Palosen ja Summan toimittama antologia tarjoaa mielenkiintoisen ja monipuolisen katsauksen retoriikan teemoja käsittelevään keskusteluun Suomen humanistisissa ja yhteiskuntatieteissä. Teos jakautuu kolmeen osaan. Ensimmäisessä käsitellään retoriikan historiaa ja yleisiä teoreettisia lähtökohtia, toisessa retoriikan roolia poliittisessa teoriassa ja kolmannessa esitellään esimerkkitapausten valossa retorista näkökulmaa suomalaisessa politiikan tutkimuksessa.
Ensimmäisen osan aloittaa Pirkko Haapasen rikassisältöinen johdatus antiikin puhetaitoon. Kirjoittaja tuntee hyvin sekä keskeisimmät alkulähteet että aihetta koskevan uuden tutkimuksen. Lukijalle käy selväksi, että nykyretoriikassakin käytössä olevista käsitteistä ja jaotteluista suurin osa palautuu Aristoteleeseen ja Ciceroon. Hilkka Summa esittelee kolmea uuden retoriikan teoreetikkoa, amerikkalaista Kenneth Burkea, belgialaista Chaïm Perelmania ja brittiläistä Stephen Toulminia. Lievästä kulmikkuudesta huolimatta tekstin ansiona voi pitää kansainvälisestäkin tutkimuksesta toistaiseksi puuttunutta vertailevaa näkökulmaa näihin kolmeen ajattelijaan.
Matti Leiwon ja Sari Pietikäisen ytimekäs esitys käsittelee kielen käytön ja kielellisen vuorovaikutuksen teoriaa eli pragmatiikkaa. Marja Keräsen tieteentutkimusta käsittelevä teksti kiinnittää huomiota siihen, että tieteenalat ja tutkimuskäytännöt ovat retoriikan muovaamia ja käyttävät hyväkseen retorisia keinoja silloinkin tai ehkä erityisesti juuri silloin kun ne esiintyvät subjektiivisista näkökulmista irrottautuneen totuuden edustajina.
Kirjan toisen ja kolmannen osan rajanveto on jokseenkin liukuva sen takia, että jo politiikan teorialle omistettuun toiseen osaan sijoitetut Sakari Hännisen ja Matti Hyvärisen artikkelit keskittyvät huomattavalta osalta empiirisen poliittisen aineiston erittelyyn. Hännisen esitystä lukiessa saattaa jäädä kysymään, miksi ideologiset lähtökohtansa piilottavaa poliittista kielenkäyttöä kutsutaan retoriseksi ehdollistamiseksi. Konstikkaan alun jälkeen artikkeli kuitenkin valottaa onnistuneesti, miten kyseinen ilmiö tapahtuu EVA:n raportissa Hyvinvoinnin parempi huomen (1995). Hänninen kuvaa hyvinvointikeskustelussa yleistä ideologian markkinointia välttämättömyytenä nelivaiheisesti: erimielisyyden peittämisenä, riidan päteväksi erotuomariksi julistautumisena, osapuolia sitovan kielen määrittämisenä ja yksiselitteisen ratkaisun kuvausmahdollisuuden uskotteluna.
Kolmannessa osassa artikkelikokoelmien yleinen perusongelma eli hajanaisuus käy ilmeisimmäksi. Aiheet vaihtelevat parlamenttikyselyistä maatalouspolitiikan, viime presidentinvaalien ja Persianlahden sodan kautta atk:n käyttöön politologisen aineiston analyysissa.
Palosen ja Summan kokoelma osoittaa, että retoriikkaa koskeva keskustelu on selvästi katalysoinut suomalaista valtio-opin ja muidenkin tieteenalojen keskustelua. Pelkkää retoriikkaa antaa aiheesta kiinnostuneelle runsaasti virikkeellisiä lukuhetkiä.
Vailla ongelmia teos ei kuitenkaan ole. Olisin suonut, että toimittajat olisivat johdantoartikkelissaan hieman jämäkämmällä kädellä määritelleet, mitä he tarkoittavat käsitteellä retoriikka minkä olisi voinut tehdä yksittäisten kirjoittajien käsiä mitenkään sitomatta. Aloittamalla Richard Rortyn itsessään retorisesta huomautuksesta humanistisen kulttuurin "retorisesta käänteestä" toimittajat vahvistavat vaikutelmaa, että retoriikasta on tulossa yksi suomalaisenkin intellektuaalisen keskustelun mahtisanoista, jota on hyvä viljellä katu-uskottavuutensa varmistamiseksi mutta jonka merkitys jää useimmille käyttäjillekin epäselväksi (vrt. diskurssi, (post)moderni, vapaus, järki, kokonaisvaltainen). Jää kysymään, onko Pelkkää retoriikkaa -teoksen kirjoittajien retoriikkakäsityksillä yhteistä pohjaa senkään vertaa, että teksteillä olisi ollut mitään toivoa löytää tietään yhteisten kansien väliin muualla kuin viiden miljoonan ihmisen kielialueen nurkkakunnalla. Erilaisia retoriikan määritelmiä teoksessa toki esitetään, ytimekkäimpänä niistä kenties Pirkko Haapasen antiikkiin palautuva ehdotus retoriikasta oppina puheella tapahtuvan suostuttelun ja vakuuttamisen keinoista. Sekin lienee nykytilanteessa laajennettava koskemaan tekstejä yleensä.
Kaksi lievähköä moitetta lienee vielä paikallaan esittää. Antiikin retoriikan ohella avartavaa olisi ollut retoriikan historian muidenkin vaiheiden käsittely, jota useiden kirjoittajien viittailut mm. Brian Vickersin tunnettuun historiateokseen In Defense of Rhetoric eivät täysin korvaa. Kokoelmaa vaivaa myös keskivertoa suurempi kapulakielisyys. Tällä saralla eräänlainen huippu on johdannossa esitetty luokittelu polity-, policy-, politikointi- ja politisointiretoriikkaan. Vaikka politologia epäilemättä tarvitsee teknistä terminologiaa, neljän näin samankaltaisen sanan käyttö poliittisen retoriikan lajien erottamisessa ei kyllä ole ideaalista havainnollistamista ainakaan asiasta kiinnostuneen ulkopuolisen kannalta.
Positiiviseksi lopuksi voi sanoa, että Pelkkää retoriikkaa
-teoksen tekee tutustumisen arvoiseksi jo pelkästään Kari
Palosen artikkeli "Retorinen käänne poliittisen ajattelun
tutkimuksessa", joka erittelee ajatuksia herättävällä
tavalla Quentin Skinnerin
aatehistoriallista tutkimusmetodologiaa. Skinnerhän on 1960-luvulta
alkaen kritisoinut poleemisesti anglosaksisten valtavirtausten tapaa ymmärtää
poliittisen teorian historia joko sarjana teoreettisia esityksiä ikuisuuskysymyksistä,
joita vakiintuneen suurmieskaanonin jäsenet ovat käsittelleet
enemmän tai vähemmän ansiokkaasti, tai vaihtoehtoisesti ideologisina
puheenvuoroina, jotka voidaan tulkita niiden kirjoittajien tarkoituksista
riippumattomien poliittisten käytäntöjen jälkikäteisoikeutuksiksi.
Skinnerin retorinen käänne merkitsee poliittisen teorian radikaalia
kontekstualisointia, joka ei merkitse vain historistista anakronismin välttämistä
vaan huomion kiinnittämistä poliittisen teorian teksteihin retorisissa
kamppailutilanteissa esitettyinä poliittisina tekoina. Palonen kutsuu
politiikan teoreetikon tarkoituksia kömpelösti "pointeiksi",
mutta esityksestä käy kyllä ilmi, että monia historiallisia
tekstejä on valaisevampaa tulkita poliittisten taistelujen tuiskeessa
kirjoitettuina pamfletteina kuin akateemisena filosofointina.
Toisaalta Skinnerinkin kohdalla epäilyksen sana on paikallaan, varsinkin kun miehen ihailuun alkaa Suomessa liittyä jo tarpeetonta provinssihenkistä nöyristelyä. Englannissahan retorinen käänne on ehtinyt parin viime vuosikymmenen aikana poikia pilvin pimein kontekstisidonnaisia tutkimuksia paikallisen poliittisen ajattelun suur- ja vähän pienmiehistäkin. Ei kai ole syytä ajatella, että kontekstualistinen "pointtien" eksplikointi olisi ainoa syy kiinnostua poliittisen teorian historiasta, vaikka tällaisen lähestymistavan "antropologisena oikeutuksena" voidaankin viitata siihen, että se auttaa purkamaan nykyhetken satunnaisuuksia koskevia harhaanjohtavia universaalisuusoletuksia?
Filosofian historiassa erotetaan usein historiallis-filologisen tutkimuksen ja historiasta virikkeitä ammentavan systemaattisen kehittelyn ohella kolmas tie: historiallisia tekstejä koskeva filosofinen tutkimus. Se valitsee kohteekseen historiasta nykynäkökulmasta kiinnostavia kysymyksiä, käyttää tietoisesti nykyfilosofian käsitteitä ja metodeja, eksplikoi historiallisen kohteen lausumattomia oletuksia ja yhdistelee kohteensa aineksia toisin kuin tekijä alun perin tarkoitti. Tämä tekijän alkuperäisen tarkoituksen ylittäminen ei kuitenkaan ole anakronistista, koska se argumentoi tulkintansa historiallisiin lähteisiin viitaten ja tekee eron tulkinnan historiallisessa kontekstissa saaman merkityksen ja sillä nykyfilosofian kannalta olevan arvon välillä.
Mitä ilmeisimmin vastaavat metodologiset erottelut voidaan tehdä myös poliittisen teorian tutkimuksessa. On vahinko, jos joku tulkitsee Skinnerin retorisen käänteen merkitsevän teoreettisemmin ja systemaattisemmin orientoituneen poliittisen aatehistorian mahdollisuuden kiistämistä tai sen luokittelemista anakronistiseksi sokeudeksi.
