Mitä on järki tai ajattelu? Entä puhe? Liittyvätkö ne saumattomasti yhteen yhtä saumattomasti kuin latinan sanat ratio ('järki', 'ymmärrys', 'ajatus', jne.) ja oratio ('puhe', 'merkitys', 'sanat')? Sekä yleisissä käsityksissä että retoriikan historiassa vastaukset ovat vaihdelleet arvotusten ja kulttuuri-ilmastojen myötä. Puhetaitoa eli retoriikkaa on usein pidetty pinnallisena sievistelynä ja keinotekoisuutena, täydellisenä vastakohtana rehdille ja rehelliselle, ajateltiinpa aitouden sitten löytyvän uskonnosta, filosofiasta, tieteestä, taiteesta tai "elävästä elämästä". Toinen yleinen kritiikki retoriikkaa kohtaan on koskenut sen tilannekohtaista luonnetta: retoriikkaa on pidetty opportunismin tarkoitushakuisena taiteena, aina vallitsevaan tilanteeseen ja tehtävään sopeutuvana. Näiden yleisten ja yleistävien teemojen puitteissa kysymystä retoriikan ja filosofian toraisastakin suhteesta voi täsmentää historiallisten esimerkkien kautta.
Sanojen ja kommunikaation konkreettisuus on kaikkien aikojen filosofioissa toiminut vastapainona "totuuden", "ajattelun" ja "viisauden" lähes aineettomalle pyhyydelle. Onkin mielenkiintoista, että länsieurooppalainen keskiaika, johon usein viitataan uskonnollisen hengellisyyden läpitunkemana katolisen teologian aikakautena, kuitenkin suosi monenlaista retoriikan harjoitusta. Samalla kun myytti keskiaikaisesta, spekulatiivisen hengenharjoituksen leimaamasta yhtenäiskulttuurista on väistynyt, myös keskiajan retoriikkoja on tullut mahdolliseksi lukea uusina tekstilaitoksina ja muutenkin kuin klassisesta retoriikasta omaksuttujen standardien kautta.
Keskiajalla retoriikka oli sekä käytännöllistä kirjoittamisen ja puhumisen oppia (hallinnollinen hovin, kirkon, ym. kirjeenvaihto; saarnojen laatiminen ja esittäminen; historiankirjoitus ja niin edelleen) että yksi tärkeä oksa filosofisissa tiedon puissa. Uusista käytännöistä ja teorioista huolimatta klassinen perinne säilyi vaikutusvaltaisena. Latinankielisen sydänkeskiajan retorista kulttuuria on luonnehdittu "ciceronianismiksi", sillä Ciceron (106-43 eKr.) ajattelusta oli omaksuttu paitsi retoriikan teknisemmät erityisopit, myös käsitys ihmisen kahtalaisesta, rationaalisesta ja kielellisestä, olemuksesta. Erityisen ahkerasti sydänkeskiajalla, 1100-1200-luvuilla, kommentoitiin Ciceron De inventione-teosta. Se alkaa kuuluisalla pohdinnalla kaunopuheisuuden merkityksestä ihmiselle ja yhteisöille. Ciceron mukaan pelkkä viisaus ilman kaunopuheisuutta (sapientia sine eloquentia) on lähes yhtä hyödytöntä kuin kaunopuheisuus ilman viisautta. Siksi puhetaidon harjoittamisessa ei pidä unohtaa ajattelun kehittämistä ja moraalin opiskelua (1.1.1). Vaikka viisauden ja kaunopuheisuuden suhteista keskusteltiin ja kiisteltiin jo 1100-luvulla,1 yleensä kouluteksteissä Cicero esitettiin opettajana ja auktoriteettina sekä retorisissa että moraalisissa hyveissä ja paheissa. Sopusuhtaisen ja oikeaoppisen kielen teoria ajateltiin erottamattomaksi oikean elämän teoriasta.
Vaikutusvaltaisuudestaan huolimatta ciceronianismi oli kuitenkin vain yksi keskiajan retoriikoista. Sen haastajiksi tai muokkaajiksi voi nostaa kaksi hyvin erilaista filosofia ja käsitystä retoriikasta. Mallorcalainen mystikko-filosofi Raimundus Lullus, ehkä tunnetumpi kansankielisellä nimellään Ramon Llull (1232-1316), ja Petrus Ramus (tai Pierre de la Ramée, 1515-1572), ranskalainen monioppinut, kirjoittivat retoriikan teoriaa latinaksi ja ainakin osittain keskiajan ciceronianismin perinteitä tuntien. Tuntemus ei kuitenkaan tarkoittanut samastumista, päinvastoin. Llull valjasti retoriikan palvelemaan universaalia filosofian ja kristillisen teologian kokonaistiedettään. Ramus taas kyseenalaisti dialektiikan ja retoriikan auktoriteetteja. Hän on tunnetuin kirjoituksistaan ja vaikutuksestaan Aristoteleen auktoriteetin vastustamiseksi, mutta retoriikan kannalta merkittäviä ovat Ramuksen teokset roomalaisia reetoreja Ciceroa ja Quintilianusta (n. 35-n. 96 jKr.) vastaan. Kritiikin ytimessä on Ramuksen pyrkimys täsmentää retoriikan ja dialektiikan tehtävää ja merkitystä tiedonaloina. Llullin ja Ramuksen retoristen kirjoitusten äärellä voi miettiä maailmankuvien ja tieteiden metodien suhteita. Olisiko siis retoriikan filosofisuus sitoutumista (hyviin) arvoihin ja ideoihin, jotka heijastuvat (hyvinä) puheina ja kielellisinä esityksinä? Vai onko filosofisesti ja veitsenterävästi määritellyn retoriikan tehtävänä muovata oikein se kielellinen kuori, jossa sisältö kuin sisältö on esitettävissä?
Olipa kerran piispa, jonka katedraalikoulussa opetti arkkidiakoni. Piispa
tunsi hyvin sanataiteen opit, mutta arkkidiakoni oli niihin vähemmän
perehtynyt. Kun piispa saarnasi korkeita ja yleviä sanoja soveltaen
retoriikan oppeja, arkkidiakoni puhui nöyriä sanoja hurskaasti
ja rakkaudella. Rakkauden voima oli niin suuri, että arkkidiakonin
rakkauden kyllästämät sanat vaikuttivat kuulijoihin paljon
paremmin kuin piispan oppineet ja hiotut puheet. Tämä tarina,
tai oikeammin exemplum, on Ramon Llullin teoksesta Rethorica nova
("Uusi retoriikka", 4.5), josta ilmestyi moderni painettu tosin
ei vieläkään kriittinen editio vasta vuonna 1994. Tarinan
kuvaama vastakohta ulkokohtaisen opin ja sisäisen aitouden tai totuuden
välillä on tuttu tieteiden ja taiteiden historiasta. Llull ei
tarinallaan kuitenkaan tähdännyt retoriikan väheksymiseen
tai kieltämiseen oppialana. Uuden retoriikan päämääränä
oli sen sijaan määritellä puhetaito siten, että se liittyisi
aidosti Llullin hahmotteleman ars magnan eli universaalin suuren
taidon tai tiedon kokonaisuuteen. Edellä siteeratun tarinan yksinkertainen
rakenne ja opetus onkin lievässä ristiriidassa sen monimutkaisen
skolastisen järjestelmän kanssa, johon Llull liittää
myös retoriikan.
Piispan ja arkkidiakonin tapaus on tarkoitettu esimerkiksi rakkauden voimasta
puhetaidossa. Rakkaus, caritas, on Llullin mukaan yksi retoriikan
neljästä peruskategoriasta järjestyksen (ordo), kauneuden
(pulcritudo) ja tiedon (scientia) lisäksi. Jokaisella
kategorialla on tarkkaan määritelty merkitys retoriikan järjestelmässä;
itse retoriikka on puolestaan osa Suurta Tiedettä, jonka yleisenä
päämääränä oli generoida tai "komputoida"
kaikki mahdolliset formuloinnit tosille filosofisille ja teologisille propositioille.
Kristillinen totuus vertautui eri tiedonalojen oppeihin monimutkaisessa
järjestelmässä, jonka peruskäsitteisiin Llull viittaa
varsinkin Rethorica novan tietoa käsittelevässä osassa.2
Yhdistelemällä eri tavoin kahdeksaatoista periaatetta (hyvyys,
suuruus, kesto, voima, viisaus, tahto, hyve, totuus, jne.) ja yhdeksää
sääntöä (mikä? mistä? miksi? minkä kokoinen?)
on mahdollista tuottaa kaikenkattavia määritelmiä ja propositioita.
Yhdistelmien menetelmät ja tulokset on mahdollista esittää
formaaleina kaavioina. Periaatteiden soveltamisesta retoriikkaan Llull muun
muassa toteaa, että ne kattavat kaikki mahdolliset aihepiirit puheelle,
ajateltiinpa ne kuinka moninaisiksi hyvänsä. Periaatteita soveltamalla
voi saavuttaa selkeää tietoa (clara scientia) sanojen kauniista
käyttämisestä minkä tahansa aiheen käsittelyssä.3
Juuri näiden periaatteiden ja sääntöjen kautta Llullin
Suuri Tiede oli tieteidenvälistä: se edellytti, paitsi uutta retoriikkaa,
myös uutta logiikkaa (Logica nova), metafysiikkaa (Metaphysica
nova), astronomiaa (Nova astronomia), ja niin edelleen.
Nykytutkijat ovat kiistelleet siitä, onko Llullin järjestelmän perusta palautettavissa formaaliin logiikkaan vai paremminkin vertauksiin perustuvaan kristilliseen ja uusplatonistiseen symboliikkaan.4 Llullin retoriikassa kiinnittää erityisesti huomiota loputtomalta tuntuvien jaottelujen yhdistyminen hengellistä sitoutumista ja hurskautta julistaviin sisältöihin. Lähtökohta on kuitenkin käytännöllinen: retorinen puhetilanne, jossa puhuja on vastuussa sanojensa välittymisestä. Jokainen Llullin analysoimista kategorioista suuntautuu puhujan ja kuulijoiden välisen harmonian takaamiseen. "Koska sana on se väline ja instrumentti, jonka kautta puhujat ja kuulijat yhdentyvät saman päämäärän tavoittelussa [in unum finem conveniunt], tästä seuraa, että kuta paremmin koristettuja ja järjestettyjä sanat ovat, sitä kauniimmin ne viehättävät; ja kuta kauniimpia ne ovat, sitä miellyttävämpiä kuulijalle. Mitä miellyttävämpiä ne ovat, sitä välttämättömämmin seuraa, että puhujat ja kuulijat yhdistyvät saman päämäärän tavoittelussa. Ja koska tämä on retoriikan tehtävä, kyseisen taidon alana on järjestetty, koristettu, ja kaunis sana" .5 Sanan välityksellä siis puhujan ja kuulijan tuottamisen ja vastaanottamisen tahot sulautuvat ja suuntautuvat kohti yhteistä päämäärää.
Uuden retoriikan yhtenä lähtökohtana on siis ajatus kommunikatiivisesta
harmoniasta, jossa viestit välittyvät ja erilaiset horisontit
sulautuvat toisiinsa "yhteisen päämäärän tavoittamisessa".
Llullille sanojen koristelu tai kauneus ei ole yhtä kuin keinotekoinen
ja pinnallinen väritys. Päinvastoin, retoriikan tavoitteina ovat
puheet, jotka ovat samanaikaisesti "kauniita ja luonnollisia"
(pulchros et naturales sermones). Millainen retoriikka voi tuottaa
luonnollista ja kaunista kieltä?
Llullin järjestelmässä "retorisuus" ei ole irrotettavissa sanan merkityksestä ja sisäisestä arvosta. Esimerkiksi yksi kategorian "rakkaus" periaatteista on, että puheiden tulee perustua kauniille periaatteille (habeant pulcra principia), sellaisille kuten totuus, rohkeus, kiintymys (affectio) tai nöyryys.6 Rethorica nova poikkeaa monella tavalla varhaisemmasta 1100-luvun ciceronianismista, joka usein oli luonteeltaan vanhoja auktoriteetteja kommentoivaa. Llullin teorian peruskategoriat eivät perustu ciceroniaaniseen järjestelmään; toisaalta Llullin retoriikka on kudelma, jossa tekniset jaottelut kulkevat koko ajan lomittain avoimen hengellisen sitoutumisen sekä aikansa ja kirjoittajansa sosiaalisen sanoman kanssa. Uusi retoriikka on yhdistelmä skolastista filosofiaa, eettistä ja sosiaalista opettavaisuutta sekä keskiaikaisen hovikohteliaisuuden retoriikkaa. Edeten periaatteesta ja jaottelusta toiseen, Llull (joka itse oli mallorcalaisen kuningashovin kasvatti) viittaa käytännöllisistä puhetilanteista esimerkiksi pyyntöön, syytökseen, anteeksipyyntöön ja neuvonantoon. Esimerkkeinä annettujen puhetilanteiden sosiaalinen asetelma on usein sama: sosiaalisesti alempiarvoinen henkilö puhuttelee ylempäänsä. Uudessa retoriikassa sosiaaliset hierarkiat kuitenkin liittyvät sanojen sisäiseen arvoon. Esimerkiksi sana 'kuningatar' (regina tai domina) on arvokkaampi ja jalompi kuin ancilla, 'palvelustyttönen', koska 'kuningatar' viittaa arvokkuuteen ja valtaan, mutta 'palvelijatar' viittaa alamaisuuteen ja palvelijuuteen. Niinpä jos näistä kahdesta haluaa puhua samassa lauseessa, kuningatar on mainittava ensimmäisenä.7 Formaalin komputaation sekä sosiaalisen soveliaisuuden lisäksi Llullin uusi retoriikka kattaa myös esitystilanteen käytännön. Esimerkiksi yhtenä kategorian "kauneus" alalajina ovat "kauniit koristukset", joiden alalajina puolestaan mainitaan gestus eli eleet. Niihin kuuluvat miellyttävät kasvonilmeet ja sanat, jotka puhujan tulee esittää yskähtelemättä, sylkeä roiskimatta sekä käsiään ja jalkojaan heiluttelematta.8 Elämän ja puheen konkreettisuus yhdistyy Llullin peruskäsitteiden kautta metafysiikkaan.
Llullin Uudessa retoriikassa ratio ja oratio siis näyttävät kuuluvan yhteen, vaikka hänen valtavan tuotantonsa valossa voi päätyä myös toisenlaisiin johtopäätelmiin ja painotuksiin.9 On oikeastaan paradoksaalista, että ne välineet, joilla Llull pyrkii universaalisuuteen skolastiset menetelmät yhdistyneinä kristilliseen ilmoitukseen ja oppiin samalla tekevät hänen retoriikastaan hankalan nykylukijan kannalta. Sitoutumista edellyttävä retoriikka saattaa jo ajatuksena tuntua vieraammalta kuin helpommin omaksuttava "pieni tiede", jollaista Petrus Ramuksen retoriikka edustaa. Jälkimmäisen avoimia lähtökohtia ovat opillinen eriytyminen ja tarkkaan rajattu alue. Se on puhetiedettä erotettuna järjen ja uskon tieteistä.
Vaikka Petrus Ramus ajallisesti liitetään paremminkin renessanssin ajatteluun kuin keskiaikaan, hänen retoriset kirjoituksensa keskustelevat osittain saman kulttuuriperinnön kanssa kuin Llullinkin uusi retoriikka. Teoksessaan Brutinae Quaestiones Ramus kritisoi Ciceroa lähinnä siitä, että tämä oli hyvine aikeineen ja loistavine puhujanlahjoineen kuitenkin omaksunut huonojen auktoriteettien teoriat. Näitä huonoja esikuvia olivat "pikku-kreikkalaiset", Graeculos, erityisesti Aristoteles, joka "ensimmäisenä sotki filosofiaa retoriikan taitoihin" sekä hämärsi retoriikan ja dialektiikan metodisia eroja.10
Teoksissaan Ciceroa ja Quintilianusta vastaan Ramus korostaa, että
ajattelu ja puhe (ratio & oratio) ovat jumalten universaaleja
lahjoja ihmisille. Tästä ei kuitenkaan seuraa, että ne molemmat
yhdistyisivät kaikissa tiedonaloissa. Siinä missä dialektiikka
on ajattelun tai "järjen" oppia (rationis doctrina),
retoriikan alaa on oratio ja vieläpä vain sen tietyt osa-alueet.
Kielellinen esitys ja ajattelu eivät ole erotettavissa, mutta tästä
ei seuraa, että hyvän puhujan on oltava hyvä filosofi:
"Kaikki mitä sanotaan on oikean tai väärän, viisaan tai tyhmän järkeilyn tulosta. Tämä pätee runoon, kirjeeseen, puheeseen, oikeusväittelyyn tai luentoon, sillä ne kaikki perustuvat ajatteluun. Puhuttaessa kaunopuheisesti mistä tahansa asiasta puheenaiheet itsessään kuuluvat muihin tiedonaloihin, mutta kaunopuheinen koristelu [ornatus] on retoriikan ominta aluetta. Retoriikan tulisi tyytyä kohtuullisiin ja oikeisiin rajoihinsa ja dialektiikan tulisi keskittyä omiin aiheisiinsa. Dialektiikalla on luonnollisesti lupa vaellella enemmän kuin retoriikalla, sillä mitään ei ole mahdollista sanoa ilman ajattelua eli dialektiikkaa; sen sijaan monia asioita sanotaan ilman kielellistä somistusta eli retoriikkaa. Epäilemättä retoriikka on suppein kolmesta yleisestä tieteestä eli grammatiikasta, retoriikasta ja dialektiikasta: puhe voi helpommin olla puhdasta ilman kaunistuksia kuin kaunista ilman puhtautta".11
Puhtaus ja kauneus, toisin sanoen merkitsevä sisältö ja kielellinen ulkoasu, ovat nyt helpommin erotettavissa kuin ne olivat Llullin hengellisessä retoriikassa.
Ramus ei hyväksy Ciceron perusteluja retoriikan määrittelemiseksi jonkinlaiseksi yleisfilosofiseksi elämäntaiteeksi ja "ensyklopedian" mestariudeksi, koska sellaiselle tiedonalalle on mahdoton määritellä selkeää tehtävää ja metodia. Jotta tiedonaloja on ylipäätään mielekästä tutkia, ne on määriteltävä ja tutkittava erillisinä. Retoriikka on doctrina bene dicendi, hyvin puhumisen oppi. Sen teorian viidestä klassisesta osasta Ramus katsoo ainostaan kahden kuuluvan aidosti retoriikan määritelmään. Retoriikkaan eivät kuulu, toisin kuin Cicero ja monet muut väittävät, aiheiden löytäminen (inventio), järjestäminen puheeksi (dispositio) eikä muistiinpainaminen (memoria). Ne kuuluvat paremminkin dialektiikkaan, koska ne ovat ajattelua ja sellaisena riippumattomia puheesta. Retoriikan alaan Ramus kelpuuttaa yksinomaan tyylin ja toteutuksen (elocutio et actio). Tyylin tutkimiseen sisältyvät kielikuvat ja lausekuviot eli troopit ja figuurit, toteutustapoihin esimerkiksi äänenkäyttö ja ilmeet.12
Ramus vertaa Ciceron retoriikan määritelmää arkkitehtiin,
joka suunnittelee ja kuvailee komean kaunopuheisuuden talon, jonka rakennusmateriaaleina
olisivat filosofia, lait, historia ja retoriikka. Kun sitten rakentamisen
aika koittaa, suunnittelija kuitenkin pystyttää vain retoriikan
seinän ja jättää muut rakentamatta.13 Jos
esimerkiksi moraalifilosofia olisi retoriikan osa, se tulisi voida määritellä
ja perustella johonkin retoriikan osa-alueeseen aidosti kuuluvaksi. Tätä
Cicero ei kuitenkaan Ramuksen mukaan kykene tekemään. Toisin sanoen
puheen sisältö ei ratkaise retoriikan määrittelyssä.
Sujuva esitys voi käsitellä mitä aihetta hyvänsä:
moraalifilosofiaa, matematiikkaa tai historiaa, mutta hyvän puhujan
kompetenssi ei määräydy sen mukaan, kuinka hyvä moraalifilosofi,
matemaatikko tai historioitsija hän on. Sujuvuus ja kaunopuheisuus
ovat kompetenssia tyylin ja esittämisen kysymyksissä.
Kieli tai puhuminen ei siis ole aidosti tai sisäisesti "retorista". Kapeaksi erityistieteeksi määriteltynä retoriikkaan eivät kuulu ne korostetun empaattis-hermeneuttiset, metafyysiset tai moraaliset ulottuvuudet, joita Llull perusteli ja analysoi puheen yhteisyyden ja yhteisöllisyyden kautta.
Sekä Llull että Ramus pyrkivät määrittelemään retoriikan erityisyyden vetoamalla universaaleina pitämiinsä tieteellisiin menetelmiin: Llull ykseyteen periaatteiden ja sääntöjen moninaisuudessa, Ramus päättelyn ja määrittelyn metodiseen selkeyteen. Yksi Ramuksen usein kritisoima piirre tieteiden ja taitojen määrittelyssä on ylenpalttisuus. Tieteenfilosofisesti ihanteellinen määritelmä on selkeä, lyhyt ja määriteltävään asiaan ikuisesti ja johdonmukaisesti kuuluva.14 Oikeastaan Llullin ja Ramuksen ero onkin juuri siinä, että edellinen edustaa runsauden ja loputtomien analogioiden filosofiaa, kun taas jälkimmäiselle kelpaa vain yksinkertainen perustelu. Retoriikan historiassahan sama jaottelu liittyy myös tyylin teoriaan, jossa taidokkaan "rönsyilevyyden" puolustajat olivat jo antiikista lähtien ottaneet mittaa yksinkertaisen ja selkeän tyylin edustajista. Esimerkiksi Cicero kritisoi selkeän tyylin puolustajia vertaamalla heitä painijaan, joka kehtaa kyllä peruskuntonsa puolesta kuljeskella gymnasiumin käytävillä, mutta joka ei koskaan uskaltaudu tavoittelemaan Olympian korkeimpia palkintoja.15 Läntisessä oppihistoriassa vastaavat vertailut ovat kaikkina aikoina liittyneet keskusteluihin sekä tieteen metodeista että tyylin teorioista. Retoriikan teoriat heijastelevat muista tieteistä käytyjä keskusteluja ja päinvastoin. Asetettiinpa opinharjoituksessa tavoitteeksi siis tieteellinen peruskunto tai heittäytyminen suuren päämäärän tavoitteluun, ratio ja oratio eivät ainakaan oppihistoriallisessa mielessä ole helposti erotettavissa toisistaan.
Viitteet
1. Ks. Ward 1996, s. 276-280.
2. Erityisesti RN 3.0 ja 3.14.
3. RN 3.0.
4. Platzeck, osa I, 1962; Johnston 1996.
5. RN 0.1.
6. RN 2.2.
7. RN 1.2.
8. RN 2.5.0.
9. Toisenlaisista tulkinnoista ks. Johnston 1996, s. 55-59.
10. BQ s. 26, 39-40.
11. BQ s. 80, myös s. 16; RDQ s. 86.
12. BQ s. 40, 42.
13. BQ s. 13.
14. Brevis, aperta, propria: RDQ s. 168.
15. De optimo genere oratorum 3.8.
Kirjallisuus
Cicero, De inventione. De optimo genere oratorum. Topica. With an English Transl. by H.M. Hubbell (The Loeb Classical Library). Harvard University Press, London 1949/1993.
Cicero, Puhetaidosta. Brutus, johdanto ja selityksiä. Suom. ja toim. Pirkko Haapanen. Oy Finn Lectura Ab, Loimaa 1990.
Mark D. Johnston, The Evangelical Rhetoric of Ramon Llull. Lay Learning and Piety in the Christian West around 1300. Oxford University Press, New York - Oxford 1996.
Raimundus Lullus, Die neue Logik. Logica Nova. Textkritisch hrsg. von C.Lohr. Übersetzt von V.Hösle und W.Büchel. Felix Meiner Verlag, Hamburg 1985.
Raimundus Lullus [Ramon Llull], New Rhetoric. Text and Translation of Llull's Rethorica Nova. Ed. and transl. by M.D. Johnston. Hermagoras Press, Davis 1994 (= RN).
Erhard W. Platzeck, Raimund Lull. Sein Leben seine Werke. Die Grundlagen seines Denkens (Prinzipienlehre) I-II. Bibliotheca Franciscana 5-6. Verlag L.Schwann, Düsseldorf 1962-1964.
Petrus Ramus [Peter Ramus], Attack On Cicero: Text and Translation of Ramus's Brutinae Quaestiones. Edi. by J.J.Murphy. Translation by C.Newlands. Hermagoras Press, Davis 1992 (= BQ).
Petrus Ramus, Arguments in Rhetoric Against Quintilian (Rhetoricae Distinctiones in Quintilianum 1549). Text and Transl. by C.Newlands. Northern Illinois University Press, Dekalb 1986 (= RDQ).
John O. Ward, Ciceronian Rhetoric In Treatise, Scholion and Commentary. TYPOLOGIE DES SOURCES DU MOYEN ÂGE OCCIDENTAL Fasc. 58. Brepols, Turnhout 1995.
