Taide ja filosofia? Miksi ei taide ja koiranpennut tai taide ja rantalentopallo, unohtamatta tietenkään taidetta ja kiihdytysajoja, sellaisia, joissa autot ajaa tuhatta ja sataa päin kuviteltua seinää. Tarkoitukseni on keskittyä kritiikissäni "Taide ja filosofia"-näyttelyn rakenteisiin, yksityiskohtaisemmin näyttelyssä nähdäkseni vallalla oleviin rakenteellisiin vinoutumiin, ei niinkään esillä oleviin taideteoksiin. En yritä keksiä pyörää uudelleen, enkä myöskään väitä esittäväni mitään erityisen erikoista tai mullistavaa siitä miten ja miksi näyttelyitä voitaisiin ja olisi syytä tehdä. Kyse on ns. ABC-kuvioiden hahmottelusta ja aukipurkamisesta.
Eli takaisin itse otsikkoon. Miksi "Taide ja filosofia" on kuvataidenäyttelyn nimeksi ja teemaksi niin heikko? Perussyy ei liene kenellekään yllätys, sillä otsikko on yksinkertaisesti aivan liian ylimalkainen. Olisi mukavaa, jos voisi todeta sen sisältävän kaiken ja ei-mitään, mutta tarkentamattomana möykkynä "Taide ja filosofia" ei merkitse yhtään mitään. Onko siis kyseessä filosofisen sateen- tai päivävarjon alta löytyvistä loputtomista variaatioista metafysiikka, semiotiikka, etiikka vai peliteoria? Ja viitataanko taiteella videoihin, kävelyyn puistossa vai muotokuvamaalaukseen? Näyttelyn teema on itse asiassa niin mahdoton ja huvittava, että se suorastaan vaatii, että joku, kuka tahansa, tulisi ja vetäisi sitä turpiin. Silleen niin ku olan takaa.
Sitä voi tietysti ihmetellä, että mitä nyt yhdestä otsikosta, näyttelyn nimestä hermostumaan, että onko sillä nyt lopulta niin kauhean paljon väliä ja merkitystä minkälainen nimi näyttelyllä on. Tämän luulisi olevan itsestään selvää, mutta sanotaan se ääneen joka tapauksessa: näyttelyn nimellä on merkitystä. Otsikko on viesti, ja se on nimenomaan viesti ulospäin, yleisölle, katsojalle ja jos yleisö on tärkeää, ovat myös otsikko, sen sisältö ja viittaussuhteet olennaisia.
Tällä kertaa ongelmat kuitenkin sukeltavat syvemmälle. Ongelma ei suinkaan ole vain otsikko, vaan miten ja millä kriteerein näyttely on koottu. Näyttelyn ovat siis tehneet kuvataiteilijoiden etujärjestöjen valitsemat henkilöt keskenään valikoiden ja päättäen. Eli taiteilijat valitsivat itse taiteilijat, kuvanveistäjät kuvanveistäjät, ja sitä rataa. Mielestäni tuloksesta riippumatta asetelma ei ole vain nurinkurinen vaan myös sisäänpäinkääntyneisyydessään vaarallinen. Tällä en missään nimessä tarkoita, että "Taide ja filosofia"-näyttelyn tehneet henkilöt eivät tietäisi mitä he tekevät. Uskon, että he ovat pyrkineet parhaaseen mahdolliseen ratkaisuun. Kritiikin kärki kohdistuu siis rakenteeseen, joka vaikuttaa väärältä oli yhteys ja konteksti sitten oikeastaan mikä tahansa. Kentän kuin kentän osapuolten roolijako, valta ja vastuu tulee olla selkeä. Yhtä tärkeää on kunkin osapuolen edes suhteellinen riippumattomuus, eli siis riippumattomuus ja omaehtoisuus, ei illuusiomainen objektiivisuus tai muka puolueettomuus.
Riippumattomuuden ensisijaisen merkityksen alleviivaamiseksi otetaan viereen taatusti banaali vertaus ja siirrytään kuvataiteesta urheiluun. Rakenne, jossa kuvataiteilijat valitsevat näyttelyihin tulevat kuvataiteilijat on mielestäni vastaava, kuin jos lähdettäisiin rakentamaan jääkiekkojoukkuetta siten, että ei otettaisi valintaan mukaan lainkaan valmentajia, huoltohenkilöitä tai managereita. Pelaajat eri seuroista vain päättäisivät, että kootaan joukkue nyt ihan itse omien erityisjärjestöjen kesken. Maalivahdit valitsisivat joukostaan omat edustajat, puolustajat omat, samoin hyökkääjät. Ihannemaailmassa voisi kuvitella, että näin muodostettu joukkue olisi se Dream Team, josta yksi sun toinen meistä näkee märkiä unia.
Valitettavasti näin ei ole, sillä vaikka maalivahdit, puolustajat ja hyökkääjät ovat noin yleisesti mukavaa ja joviaalia ryhmää, on kunkin ryhmän sisällä monenlaista negatiivista värinää ja kähinää. Puhtaasti pelillisten kriteerien sijaan valintakriteerit olisivat todennäköisesti hieman toisenlaiset. Esiin tulevat väkisinkin kysymykset, kuka on saanut jo tarpeeksi peliaikaa, ja kellä on välttämätön tarve juuri nyt saada näyttää taitonsa, jotta saa uuden sopimuksen ensi kaudeksi tai kuka näytti kieltä kenenkin vaimolle tai sammui kenenkin sohvalle kaadettuaan ensin anopin paluumatkallaan vessasta ihan tahattomasti tosin. Yhtä kaikki, näin kärsii sekä taso että hämärtyy kokonaiskuva - ja pahasti.
Mutta tämä olisi vasta ensimmäinen ilmiö vauhdikkaalla matkalla väärään suuntaan. Nyt olisi joukkue koossa paperilla, mutta se joukkue pitäisi vielä saada hitsattua kokoon, kuten joukkuepeleissä tavataan hienosti sanoa, eli saada maalivahdit, puolustajat ja hyökkääjät pelaamaan yhteen. Ilman valmentajaa se tuntuu olevan aika vaikea tehtävä, eihän kukaan penkkiurheilun jalon taidon amatöörikään edes suutuspäissään ehdota, että Suomen maajoukkueella ei pitäisi olla valmentajaa lainkaan, ollaan nykyisistä tai menneistä valmentajista sitten mitä mieltä tahansa. Maalivahdit eivät voi päättää maalivahdeista, eivätkä puolustajat puolustajista; kaikkien osapuolten sivustassa, joskus ylä- ja alapuolella tulee olla riippumaton elin, joka hoitaa kokonaisuuden hahmottamisen ja käytännön johtamisen. Valmentaja, joka päättää miten ja milloin hyökätään ja puolustetaan.
Toisin sanoen ilman riippumatonta valmentajaa on edessä sekasorto
ja yksityisyritteliäisyyden juhla, joka johtaa valitettavasti siihen,
että oma pää soi ja se soi. Siis silloin tulee taas turpiin
ja lujaa. Lisäksi, banaalia ajatusleikkiä jatkettaessa, näyttelyyn
verrattuna kyseessä oleva joukkue ei tyytyisi kutsumaan itseään
Pelaajayhdistyksen palloksi, vaan aivan joksikin muuksi, esimerkiksi Taito
ja tempo-tiimiksi. Lyhyenä yhteenvetona sanoen: näiden edellä
esitettyjen syiden pohjalta mielestäni "Taide ja filosofia"-näyttely
on surullinen esimerkki hukatusta mahdollisuudesta. Eivät näyttelyn
teema ja nimi eikä näyttelyn taustavoimat saa olla yhtä julmaa
massaa, jossa käytetyt kriteerit ovat aivan muuta kuin adekvaatteja.
Kritiikin jälkeen on terveellistä ottaa hetken happea ja miettiä,
että mitä sitten? Onko vinkumisen ja rääkkymisen oheen
kenties tarjota joitakin rakentavia ehdotuksia siitä, miten näyttelyn
perusrakenteita pitäisi tai voisi muuttaa. Muutoksista yksi nousee
kirkkaasti kellotornin kärkeen. Mielestäni on ensisijaisen tärkeää,
että näyttely kuin näyttely tulee kuratoida, ja kuraattorin,
yksikössä tai monikossa, tulee olla selkeästi eriytynyt itse
taiteilijoista. Kuraattorin aseman tulee olla mahdollisimman omaehtoinen
ja riippumaton. Tämä ei tarkoita, että taiteilijat eivät
voisi tai saisi kuratoida näyttelyitä, vaan että roolien
rajat ja erot on tehtävä selväksi kussakin tilanteessa.
Mitä tämä kuratointi sitten tarkoittaa ja mitä ehtoja
sen pitäisi täyttää? En pyri seuraavaksi esittämään
kuratoinnin metodia, vaan käyn esimerkinomaisesti läpi viime vuosina
taidelehdissä ilmestyneiden kuraattorien haastattelujen kautta peilautuvia
olennaisia seikkoja. Kuratointihan on noussut Suomessakin 90-luvulla vauhdilla
esiin ja tullut halutuksi hommaksi, jonka sisällöstä ja keinoista
käydään monenlaista mielenkiintoista vääntöä
ja kokeilua. Mutta kuten Pontus Hulten, ex-Moderna Museet, nykyisin Baselissa,
on todennut (Taide 4/96), kuraattorit eivät ole taiteilijoita tai tähtiä.
"Näyttely ei ole ongelmien ratkaisua ja kysymyksiin vastaamista
varten. Se on olemassa kävijöiden stimuloimiseksi - se on yhä
taiteen päätehtävä".
On mielenkiintoista, että nuoremman polven kuraattoritähtiin
yleisesti laskettava ja myös kiistatta kuuluva Hans-Ulrich Obrist,
jonka listalta löytyy mm. Rotterdamin Manifesta ja lukematon määrä
yllätyksellisiä vetoja, näkee että kuraattori ei saa
nousta liian määräävään asemaan, vaan hänen
pitää olla katalysaattori, sillanrakentaja ei vain yleisön
ja taiteen, vaan eri taidemuotojen ja uusien yleisöjen välilllä
(Siksi 3/96). Yhtä olennaista on ymmärtää, että
kuraattori on aina omassa taustassaan, oletuksissaan, toiveissaan ja tavoitteissaan
kiinni. Jon-Ove Steinhaug, tämän vuoden Venetsian biennaalin pohjoismaisen
osaston kokoaja ja oslolaisen Kunstnernes Husin kuraattori, toteaa: "Kuraattorin
tulisi avoimesti ilmaista mistä käsin hän puhuu ja mitkä
ovat hänen subjektiiviset intressinsä. Tämä on myös
ainoa keino synnyttää todellista keskustelua. " (Taide 4/96).
Toista kautta kiertäen, ja taideteoksen ympäristön roolia
tarkastellen, tällä kertaa Lars Nittveä, Louisianan museon
nykyistä johtajaa, lainaten: "Olemme alkaneet ymmärtää,
että näyttelyn tekemisen prosessi -taiteilijoiden valinta, tiettyjen
teosten rinnastaminen, tilan valinta ym., eivät ole neutraaleja asioita,
vaan aina vaikuttavat siihen, miten havaitsemme, miten ymmärrämme
ja luemme teoksen." (Taide 4/96).
Tästä pääsemme vaivatta liukumaan kohti näyttelyiden
sisältöä, ja sitä, miten sisältöä olisi
mahdollista hahmottaa. Ennen sitä on kuitenkin hyvä tehdä
pelisäännöt selväksi, eli sanoa julki teoreettisemmat
peruslähtökohdat. Yhtenä hyvin käyttökelpoisena
ja avoimuudessaan varsin viehättävänä lähtökohtana
pidän hermeneutiikkaa, joka voidaan sitten tietysti ymmärtää
niin herttaisen monella tavalla, mutta josta Gianni Vattimolla on harvinaisen
selkeä määritelmä. Vattimon mukaan hermeneutiikka "voidaan
määritellä kahdella termillä, jotka ovat metafyysisen
fundamentalismin kyseenalaistaminen ja käsitys maailmasta tulkintojen
konfliktina. " (Tiede ja edistys 1/97). Postmodernin kielelle käännettynä
se tarkoittaa sen yhden täydellisen muodon jahtaamisen hylkäämistä,
ja keskittymistä siihen mitä ja miten sanotaan, millä arvoin
tarina kerrotaan. Kyse on myös siirtymisestä tietystä kapeasta
ja pysähtyneestä välinekeskeisestä lähestymistavasta
siihen, että keskitytään kulloisiinkin erityisiin debatteihin,
joita kuvataiteen alalla ja yhteiskunnissa tapahtuu.
Ja sitten näyttelyn sisällön hahmottamiseen, jonka yhteydessä
on jälleen kerran helpompi sanoa suoraan mikä mättää
ja mikä ei ainakaan toimi. Katsoisin, että olennaisen tärkeää
on riskien otto. Näyttelyt eivät saisi pelata varman päälle,
vaan niiden pitäisi uskaltaa ottaa riskejä ja tuoda esiin ristiriitoja.
Achille Bonito Olivia, 80-luvun muotisuuntauksen transavantgardismin keskushahmo,
on kiteyttänyt näyttelyiden sisällön viiteen käsitteeseen.
Hänen mukaansa näyttelyiden tulisi pitää sisällään
mahdollisimman paljon seuraavasta listasta: väkivalta, hengissä
säilyminen, sosiaaliset marginaaliryhmät, eroavaisuudet ja runsaus.
Listan sisällöstä, laajuudesta ja puutteista tulee olla monta
mieltä, eikä edes italialaista herrasmiestä sovi ottaa liian
tosissaan, mutta olennaista on kuitenkin se, että näyttelyiden
tulee olla eläviä, potkivia, kirkuvia, tai vain hyvin hiljaisia.
Näyttelyssä pitää olla jännitystä, draamaa,
hiusten repimistä ja jotakin joka pistää meistä itse
kunkin sanomaan suoraan keskellä katua tai yksin pimeässä
vessassa ahaa, ohoo, tai pakottaa pysähtymään, pohtimaan.
On syytä huomata, että tämä ei yksioikoisesti tarkoita
suinkaan samaa kuin shokeeraavuus, sillä shokeeraavuus itsetarkoituksena
on lähinnä säälittävän tylsää. Se
tarkoittaa kuitenkin epävarmuudessa elämistä, riskien ottamista
ja tapojen ja käsitteiden sisältöjen venyttämistä
ja tönimistä. Eli liikettä, aaltojen vellomista ja laineiden
liplattelua. Ihan miten vaan.
Mutta entä jos palataan alkuun ja tarkastellaan kysymystä sisällön yhteydestä näyttelyn nimeen? Vaikuttaa nimittäin siltä, että viimeistään tällöin paljastuu esimerkkinäyttelyn huolestuttava latteus, sen loputtomuus. Ehkä toistan sanat jälleen turhaan, mutta näyttelyn nimi nimenomaan väittää yhdistävänsä, se on "Taide ja filosofia". Mutta paljas fakta on, että vain hyvin harva näyttelyn töistä kykenee tai edes yrittää yhdistää nämä kaksi termiä. Taiteen ja filosofian yhdistämisessä ei riitä se, että siteeraa X, Y tai Z -nimistä henkilöä, on se henkilö asetettu sitten nimikkeen "filosofi" tai "puutarhuri" alle, tai että kertoo töidensä taustoista, jotka ovat tavalla tai
toisella filosofisesti latautuneita, silleen niin ku nyt mä vähän pohdin että mitä mä oikeestan pohdin kun mä pohdin, vai mihin mä nyt oikein jäinkään. Jos taiteen ja filosofian kentät tahdotaan erityisesti yhdistää, niin vaikuttaa raa'asti siltä, että ainoa vaihtoehto ja mahdollisuus tavoitteen saavuttamiseen on se, että taide ja filosofia tukevat ja täydentävät toisiaan. Lopputuloksesta pitää näkyä se, että se on enemmän, että siihen on tullut uusi näkökulma, uusi virnistys tai raapaisu, se, että valmis kokonaisuus on enemmän ja eriävä kuin osiensa summa. Yhdistämisen täytyy ratkaisevasti laajentaa kokemuskenttää, ei supistaa sitä.
Lopuksi hahmotan muutamia käytännön keinoja miten nähdäkseni
nämä edellä läpikäydyt, hyvin luonnosmaiset, ajatukset
ja teemat olisi mahdollista toteuttaa. Tarkastelun raamina toimii edelleen
kyseessä oleva näyttely "Taide ja filosofia". Jos niin
tahdotaan, mielestäni itse nimi on mahdollista säilyttää
hyvin laajana kattokäsitteenä, joka kulloinkin tarvitsee hyvin
vahvan tarkennuksen. Ja se olisi kulloinkin se tarkennus, joka olisi näyttelyn
nimi, ja itse kattokäsite jäisi vain taustalle. Näyttely
tarvitsee ehdottomasti riippumattoman ja omaehtoisen kuratoijan, mielellään
monikossa, tarkoittaen 2-4 henkilön muodostamaa kuratointiryhmää,
jonka kokoonpanon tulisi näyttely näyttelyltä ja vuosi vuodelta
ainakin osittain elää ja vaihtua. Itse näyttelyn teemojen
kohdalla on tärkeää huomata, että ajassa kiinni oleminen
ei tarkoita samaa kuin ties minkälaisten trendien seuraamista. Nämä
trendit voivat olla ulkomailta noukittuja, tai ne voivat olla myös
kotimaista tekoa, esimerkiksi erittäin vinoon mennessään
nationalismiin ja vieraspelkoon nojaavia. Pelkkä muiden seuraaminen
on tylsää, turhauttavaa ja vaivalloisen varmaa ja epä-älyllistä.
Omaan aikaansa kiinnittyminen, sen peilaaminen ja samalla myös osaltaen
sen muokkaaminen on taas onnistuessaan ennalta määräämättömien
ja ennalta ei-hallittavissa olevien riskien hyväksymistä ja dialogien
hakua. Se tarkoittaa ennen kaikkea sitä, että ymmärretään
se laajempi yhteiskunnallinen konteksti, johon taide aina on liitoksissa;
konteksti, josta taiteen merkitys muodostuu ja nousee; konteksti, jonka
artikulointia, avaamista ja vaihtoehtoisten näkökulmien esittelyä
voitaisiin nähdäkseni pitää kuvataiteen hyvin keskeisenä
tavoitteena.
Kaksi tällä hetkellä keskeistä teemaa, jotka varmasti
koskettavat aivan ketä tahansa ovat identiteetti ja sukupolvet, unohtamatta
tietysti sukupuolta - teemat, jotka ilmenevät aivan sama mihin suuntaan
nykytaiteen katsauksia tuijotetaan. Ja tämä ei ole negatiivista,
eikä myöskään välttämättä tarkoita
ehdontahtoista matkimista. Tärkeää on, että teemoja
ei käsitellä siten, että taidetta käytetään
välineenä joidenkin seikkojen tai mielipiteiden yksiviivaiseen
ja yksipuoliseen esittämiseen. Käytännöllisesti katsoen
teemoja harkitessa olennaista on myös miettiä miten ja mitkä
teemat sopivat itse näyttelyn kontekstiin. Muistettakoon, että
"Taide ja filosofia"-näyttelyn järjestänyt museo
on Turussa, ja pysyy myös ensi vuonna Turussa. Tässä mielessä
ajatus esimerkiksi Turun ja turkulaisuuden käsittelystä näyttelyssä
olisi varsin mielenkiintoinen, edellyttäen, että se tapahtuu monimuotoisuutta
korostaen, ja vahva positiivinen ja kannustava virne takaraivoon paalutettuna.
Ei saa olla liian tosissaan. Jos mailaa puristaa liian tiukasti, niin on
aivan varmaa, että kiekko ei kyllä lavassa pysy. Kuten tämänkesäisen
Documentan pääkuraattori Catherine David on yleisellä tasolla
ilmaissut: "Vain kontekstin luominen mahdollistaa ajan myötä
vaikeammaksi tulleen kriteerien perustelun. Kontekstuaalisuus liittyy kuitenkin
vastakohtien esittämiseen, konfliktien tunnustamiseen ja välttämättömiin
keskusteluihin." (Taide 4/96). Minkä tahansa näyttelyn rakenteiden
tervehenkisyys ja elävyys ei kuitenkaan vielä missään
nimessä takaa, että näyttely olisi onnistunut, ja onnistunut
siinä mielessä, että se herättäisi intohimoja tai
mitä tahansa, kunhan saisi jotakin liikkeelle. Ei ole olemassa minkäänlaisia
varmoja vastauksia näyttelyn hahmottamiseen, mutta nähdäkseni
yllä esitetyt ehdotukset antavat kuitenkin tietyn näkökulman
ja peruslähtökohdan mahdolliselle onnistumiselle - siltojen rakentamiselle
tai purkamiselle ja arkipäivän banaalien tosiasioiden peilaamiseen,
uteliaaseen ihmettelyyn.
(Esitelmä Taide ja filosofia -näyttelyn yhteydessä,
Esine ja Olio-symposium Wäinö Aaltosen
museo, 11.5.1997 Turku).
