jossa näyttäydymme itsellemme miellyttävinä.25 Imaginaarinen on myöhemminkin 'kuvallisesti' orientoitunutta.26 Zizekin tulkinnassa nouseekin esiin imaginaarisen rooli uskona 'kuviin', jotka verhoavat "nautintoa lupaavia objekteja"27. Imaginaarista luonnehtii myös se, että imaginaarisen vastakohtaparin termit täydentävät toisiaan, kun symbolinen suhde puolestaan on differentiaalinen.28
Lopulta symbolinen viittaa sosiaaliseen sosialisaation myötä opittuihin ja sisäistettyihin kieleen ja kulttuurisiin jäsennyskoodeihin,joita kaikkia (nyt psyykkisinä) yhdistää differentiaalisuus.29 Lacanilaisen teorian yhteydessä symbolinen on liitetty läheisesti kieleen. Zizekille se oli 1980-luvun lopulla melkoisen formaalinen tekijä, mutta 1990-luvun myötä hän on koettanut siirtää painotusta pois symbolisen 'puhtaasta formaalisuudesta', mikä tulee selkeimmin esiin hänen huomautuksessaan, että "todellisuudella itsellään on fiktion rakenne siinä, että se on symbolisesti (tai kuten eräät sosiologit sanovat, 'sosiaalisesti') konstruoitu".30
Otaksun analyytikon kannalta keskeiseksi sen, että kyse on analysoitavan sosiaalisesta maailmasta 'hänen päässään', siitä miten eri elementit (mieli- ja muistikuvat yms.) eri tilanteissa ovat suhteessa toisiinsa ja miten niiden konfiguraatiot riippuvat hahmottoman 'libidon' ja formaalisemman symbolisen piiristön välisistä suhteista. Zizek puolestaan keskittyy yhteiskunnan ja yksilön väliseen kytkökseen, jossa symbolinen on keskeisellä sijalla. Hänen tarkastelemassaan 'symbolisen logiikassa' on kyse lähinnä siitä, että hän yhtäältä pyrkii osoittamaan sosiaalisessa risteilevien ideologisten elementtien toimintaa ja vaikutusta yksilötasolla, jonka 'formaalia'
tapahtumista voi koettaa hahmottaa signifioijan liikkeellä. Toisaalta hän kuitenkin pyrkii tätä kautta osoittamaan, etteivät symbolinen ja sen mekanismit varsinaisesti selitä ideologisen toimintaa, koska 'kenttää' häiritsee aina symbolisaatiota vastustavan objektin jäänne, "joka materialisoi ja tiivistää puhtaan nautinnon".31 Subjektin strukturaatiossa on ulottuvuus, joka ei ole läsnä, mutta siitä huolimatta reaalisen lailla poissaolollaan vaikuttaa asiain kulkuun subjektin traumaattinen ydin, 'objekti pikku a' eli 'subjektin syy', kuten Zizek toistelee.32 Traumaattisena ytimenä se viittaa yhtäältä mihin tahansa varhaiseen, 'suoraan', symbolisesti jäsentymättömään (esilingvistiseen) todellisuuskokemukseen, toisaalta differentiaalisuuden 'keskuksettomuuteen', signifioijan jatkuvaan liikkeeseen. Erityisesti siinä on kyse ainakin filosofisessa katsannossa Kantin transsendentaaliobjektin vastineesta: transsendentaaliobjekti on tekijä, joka mahdollistaa havainnon objektit ikään kuin pitämällä psyykkisessä prosessissa avoinna tilaa, johon objektit konstruoituvat. Samoin lacanismissa objekti pikku a toimii todellisuuden tukena33 ja tavallaan vetää subjektin intersubjektiiviseen yhteyteen.34 Objekti pikku a on subjektin ja Toisen35 yhteenliittävä nivel.
Pikku a:n kautta aukeaa myös analyyttisen teorian sosiaalifilosofinen relevanssi: Täyttääkseen konstitutiivisen ('traumaattisen') puutteen itsessään subjekti identifioituu Toiseen, mutta identifikaatiokohde onkin puute Toisessa (eli Toinen on puutteensa johdosta subjektin lailla konstitutiivisesti haluava). Pyrkiessään asettumaan Toisen halun objektiksi subjekti asettautuu vastavuoroiseen, puutetta tai 'tyhjyyttä' kierrättävään suhteeseen, koska tätä kautta ei löydy mitään 'substantiaalista.' Subjektin onkin 'kuviteltava' se.
Eräs Zizekin kiinnostavimpia oivalluksia on suhteuttaa psykoanalyyttinen fantasian käsite ideologiateoriaan. Tilanne on seuraava. Kieli ja symbolinen järjestys toimivat differentiaalisesti, eikä niillä ole varsinaista ydintä. (Ainoa 'substantiaalinen' piirre on se, että signifioijan on ankkuroiduttava tiedostamattomaan, jotta subjektilla olisi pääsy symboliseen ja sen myötä intersubjektiiviseen todellisuuteen.) Asioiden merkitykset ovat periaatteessa muuttuvaisia, koska subjektia leimaa konstitutiivinen tyhjyys. Myöskään subjektin ja Toisen suhteella ei ole takeita, kuten edellä luonnehdin. Diskurssiteoreettinen johtopäätös olisi todeta, että sosiaalinen ja yksilöt muodostavat prosessin vailla tekijöitä. Asiat tapahtuvat kuten tapahtuvat.
Zizekiä tämä ei tyydytä, kuvasta puuttuu jotain.36 Hän ottaa käyttöön fantasian käsitteen, joka viittaa subjektin mahdottomaan objektisuhteeseen (objektin menetys konstituoi subjektin). Fantasia on imaginaarinen skenaario, jonka tehtävä on tarjota jonkinlainen positiivinen tuki täyttämään subjektin konstitutiivista tyhjyyttä.37 Tässä se liittyy mm. identifikaatioon: symbolinen identifikaatio liittyy sosiaaliseen positioon, mutta imaginaarisessa identifikaatiossa on kyse samastumisesta johonkin hahmoon38, ja tämä identifikaatio näyttäisi tapahtuvan kiinteässä yhteydessä fantasiaan. Fantasian ytimessä on suhde Toisen haluun: "Fantasia on subjektin tapa vastata kysymykseen mikä objekti hän on Toisen silmissä, Toisen halussa", fantasia on näin "korkein todiste siitä, että subjektin halu on Toisen halua."39 'Perusfantasia' on traumaattinen, se jäsentää subjektin suhteen olemisensa traumaattiseen ytimeen, siihen, mitä subjekti ei pysty huomioimaan eikä integroimaan symboliseen universumiinsa.40
Zizekille fantasia on elementaarinen ideologinen muoto, joka peittää antagonismia,41 sosiaalista todellisuutta strukturoivan ideologian perustaso.42 Huomionarvoista tässä on ensinnäkin se, että hänen mukaansa sosiaalista leimaavat peruuttamaton antagonistisuus, sosiaalisten rakenteiden aukot (kuten puute leimaa subjektia) ja kontingenssi; sosiaalinen järjestys ei ole ennalta-annettu, vaan perustuu ihmisten arkiseen toimintaan. Toiseksi, valtasuhteet ovat keskeisessä asemassa fantasmaattisissa ja ideologisissa prosesseissa, koska ei ole mitään välttämättömyyttä sille, minkä merkityksen ja mielekkyyden asiat saavat.
Juuri tässä yhteydessä Zizek soveltaa Kripken kieliteoriaa. Tarkoitus on selvittää, miten ideologiset merkitykset ja identiteetit lopultakin kehittyvät ja stabiloituvat. Totesin aiemmin nimeämisen ratkaisevaksi. Asian tai objektin identiteetti ei riipu sen omasta karakteristiikasta, vaan siitä että se on nimetty tietyllä tavalla. Jokaisen nimen merkityksen osa on siinä, että se viittaa tiettyyn objektiin, koska se on tämän nimi koska toiset (viime kädessä Toinen, symbolinen järjestys) käyttävät tätä nimeä kyseiseen objektiin viitatessaan. Näin kehämäinen liike, itseviittaavuus, liittyy jokaiseen nimeen. Nimien käytön välttämätön osa on tämä tautologinen 'mestarisignifioija.'43 Zizekin usein käyttämä esimerkki ideologian toiminnasta on signifioija 'juutalainen': ensin 'juutalaista' luonnehditaan erilaisilla määreillä (ahneus, kierous tms.), sitten suhde käännetään ympäri ja todetaan jonkun olevan kiero tai ahne, koska hän on 'juutalainen'.
Kiinnostavuudestaan huolimatta tämänkaltainen tautologisuus ei kuitenkaan ole psykoanalyyttisestä näkökulmasta keskeistä. Zizek sitoo objekti pikku a:n, subjektin traumaattisen ytimen, mukaan kuvioon. Ideologisiksi tarkoitetut signifioijat on saatava toimimaan ihmisten psyykkisen prosessin puitteissa tietyllä tavalla, 'mestarisignifioijina', jotka sitovat ideologisen tilan (toiset) signifioijat omaan horisonttiinsa, niin sanoakseni. Tämä ei tapahdu minkään kielellisen kikan ansiosta, vaan 'ideologis-hegemonisen' taistelun kautta.44 Jokin enemmän tai vähemmän 'traumaattinen' kollektiivinen kokemus on tehtävä mielekkääksi.Esimerkiksi nyky-Suomessa sietämätön, aluksi hämmentävä, potentiaaliltaan hämärä lama voidaan tehdä mielekkääksi intensiivisillä symbolisaatioilla, joilla lamaan liitetään vaikkapa joitakin tiettyjä tahoja sekä ominaispiirteitä: ay-liike, pankkikelmit, sosiaalipoliitikot jne. ovat kohtuuttomuuksissaan aiheuttaneet tämän häpeän, valtionvelan kasvun, työttömyyden, josta päästään vain kansallisella yksimielisyydellä, vyön kiristyksellä, yritteliäisyydellä. (Ensin lama määritellään velan ja työttömyyden kautta, sitten ne havaitaan, koska on lama.) Jos tämänkaltainen operaatio onnistuu, niin silloin lama jäsentää sosiaalista, erottaa ystävät vihamiehistä sosiaalinen toiminta järjestyy laman kautta. Puhdas, merkityksetön signifioija koetaan merkitysten tihentymänä. Zizekiläisittäin se on kuitenkin pelkkä puutteen ruumiillistuma.45
Zizek siis pyrkii osoittamaan, että yksi, yksilösubjektien vaihe sosiaalisen konstituutiossa perustuu subjektin strukturaatiolle, jossa subjektiksi tuleminen perustuu symbolisen järjestyksen omaksumisen yhteydessä psyykkiseen jäävän puutteen täyttämisyrityksille. Tämä puutteen täyttäminen on fantasisointia, jossa subjekti pyrkii rakentamaan perusmielekkyyttä maailmalleen ja hakee tähän tarvittavia välineitä symbolisesta (Toiselta). Näitä välineitä tarjoavat sosiaaliset valtakeskittymät, jotka pyrkivät täyttämään symbolisen omilla signifioijillaan. Tällöin sosiaalinen osoittautuu jatkuvan ideologisen kamppailun alueeksi, jossa taistellaan siitä, 'mitä se varsinaisesti on.'
Sama ideologinen dynamiikka leimaa Zizekin mukaan pitkälti myös filosofiaa. Tämä ei ole yllättävää. Onhan psykoanalyyttinen perinne Freudista alkaen pitänyt filosofiaa illusorisena muotona, koska subjekti ei voi hahmottaa sitä psyykkistä prosessia, jonka tuloksena ilmenevät 'ajattelu', 'minä', 'maailma'. Filosofiaa uhkaavat koko ajan väärintunnistamisen harhat46 ja niistä seuraavat subjektivistis-solipsistiset, todellisuuden kieltävät käsitykset.47
Nyt käsitetään Zizekin saksalaisen idealismin kunnioitus, sillä tästä näkökulmasta se on hiuskarvan päässä totuudesta: Kant ajatteli ensimmäisenä hajakeskitetyn subjektin48, Hegel vei dialektiikassaan ajatuksen huippuunsa ja Schelling pyrki kvasi-teologisella spekulaatiollaan hahmottamaan 'hengen' synnyn49. Vai onko sattumaa, että Spinozan uljas substanssi-metafysiikka aktualisoitui juuri 1700-luvun lopun Saksassa? Tie substanssista (asioiden perustana olevana pysyvänä tekijänä) subjektiin aukeaa, kun substanssin säröt ja aukot käyvät ilmeisiksi. Subjekti syntyy substanssin säröstä. Strukturalistisesti sanottuna subjektin ehto on sen rakenteen aukkoisuus, tyhjyys rakenteen ytimessä.
Lieneekin perusteltua olettaa, että Freud ja Lacan (osin myös Marx) ovat Zizekin mielestä idealistisen projektin loppuunviejiä eli sen tyhjäksi tekijöitä. Hänen näkökulmastaan onkin absurdia palata ajatusmuotoihin, jotka eivät ole sisäistäneet Lacanin opetusta: subjekti syntyy tyhjyydestä, subjektiviteetti on negativiteettiä. Sen sijaan, että palautettaisiin mieleen kysymys ulkona, ikkunan takana, leikkivien lasten 'ontologisesta statuksesta', saattaa olla parempi muistaa filosofian opiskelijoiden introspektiivinen standardiongelma: minä ei voi koskaan tavoittaa itseään, ja silloinkin kun se tavoittaa ajattelun aktinsa, se joutuu huomaamaan, että juuri se itse tarkastelee tuota aktiaan, ettei se taaskaan tavoittanut itseään. Se näyttäisi jatkuvasti pakenevan itseään. Aika on tällöin luonteva oletus tekijäksi, joka häiritsee muuten puhtoista ajattelua. Ajattelu tapahtuu ajan virrassa, joten emme voi koskaan ottaa ajattelun aktia samanhetkiseksi ajattelun kohteeksi. On myös mahdollista, että aika (havaintomuotona) onkin harhaanvievä korvikevastaus. Minä ei näyttäydy itselleen symbolisen piiristön aukkona tai särönä, tyhjyytenä psyykkisen rakenteen ytimessä, vaan se havaitaan ideologisesti: täyteytenä, substantiaalisena psyykkisenä entiteettinä. Minä pakenee jatkuvasti tarkastelua, koska sitä ei varsinaisesti ole olemassakaan. Minkä ajattelu tietoisuutena jatkuvasti (itseään tarkatessaan) menettää, on sen oman ytimen aukko tai tyhjyys, tai pikemminkin se itse on jatkuvasti paossa tyhjyyteen eli kyse on ajattelusta negatiivisuutena.
Vastaavasti ei ole myöskään Toista. Kuitenkin Zizekin50 mukaan yleinen ideologinen reaktio nykymaailman keskeisiin ongelmiin (ekologinen kriisi ja globalisaatio pääoman jatkuvan ekspansion seurauksena) on paluu esimoderneihin muotoihin, joissa luotetaan Toiseen ja sen illusoriseen mahtiin korjata asiat. Tämän välttämisen oppiminen merkitsee negatiiviseen tarraamista.
* * *
Toivon osoittaneeni edes jossain määrin, miten Zizekin ajattelun yleinen tematiikka liittyy mielestäni kiinnostavalla
tavalla perinteisempään, erityisesti tietoisuusteoreettiseen
(Descartes, Kant, Husserl) filosofointiin. Hän kohdistaa huomion 'tiedostamattomiin',
tietoisen ajattelun taustalla toimiviin prosesseihin pyrkiessään
sekä idealistisen filosofian osittaiseen kunnianpalautukseen että
ajattelun yleensä ehtojen hahmottamiseen. Tätä on mielestäni
syytä tervehtiä kriittisellä uteliaisuudella, oltakoon hänen
yleisestä ideologiateoreettisesta projektistaan mitä mieltä
tahansa.
Viitteet:
1. Hämmentävää siinä oli se, että hän ei hyväksy ns. post-strukturalistista ajattelua (Jacques Derrida on hänen ykkösvastujansa, mutta myös Gilles Deleuze ja Michel Foucault ovat saaneet osansa hänen kritiikistään) eikä Frankfurtin koulun kriittistä teoriaa (Theodor W. Adorno ja Jürgen Habermas ovat olleet usein hänen tulilinjallaan). Hänen tyylinsä näyttää tyypillisen 'postmodernilta', asiasta toiseen hyppivältä esseistiikalta, mutta hänellä ei kuitenkaan ole mitään positiivista sanottavaa esim. Jean-François Lyotardista. Kaikki "muotifilosofit" kokevat saman kohtalon, hylkäyksen.
2. TN 5. Viittaan Zizekin teoksen tai artikkelin nimen kirjayhdistelmään, jotka annan bibliografiassa ja sivunumeroilla.
3. Kuten Laclau (1989, s. x-xi) muistuttaa.
4. Hegelin jälkeisen filosofian keskeiset suuntaukset ovat Zizekin mukaan loogis-analyyttinen, fenomenologinen ja marxilainen filosofia (TN3). Hän hyödyntää 'analyytikkoja', mutta on peruslinjauksissaan heistä aika kaukana. Husserl ei hänen kirjoituksissaan figuroi. Heidegger sen sijaan esiintyy, lähinnä negatiivisten viitteiden muodossa (Jugoslaviassa oppositio oli jakautunut 'oikeistolaisiin heideggerilaisiin' ja 'vasemmistolaisiin althusserilaisiin'). Marxilaisista hänelle keskeisimmät näyttävät nykyään olevan Adorno ja Althusser, joita hän käyttää usein vain heistä erottautuakseen. Tältä pohjalta Zizekin ajattelua voitaneen pitää lähinnä 'lacanilaisena dialektiikkana'.
5. Zizek ja sloveenit eivät kuitenkaan ole näytelleet järin suurta roolia viimeaikaisessa keskustelussa. Toki heidät on huomioitu: Laclau (ema.) kirjoittaa Zizekistä 'virkansa puolesta' eräänlaisena liittolaisena; Elliott (1992, s. 183-199) huomioi Zizekin postmodernismi-kritiikin ja kytköksen Laclaun ja Mouffen post-marxismiin, muttei halua käsittää saksalaisen idealismin merkitystä sloveenien projektille; Butler (1993, s. 187-222) puolestaan ei hyväksy ajatusta identifikaatiosta (vaan uskottelee seksuaalisen identiteetin olevan voluntaristista) eikä erityisesti reaalisen käsitettä; Copjec (1994, s. ix) huomaa olevansa lähellä sloveeneja, muttei antaudu ainakaan julkiseen keskusteluun; Gasché (1994) muistuttaa, ettei Zizekin esitystapa täytä kaikkia akateemisen kirjoittamisen kriteereitä (olen itsekin ihmetellyt, miten vaikeaa Zizekin ajatuksen seuraaminen on); ja Dews (1995) argumentoi vakuuttavasti, ettei Zizek väitteistään huolimatta ole sen paremmin hegeliläinen kuin lacanilainenkaan (parempi niin).
6. Esimerkiksi siitä, että filosofeja pyrittäisiin tarkastelemaan psykologisesti tai heidän teorioitaan heidän psykologisten ominaispiirteidensä ilmauksina.
7. Zizekin lyhyt, yhteenvedonomainen luonnehdinta sloveenien suuresta teemasta 'saksalainen idealismi ja psykoanalyysi', ks. EYS 46-55. Lähtökohta on siinä, että ajatus todellisuudesta subjektin konstruktiona yhdistää näitä kahta Hegelin jälkeisen filosofian rappiokausi huipentui positivistiseen psykologiaan, jota vastaan Freud nousi muistuttamalla, ettei minä-kokemusta voi pitää lähtökohtana, koska se osana todellisuutta on kompleksin, tiedostamattoman prosessin tulos. Immanuel Kantin transsendentaalifilosofia on sloveenien katsannossa ratkaiseva filosofianhistoriallinen vedenjakaja: Kant ajatteli ensimmäisenä 'desentroidun', hajakeskitetyn subjektin. Avaimen tähän subjektiin tarjoaa Kantin transsendentaaliobjektin käsite. (ME 185-6) Tästä myöhemmin lisää.8. Hänen teoretisointinsa on "ankaran systemaattista", kuten Waltz (1996) huomaa. Kun yksi sosiaali- ja ideologiateorian peruskysymyksiä on yhteiskunnan ja yksilön ('metafyysisesti': yleisen ja yksittäisen) välinen suhde, niin tästä on lähteminen. Zizek pyrkii tämän ongelman ratkaisun perusteiden selventämiseen. Itse ratkaisutie kulkee determinismin ja voluntarismin ohdakkeisessa välimaastossa.
9. Tällöin jäisivät huomaamatta eräät ratkaisevat muutokset, jotka kertovat Zizekin ajattelun kehityksestä post-althusserilaisesta lacanismista post-marxismia sivuten johonkin uuteen, kehitteillä olevaan filosofiseen diskurssiin: Zizekin aiemmin esillä pitämä hieman formalistinen käsitys 'symbolisesta piiristöstä' on alkanut antaa tilaa realistisemmalle käsitykselle, että Lacanin 'symbolinen' tarkoittaa lähinnä sosiaalista (SI 21). Toisessa yhteydessä Zizek jopa viittaa symboliseen vaihtoon (ME 193). Saattaisi näyttää kuin kieli-idealistinen yleisvaikutelma olisi alkanut tehdä tilaa sosiaaliteoreettisemmille painotuksille. En usko moisen vaikutelman totuuteen. Zizek ei ole aiemminkaan edustanut varsinaista kieli-idealismia, onpa vain alkanut tuoda entistä selvemmin esiin sitä, että sosiaalinen 'järjestys' sisäistetään. Toisaalta, tuoreessa Schelling-kirjassaan hän esittää itsekritiikin, jonka mukaan on aiemmin katsonut symbolisaation umpikujan loogisten paradoksien tuottamisen; tästä pian lisää määränneen jopa fysiikan abstrakteimpia kysymyksiä, mutta on päätynyt käsitykseen, että symbolinen järjestys kohdataan jo luonnossa. (IR 236, viite 44) Näin symbolisen logiikka ei perustu inhimillisen vaan fysikaalisen todellisuuden erityisyyteen. Zizekismiin liittyvää uutta leimaa pyrkimys inhimillisen todellisuuden ongelma-alueiden vahvaan kokonaishahmotukseen: poliittinen ja sosiaaliteoria saavat seurakseen kulttuuri- ja oikeusteorian, ja koko rakennelmaa yhdistää lacanismin kautta muokattu ideologiateoria.
10. Näin ideologiateorian kannalta. Hieman toisesta näkökulmasta Zizekin ehkäpä keskeisimmiksi käsitteiksi nousevat lacanilaiset reaalisen ja symbolisen käsitteet. Näkökulmaa voisi nimittää vaikkapa metafyysiseksi, sillä 'reaalinen' suhteessa symbolisesti välittyneeseen todellisuuteen nostaa esiin kysymyksiä, jotka vääjäämättä tuovat mieleen perinteisen 'ensimmäisen filosofian' kysymyksen, eli kysymyksen olevasta.
11. Zizekin kielikäsitystä voi siis pitää 'strukturalistisena' tai post-sellaisena siinä mielessä, että se perustuu löyhästi de Saussuren (1966) kieliteorialle. Lacanin tekemä muokkaustyö (ks. Ragland-Sullivan 1986, s. 208-66) kuitenkin takaa sen, ettei Lacanin (saati Zizekin) kieliteoriaa voi palauttaa de Saussureen; suhdetta voi parhaiten kuvata sanomalla Lacanin käyttäneen Saussurea. Samoin 'strukturalismin' kanssa sietää olla varovainen, mikäli 'rakenne' käsitetään staattisena, muuttumattomana elementtien järjestyksenä. Lacan työsti rakenteen käsitteensä mm. Descartesin ja Fregen pohjalta dynaamiseksi, 'matemaattiseksi' käsitteeksi, kertoo Ragland-Sullivan (emt. s. 200-3).
12. SOI 93. Zizekin tapa rinnastaa systemaattisesti kieli ja symbolinen kuitenkin vihjaa, että hänelle niissä on keskeistä differentiaalisuus: merkki saa merkityksensä signifioijien keskinäisestä erojen leikistä. 13. Idean Zizek omaksuu Saul Kripkeltä, joka esittää teoksessa Naming and Necessity (1980) hämmentävän yksinkertaisen käsityksen kielen ja 'ulkoisen' todellisuuden välisestä suhteesta.
13. Idean Zizek omaksuu Saul Kripkeltä, joka esittää teoksensa Naming and Necessity(1980) hämentävän yksinkertaisen käsityksen kielen ja 'ulkoisen' todellisuuden välisestä suhteesta.
14. SOI 89-91, 95
15. Suomessa Ihanus 1995 näyttää olevan tällä kannalla.
16. Dews (1990, s. 105) huomauttaakin Lacanin omaksuneen symbolisen käsitteen Lévi-Straussilta: Lacan muuntaa Lévi-Straussin 'symboliset järjestelmät' yhdeksi 'symboliseksi järjestykseksi'.
17. Ts. selittävän sosiaalista psykologisella, näin esim. Ebert 1994.
18. Koemme olevamme toimija-subjekteja ja yleensä sitä olemmekin, mutta tämä subjektiivinen kokemus on tulosta prosesseista, joihin emme introspektiivisesti ('sisäisellä tarkastelulla') yllä. Sosio-kulttuuriset sisäistykset muodostuvat omiksi psyykkisiksi toiminnoikseen, jotka puolestaan ovat vuorovaikutuksessa keskenään ja muiden psyykkisten toimintojen kanssa. Subjektiviteetti on tämänkaltaisen kompleksin prosessin 'pintaa' tai 'pintavaikutusta' (havainto-tietoisuus -apparaattiin ja muistiin perustuva ilmiö).
19. Freud puhui minän jakautumisesta (Laplanche-Pontalis 1973, s. 428-9), mutta lacanilaiset vievät jakautumisen ajatuksen pidemmälle.
20. Ks. Freud (1993, s. 61-168 ja 1981, s. 455-475). Ensin Freud (1981, s. 249-262) teki 'tietoisuusteoreettisen' hahmotuksen, jossa hän erotti tietoisen esitietoisesta ja tiedostamattomasta. Myöhemmin hän (emt. s. 455-475) täydensi kuvaa yleisemmällä jäsennyksellä, jossa minä, yliminä ja se (es, das Es) jäsentyvät omiksi psyykkisiksi toiminnoikseen tai alueikseen. Lacanin erottelu reaaliseen, imaginaariseen ja symboliseen järjestykseen - mahdollisesti myös symptomin järjestykseen, ks. Ragland-Sullivan (1986, s. 130), myös Zizek (SOI 11-23, 55-58, 69-79, 124-8; LA 125-140; EYS 155) vihjailee tähän - on näistä erillinen, mutta perustuu hänen Freud-tulkintaansa.
21. Reaalisesta Zizekillä, ks. SOI 161-4 ja 169-71, EPF 62, 91-2 (viite 1), 112, LA 29-47, EYS 20-23, TN 35-44, 128-30, 168-9.
22. Reaalinen riippuu diskurssin logiikasta, joka rajoittuu tai sulkeutuu reaaliseen, sanoo Jacques-Alain Miller (1990, s. xxiv), se ei ole eheä kokonaisuus - on vain reaalisen-paloja.
23. SOI 163. Althusseria tunteva saattaisi löytää kiinnostavia yhtäläisyyksiä reaalisen käsitteen tämän puolen ja Althusserin ylimääräytymisen käsitteen väliltä.
24. Imaginaarinen jää Zizekillä selvästi toissijaiseksi suhteessa reaalisen ja symbolisen välisiin suhteisiin. Näin lienee osaltaan siksi, että hän katsoo varhaisemman, erityisesti Althusser-pohjaisen, Lacan-tulkinnan keskittyneen liiaksi imaginaarisen ja symbolisen väliseen suhteeseen (esim. SOI 124).
25. Vrt. SOI 104-5.
26. Ei lienekään ihme, että elokuvateoreetikot tarttuivat 1970-luvulla hanakasti Lacanin imaginaarisen käsitteeseen ja ns. peilivaiheteoriaan.
27. Wright (ed.) 1992, s. 173.
28. SOI 171. Sen sijaan reaalinen määrittyy tältä kannalta kohtana, jossa vastakohtaiset termit käyvät yksiin. "Ainoa filosofinen vastine tälle on Hegelin dialektiikka: aivan Logiikan alussa Oleminen ja Ei-mikään eivät ole toisiaan täydentäviä, eikä Hegelin ajatus ole, että ne saisivat identiteettinsä keskinäisen eronsa kautta. Ydin on, että Oleminen itsessään, yrittäessämme käsittää sitä 'sellaisenaan', puhtaassa abstraktiossaan ja määreettömyydessään ilman tarkempia spesifikaatioita, paljastaa olevansa Ei-mitään." SOI 172.
29. Psykoanalyyttistä teoriaa tulkitaan myös subjektivistisesti, jolloin pyritään sulkemaan kysymys yksilöstä riippumattomien sosiaalisten tekijöiden roolista tarkastelun ulkopuolelle (ks. viite 15 edellä). En kuitenkaan pidä tälläistä tulkintaa sosiaalifilosofisesti hedelmällisenä.
30. SI 21. Zizek ei kuitenkaan, ainakaan toistaiseksi, ole käynyt teoretisoimaan systemaattisesti ideaalista (tästä ks. Iljenkov 1984a/b). Huomioipahan vain asiantilan. Näyttää kuitenkin, kuin hän vääjäämättä etenisi 'ideaalisen ongelmaan': huomautin edellä (viite 9) hänen itsekritiikistään, jossa hän attribuoi symbolisen erityislaadun fysikaaliselle todellisuudelle, jolloin se ei enää ole sosiaalisen ominaisuus (mikä sekään ei olisi idealismia, sillä sehän voisi aiheutua vaikkapa materiaaliseen tuotantoon ja uusintamiseen ilmaantuvan työnjaon synnyn vaikutuksista sosio-symbolisille käytännöille ja rakenteille). Tällöin olisi vain loogista ottaa viimeinen askel ja asettaa selkeästi kysymys ideaalisesta ja sen 'alkuperästä'.
31. EPF 263.
32. Subjektin syystä, ks. CS tai ME 7-53. Argumentti etenee molemmissa samoin: Zizek tarkastelee ns. Frankfurtin koulun yrityksiä suhteuttaa Freudin ja Marxin ajattelua ja huomaa Adornon ja Habermasin Freud-tulkinnat ongelmallisiksi. Lopulta hän kääntyy Lacanin puoleen, jolta löytää vastauksen, objekti pikku a:n.
33. EYS 49.
34. Ks. myös Dews 1990, s. 89-90. Aiheesta lisää Dews 1995, s. 26. Tässä Dews myös huomauttaa Zizekin Lacan-tulkinnan osoittavan, ettei zizekismiä voi pitää lacanismina, koska Zizek ei huomioi, että Lacanilla objekti pikku a 'derivoituu' faktasta, että se on Toisen halun objekti jolloin se tavallaan ylläpitää subjektin ja Toisen välitystä. Jos Dewsin kritiikki todellakin tihentyy tähän, niin sitä on pidettävä harhaanjohtavana: Zizek on huomioinut objekti pikku a:n roolin subjektin ja Toisen välittäjänä (sisäistettynä Toisen halun objektina), ks. ME 177-9.
35. Ohitan tässä yhteydessä Toisen tarkastelun. Lyhyesti luonnehdittuna se tarkoittaa kaikkea subjektille 'vierasta', toisten kokonaisuutta tiedostamattomasta ulkomaailmaan. Taloudellisuus- ja selkeyssyistä ohitan myös 'nautinnon' ja 'symptomin' käsitteet, vaikka ne ovatkin zizekismissä melko keskeisessä asemassa; ks. esim. SOI 11-84 ja EYS 8
36. Esseen "Beyond Discourse-Analysis" (1990) nimi kertonee Zizekin intressin. Hänen mukaansa diskurssianalyysi ei riitä, sillä diskurssillakin on ehtonsa. 'Tuonpuoleisuuden' logiikkaa meidän on tarkasteleminen.
37. BDA 254.
38. SOI 104-5, 110.
39. ME 177.
40. ME 178.
41. BDA 259.
42. SOI 33. Zizek ei kuitenkaan missään vaiheessa ole jäsentänyt tarkemmin fantasian ja ideologian käsitteellistä suhdetta: Mikä on tarkasti ottaen sosiaalisen fantasian ja ideologian välinen suhde? Miten ne eroavat toisistaan? Tähän Zizek ei vastaa kunnolla.
43. SOI 93.
44. SOI 97.
45. SOI 100.
46. Kuten yllä (imaginaarisen järjestyksen yhteydessä) koetin esittää. Lyhyesti: imaginaariselle perustuva ajattelu postuloi 'hengen', 'itsen', 'minän' tms:n lähtökohdaksi ja perustaksi.
47. Jos subjektivistis-solipsististen käsitysten ydin on siinä, että minä voin olla varma vain mielessäni olevista ideoista, jolloin itseni ulkopuolinen todellisuus aina välittyneenä kyseenalaistuu, niin psykoanalyyttinen teoria on niiden vastakohta: todellisuus on ehdottomasti olemassa, sen sijaan minää ei koherenttina entiteettinä ole olemassa. ME 170.
48. Ks. viite 7 edellä.
49. Näin ainakin Zizek tulkitsee Schellingin Weltalter-luonnosta (IR).
50. TN 237.
