Kiinnostus retoriikkaan "uutena" ihmistieteellisenä tutkimusotteena on jo tuottanut joukon opinnäytteitä. Nyt kun retoriikka tieteellisenä muotina on hieman hiipunut, on ensimmäisenä ns. uuden retoriikan kirjallisuuden käännöksenä ilmestynyt nimellä Retoriikan valtakunta belgialaisen Chaïm Perelmanin (1912-1984) pieni kirjanen L'empire rhétorique (1977).
Käännöksen valinta on varmasti ollut sikäli helppo, että Perelman on tämän vuosisadan ehkä tunnetuin retoriikan klassikko. Hänen pääteoksenaan pidetään yhdessä Lucie Olbrechts-Tytecan kanssa kirjoitettua laajaa argumentaatiotutkielmaa La nouvelle rhétorique: Traité de l'argumentation (1958). L'empire rhétorique on eräänlainen popularisoitu versio argumentaatiota tutkivasta teoksesta. Kolmas tärkeä retoriikkaa käsittelevä kirja Perelmanilta on postuumisti julkaistu artikkelikokoelma Rhétoriques (1989).
Alkuperäiseltä koulutukseltaan Perelman oli oikeustieteilijä ja huomattavan osan hänen tuotannostaan, mm. teokset Justice et raison (1945), Droit, morale et philosophie (1968) ja Logique juridique (1976), voi katsoa kuuluvan oikeusfilosofian alaan. Eräiden Perelmanin tuotannon tutkijoiden mielestä oikeudellisen päättelyn paradigma näkyy myös hänen retoriikkaa koskevassa tuotannossaan.
Retoriikan valtakunta on erinomainen johdatus Perelmanin ajatteluun, retoriikkaan yleensä ja Traité de l'argumentation -teoksen herättämään polemiikkiin. Silti Retoriikan valtakunta on vain fragmentti ja sopii kysyä retorisesti, eikö olisi kannattanut pikemminkin kääntää Traité de l'argumentation?
Retoriikan valtakunta alkaa loogisesti kappaleesta numero yksi. Teoksesta puuttuu siis kustantantajan (Vastapaino) hankkima johdanto, eikä edes alkuteoksen johdantoa ole käännetty. Tämä ei tietysti haittaa, jos tuntee esimerkiksi saman kustantajan kirjan Pelkkää retoriikkaa (Kari Palonen ja Hilkka Summa toim.), jossa Hilkka Summa tarkastelee perusteellisesti Perelmanin paikkaa retoriikan valtakunnassa.
Johdannon puuttumista voi pitää näkökulmasta riippuen joko kustantajan ovelana salajuonena, jolla retoriikasta kiinnostuneet aloittelijat saadaan ostamaan molemmat teokset tai miltei hämmästyttävänä huolimattomuutena, jota ei osaa odottaa laadukkaalta kustantajalta.
Retoriikkaa on toistettu iskusanana jo niin paljon, että johdannon kirjoittaja olisi pitänyt löytyä nopeasti. Ensimmäisenä tulee mieleen juuri Summan nimi.
Myös Perelmanin alkuteoksen johdanto olisi selvittänyt lukijalle esimerkiksi sen, miksi hän päätyi tutkimaan argumentaatiota. Retoriikka löytyi, kun hän alkoi pohtia kysymystä, voiko arvokysymyksistä tehdä järjellisiä päätelmiä (ER, 9).
Hän yritti aluksi matkia logiikkaa uudistanutta saksalaista Gottlob
Fregeä, joka tutki mikroskooppisesti kaikkia niitä operaatioita,
jotka mahdollistavat matemaatikon
tekemät teoreemat. Perelmanin ja Olbrechts-Tytecan työ johdatti
heidät kuitenkin havaitsemaan, että ei ole olemassa mitään
arvoarvostelmien spesifiä logiikkaa, mutta muinainen suostuttelun ja
vakuuttamisen taito, retoriikka, vastasi juuri heidän kysymykseensä.
(ER, 9)
Yhteisymmärrys arvoista syntyy argumentoinnin (väitteiden, vastaväitteiden ja niiden perustelemisen) kautta. Logiikka ei anna vastausta siihen, miten oikeudenmukaisuus tai jokin muu arvo erotetaan vastakohdastaan. Jos halutaan arvioida jonkin arvoasetelman järjellisyyttä, on tutkittava, miten sitä puoltavia tai vastustavia kantoja käytännössä perustellaan ja miten niistä tehdään uskottavia.
Retoriikan valtakunnan ja Pelkkää retoriikkaa -teoksen ilmestyminen samoihin aikoihin luo kirjojen välille yhteyden. Niiden suhdetta voisi kuvata niin, että Pelkkää retoriikkaa on eräänlainen matkaopas retoriikan laajaan valtakuntaan eli se johdattaa retoriikkaan ihmistieteellisenä tutkimusotteena.
Perelmanin teos taas on pikemminkin matkalippu tai näkymä retoriikan imperiumiin, ei itse tuo valtakunta. Sen maat ja mannut puolestaan aukeavat kaikkialla siellä, missä "viestintä pyrkii vaikuttamaan yhteen tai useampaan henkilöön, suuntaamaan ajattelua, herättämään tai tyynnyttämään tunteita tai ohjaamaan toimintaa". Retoriikan kautta voidaan analysoida luonnollisen kielen lauseita.
Ulkopuolelle jää siis oikeastaan vain formaali logiikka ja matematiikka (démonstration). "Pahaa" vakuuttamista ja suostuttelua löytyy kaikkialta sieltäkin, missä se tieteen, totuuden tms. nimissä pyritään kieltämään.
Ajatus esimerkiksi tieteellisen tiedon tai filosofian argumentatiivisesta "luonteesta" on tunnetusti ollut vaikea niellä. Parmenideen kuuluisasta opetusrunosta alkanut ja erityisesti Platonin, Descartesin ja Kantin nimiin liittyvä läntisen metafysiikan perinne asettaa filosofian tehtäväksi totuuden etsimisen.
Totuusretoriikan vastakohtana esitetään sofistien ja reetorien tekniikat, joilla haetaan vain hyväksyntää erilaisille, yhtä vaihtuville kuin pettävillekin mielipiteille. Totuuteen vetoaminen onkin usein osoittautunut tehokkaammaksi retoriseksi keinoiksi kuin se, että "totuudet" nähtäisiin tiettyinä teeseinä, jonka perusteita, esimerkiksi yleisösuhdetta, voidaan aina kysyä.
Totuuteen vetoamisen kääntöpuolena retoriikan halveksunta ja argumentaatioteorian sivuuttaminen ovat usein johtaneet käytännöllisen järjen kiistämiseen ja toiminnan kysymysten redusointiin tietämisen ongelmiksi.
Koko tämän kritiikin kohtasi tietysti myös Perelmanin ja Olbrechts-Tytecan Traité de l'argumentation. Retoriikan valtakunta on vastaus tähän kritiikkiin ja se on kirjoitettu lähinnä filosofiselle "universaaliyleisölle", kuten kuluu Perelmanin ehkä kaikkein kiistanalaisin käsite.
Perelmanin yksi suurimpia ansioita onkin siinä, että hän kumosi käsityksen retoriikasta kaunopuheisuutena ja toi sen takaisin päättelyn, suostuttelun ja vakuuttamisen tutkimukseksi. Tosin retoriikka oli elpynyt USA:ssa jo 1910-luvulla, mutta tuolloin lähtökohdat olivat huomattavasti käytännöllisemmät: opiskelijoiden kirjoitelmien laatimisen ohjaaminen ja "puheviestinnän" tutkiminen (Arnold, xvii-xviii).
Leevi Lehdon käännöstä voi pääpiirteittäin pitää erinomaisena. Itse olisin kuitenkin toivonut käännökseen runsaasti alkuperäisiä ranskankielisiä sanoja keskeisten termien yhteyteen ja alkukielisiä sitaatteja alaviitteiksi hankaliin käännöskohtiin. Tämä puute ei valitettavasti ole vain tämän kirjan ongelma.
Ilmeisesti kääntäjät pitävät ammattitaidottomuutena, jos keskeisiä termejä ja lauseita pistetään viitteisiin. Kaunokirjallisuuteen tämä argumentti saattaa päteäkin, mutta tieteellisessä kirjallisuudessa keskeisten ideoiden täsmällisempi siirto olisi suotavaa lukijoiden ammattitaidon nostamisen kannalta.
Erityisesti olisin toivonut kirjan ehkä (politologin näkökulmasta) tärkeintä lausetta viitteeseen. Perelman näkee argumentaation päämääräksi "de provoquer ou d'accroître l'adhésion d'un auditoire aux thèses qu'on présente à son assentiment". (Koko lause Lehdon käännöksenä: "Koska argumentaatiossa ei pyritä johtamaan seuraamuksia premisseistä, vaan hankkimaan tai vahvistamaan yleisön hyväksyntää tai kannatusta esitetyille väitteille, se ei koskaan tapahdu tyhjiössä." (RV, 16) Alkuperäinen lause: "Comme le but d'une argumentation n'est pas de déduire les conséquences de certaines prémisses, mais de provoquer ou d'accroître l'adhésion d'un auditoire aux thèses qu'on présente à son assentiment, elle ne se déroule jamais dans le vide." (ER, 23))
Lehto on kääntänyt verbin "provoquer" "hankkimiseksi". Käännös vastaa tietysti hyvin Perelmanin kommunikatiivista ja konfliktin ajatusta karttelevaa yleislinjaa. Kuitenkin juuri tässä yhteydessä termi "hankkimaan" latistaa verbin "provoquer", varsinkin kun pari sivua myöhemmin Perelman käyttää myös verbiä "inciter" puhuessaan toimintaan tähtäävästä argumentaatiosta (ER, 25-26). Senkin ajatuksen Lehdon käännös on kadottanut (vrt. RV, 19).
Käännöksen kompuroinnin uhallakin olisi näissä yhteyksissä kannattanut puhua provosoinnista (provoquer) ja yllyttämisestä (inciter), jotta argumentoinnin poliittiset piirteet olisivat tulleet näkyvämmiksi. (vrt. Palonen 1997, 90)
Samassa avainlauseessa on myös keskeinen termi "l'adhésion". Kyllä kyse on tietysti teesien ja niitä tukevien argumenttien hyväksymisestä ja kannatuksestakin, mutta myös tämä antaa hieman liian passiivisen kuvan ideasta. Kyse on myös varsinkin toiminnasta puhuttaessa myös "sitouttamisesta" tai "sitoutumisesta" kuten Summa on ajatusta selittänyt (Summa, 66; ks. myös Arnold, xii).
Alkuperäistekstissä kreikkalaisilla kirjaimilla olevat sanat (esim. eulogos, RV, 8; ER, 16) Lehto on jättänyt alkuperäiseen asuun. Tämä on huono ratkaisu. Lukijaksi siis oletetaan filosofiaan perehtynyt ja kreikkaa osaava henkilö, joka jo tuntee Perelmanin entuudestaan. Eikö olisi realistisempaa olettaa lukijaksi retoriikasta kiinnostuneet aloittelijat?
Nyt tarkka lukija joutuu joka kerta kaivamaan esiin esimerkiksi teoksen englanninnoksen (eulogos löytyy RR:sta sivulta 2), koska muinaiskreikka ei valitettavasti kuulu monen suomenkielisen lukijan oppineisuuteen eikä alkuteoskaan auta.
Harvoin tekee mieli moittia kirjoja ulkoasun perusteella, mutta mahtavasta nimestään huolimatta Retoriikan valtakunta on saanut järisyttävän mitättömät harmaat kannet. Niiden perusteella on vaikea uskoa, että retoriikkaa on sanottu "ihmistieteiden entiseksi kuningattareksi" tai tieteen "hirviömäiseksi poikkeamaksi".
Indeksi helpottaisi kirjan käyttöä.
Viitteet
Arnold C. Carrol, Introduction. Teoksessa Chaïm Perelman, The Realm of Rhetoric. University of Notre Dame Press, 1982.
Kari Palonen, Kootut retoriikat. Sophi, Jyväskylä
1997 (tulossa)
Hilkka Summa, Kolme näkökulmaa uuteen retoriikkaan. Teoksessa Kari Palonen ja Hilkka Summa (toim.), Pelkkää retoriikkaa. Vastapaino, Tampere 1996.Chaim Perelman, Retoriikan valtakunta (= RV)
Chaim Perelman, The Realm of Rhetoric (= RR). University of Notre Dame Press. 1982.
Chaim Perelman, L'empire rhétorique. Rhétorique et argumentation (= ER). Vrin, Paris 1977, seconde édition 1988.
