Reijo Kupiaisen kirja Heideggerin ja Nietzschen taidekäsitysten jäljillä koostuu neljästä erillisestä tekstistä, jotka perustuvat hänen pitämiinsä luentoihin ja seminaariesitelmiin vuosilta 1993-1997. Lukujen yhdistävä tekijänä on Martin Heidegger ja taide.
Kirjan taustalta löytyy ongelma: Filosofien, viisaustieteilijöiden ja taiteilijoiden välillä näyttää olevan ylitsepääsemätön kuilu. Reijo Kupiainen väittää taiteen tekijöiden ja filosofien lyövän kättä toistensa kanssa, mutta kirjan valossa se jää kuitenkin yksipuoliseksi käden ojennukseksi.
Kirjassa esiin tulevat filosofit, kuten kirjan Friedrich Nietzsche, Martin
Heidegger ja Maurice Merleau-Ponty, etsivät ideoita ja metodeja kokonaan
muualta kuin perinteisen tieteen piiristä. He kääntyvät
arkielämän tai taiteen puoleen. He käsittelevät omia
lempitaiteilijoitaan ja
tarkastelevat elämän merkityksellisyyttä taiteen avulla,
kuten Reijo Kupiainen toteaa.
Mielestäni filosofien suhde taiteilijoihin on kuitenkin yksipuolinen. Filosofit kirjoittavat taiteesta ja taiteilijoista päätyen jossain vaiheessa itse taiteelliseen ilmaisuun filosofiassaan. Tämän perusteella ei kuitenkaan tähän asti ratkaisematonta kuilua taiteen ja filosofian välillä ole ylitetty. Se jää ehkä vain "vihollisleiriin" hyppäämiseksi eli jos et ymmärrä taidetta luo oma taiteesi.
Kirjasta ei käy ilmi, miksi taiteilijoiden pitäisi olla kiinnostuneita Heideggerista tai Merleau-Pontysta. Taiteen tarve filosofiaan tulee esiin ainoastaan kirjan viimeisessä luvussa, jossa Kupiainen tarkastelee Gianni Vattimon kehittelemään taiteen kuolema -teemaan liittyviä termejä. On tietenkin muistettava, että kyseisten filosofien ensijainen kiinnostuksen kohde ei ollutkaan taide, vaan totuus (ja voisi sanoa myös elämä). Totuus, jolle esimerkiksi Heidegger antaa oman merkityksensä ja joka voi tapahtua taideteoksessa.
Ensimmäinen luku käsittelee fenomenologista lähestymistapaa, joka pyrkii murtamaan uudelta ajalta alkavaa modernin perinnettä. Tässä perinteessä taide, etiikka ja politiikka ovat alisteisia järjelle ja ihmisen "viisaudelle". Toisessa luvussa on pääosassa moderni silmä, joka edustaa järkeä ja haltuunottoa. Moderni perinne huipentuu "sielun silmiin", joilla filosofi tutkii totuutta kaiken ulkopuolelta.
Tähän katseen ylivaltaan tuovat särön Friedrich Nietzsche, Martin Heidegger ja David Levin. Heideggerista ja taitteesta puhuttaessa on vaikea ohittaa Nietzcsheä. Niinpä Kupiaisen kirjassa kolmas luku käsitteleekin yksinomaan Nietzscheä ja hänen käsitystään traagisesta ajattelusta, johon kuuluu keskeisesti apollonisen ja dionyysisen vastinpari.
Neljäs luku sisältää Reijo Kupiaisen tulkinnan Vattimon käsityksestä taiteen olemuksesta, joka perustuu Heideggerin käsitteeseen "sysäys" (Stoss) ja Walter Benjaminin käsitteeseen shokki (schock).
Tekstien valinta kirjassa on aihepiiriltään rajattu hyvin. Se antaa esimerkiksi hyvän lähtökohdan tutustua Martin Heideggerin filosofiaan, jonka monet ovat kokeneet vaikeaksi. Suomalaisessa kirjallisuudessa on estetiikan alue saanut pysyä rauhassa puhtaasti filosofiselta lähestymiseltä. Siksipä Reijo Kupiaisen teos on tervetullut lisä taidetta käsittelevään kirjallisuuteen. Se ei sitoudu estetiikan teorioihin, vaan on niistä vapaata taiteen filosofointia ja ajattelua. Tämä johtuu siitä, että Kupiaisen käsittelemille Heideggerille, Nietzschelle ja Merleau-Pontylle taide ei ole erityistieteen, estetiikan omaisuutta, vaan se kuulu koko ihmisen olemassaoloon maailmassamme.
Teoreettista järkeä on korostettu Uudelta ajalta lähtien. Viisaudesta on tullut hyve, jolle käytännöllisen järjen hyveet ovat alisteisia. Pyrkimys universaaliin objektiiviseen tietoon on irroittanut teoreettisen tiedon käytännöistä, joista tieto haluaa näyttäytyä myös riippumattomana. Tällainen pyrkimys kuuluu Martin Heideggerin mukaan laskevaan ajatteluun. Ajatteluun, joka on luonteeltaan laskelmoivaa ja teknistä ja jonka pyrkimys on todellisuuden hallitseminen. Tämä ajattelu käy ongelmalliseksi silloin, kun tieteen metodit, käsitteet ja idealisaatio irroittavat käytännön ja teorian toisistaan. Teoreettisen tiedon irtaantumista käytännön elämästä tarkastellaan kriittisesti hermeneutiikassa, fenomenologiassa ja frankfurtin koulukunnassa.
Reijo Kupiainen keskittyy erityisesti Heideggerin ja Merleau-Pontyn kritiikkiin, joilla molemmilla on keskeisessä asemassa fenomenologinen lähtökohta. Mikä on tämä fenomenologinen lähtökohta, jää kirjassa hämäräksi. Heideggerin filosofiaa ei voida paluttaa fenomenologiaan. Erityisesti Sein und Zeitin jälkeinen tuotanto, johon hänen tunnetuin taidetta käsittelevä teoksensa Taideteoksen alkuperä kuuluu, on hyvin kaukana yleensä tunnetuista fenomenologian metodeista.
Heidegger väittää, että laskevan ajattelun myötä on tapahtunut luonnon idealisaatio, jossa luonto nähdään pelkästään liikelakien alaisena ja ymmärretään yhdenmukaisena. Idealisaatio sai alkunsa uuden ajan tieteestä ja sen keskeisistä hahmoista, jotka ovat Galileo Galilei ja René Descartes.
Heideggerin kritiikki kohdistuu Galilein idealisoituun ajatuskokeeseen, joka suoritetaan mielessä olevin käsittein. Ajatuskokeessa Galilei muotoilee puhtaan ajatuksellisen inertian lain, jonka mukaan liikkuva kappale säilyttää nopeutensa jatkuvasti, mikäli siihen ei kohdistu mitään ulkoista estettä. Tämä laki on tänäkin päivänä tuttu kaikille niille, jotka ovat osallistuneet koulun fysiikan tunteihin.
Välittömästi annettu korvataan mielikuvalla ja kaikki asetetaan Heideggerin mukaan samaan muottiin. Idealisaation maailmassa ei ole sijaa esimerkiksi sellaisille asioille kuin kauneus. Todellisuus tulee jaetuksi kolmeen osaan: luontoon, järkeen ja subjektiiviseen maailmaan. Subjektiiviseen maailmaan sisältyy aistimellinen todellisuus, johon kuuluvat sellaiset käsitteet kuin kauneus, passio, tahto, usko, hyvä ja paha. Subjektiivisuuden laajalle alueelle ei kuitenkaan kuulu totuus luonnon idealisaation mukaan.
Heideggerin oma subjektiivisuuden kritiikistä lähtevä pyrkimys on palauttaa, tai kuten Kupiainen kirjoittaa, pelastaa kauneuden asema suhteessa totuuteen. Taiteelta on evätty oikeus totuuden käsitteeseen, joka jää teoreettisen järjen ja taiteen asiaksi. Heidegger ei Kupiaisen mukaan halua palauttaa totuutta teoreettisen järjen asiaksi ollen tässä samoilla jäljillä Max Horkheimerin kanssa. Muuten näillä kahdella filosofilla on kylläkin perustavanlaatuisa eroja ajattelussaan.
Kupiainen lähestyy "viisauden" ja taiteen yhteenliittymää fenomenologisen näkökulman kautta. Näkökulma pyrkii rikkomaan kartesiolaisen perinteen mukaisen subjekti/objekti -suhteen väitteellä, jonka mukaan ajattelun aktia ei voida olettaa varmemmaksi ajattelun kohteesta. Ajateltu ja ajattelu, subjekti ja objekti ovat erottamattomia.
Tämän kritiikin mukaan esitetään myös vaatimus: ajattelun on sijoituttava sinne, missä maailmakin on. Merleau-Pontylle erityisesti maalaustaide on se inhimillisen todellisuuden alue, jossa vaatimus toteutuu.
Näkeminen liittyy tieteellisessä kielessä tietämiseen
ja viisauteen. Kupiainen luettelee sellaisia suomenkielisiä termejä
kuin fokusoida, tuoda valoa, näkökulma, näkemys, pinnallinen,
pintapuolinen jne. Silmän viisaus tulee esille myös klassisessa
ja mystisessä viisaudessa. Mystinen on välitöntä Jumalan
(totuuden) näkemistä. "Mystiseen näkemiseen" liittyy
usein kontemplaation käsite. Heideggerin mukaan kontemplaatio on maallisempi
käsite ja sen saksankielinen
käännös Betrachtung tarkoittaa harkintaa nimenomaan
katsomisen ja tarkastelun mielessä. Kontemplaatio tässä merkityksessä
on todellisuuden manipuloivaa muokkaamista. Tällöin viisauden
lähtökohta on epistemologinen, jolloin järjen on ikään
kuin muokattava todellisuus näkyväksi subjekti/objekti- suhteessa.
Objektin suhde subjektiin määrittyy muokkaavan ja tarkastelevan
katsomisen kautta, ja todellisuudesta tulee läpinäkyvä.
Kupiainen esittelee Maurice Merleau-Pontyn käsitteen la chair, jonka hän on kääntänyt lihaksi. Liha korostaa ihmisen maailmassa olemisen luonnetta ja pyrkii rikkomaan perinteisen dualistisen ajattelun. Ihminen on osa maailmaa, eikä voi erottautua sen ulkopuolelle maailmaa tarkkailevaksi silmäksi. Liha käsitteenä ei kuulu perinteiseen filosofiaan, eikä sitä pidä Kupiaisen mukaan ymmärtää fyysisenä eikä psyykkisenä ilmaisuna. Lihan myötä ihmisen maailmassa olemiseen liittyy kehollinen liike, jonka kautta maailma tulee nähdyksi.
Martin Heidegger ymmärtää totuuden aletheia-käsitteen kautta. Tämä totuus ei merkitse proposition ja todellisuuden välistä vastaavuutta, oikeellisuutta tai yhdenmukaisuutta. Aletheia on tapa, jolla todellisuus tulee ilmi, joka on kätkeytymättömyyttä. Heideggerilla on edelleen kysymys näkemisestä totuuden yhteydessä ja silmiin liittyvästä viisaudesta. Hän kuitenkin muuttaa näkemisen luonnetta tiedemiehen tarkkailevasta ja näkyvää tuijottavasta katseesta katsahdukseksi. Katsahdus ottaa huomion tilanteeseen liittyviä seikkoja ja reagoi ympäristöön. Tätä Kupiainen kutsuu eräänlaiseksi käytännölliseksi viisaudeksi, joka on tarpeellinen elettäessä maailmassa.
Totuus liittyy Heideggerilla myös olennaisesti taiteeseen, taideteos on totuuden asettautumista teokseen. Kupiainen tekeekin yhteenvedon: käytännöllisen viisauden, aletheettisen katseen, maailmassa-olemisen ja lihan myötä taide saa erityisen merkityksen ja asettuu teoreettista silmän viisautta vastaan.
Taideteoksen ja totuuden suhteen käsittelyn lisäksi kirja käsittelee aikaa ja taideteosta. Merleau-Pontyn ja Heideggerin joukkoon Kupiainen lisää Paul Kleen. Kupiainen näkee heidän kuvaamiensa yhteyksien todellisuuteen avaavan uudella tavalla suhteen aikaan. Ajan merkityskokonaisuudessa taide-teos on varsinainen penelopentyö, jossa yö purkaa sitä, minkä päivä kutoo. Esimerkkinä totuuden ja ajan kutoutumisesta Kupiainen käsittelee Paul Kleetä, Rainer Maria Rilkeä ja Marcel Proustia.
Aika näyttelee keskeistä roolia Gianni Vattimon ajatattelussa taideteoksesta. Vattimo pyrkii löytämään analogian Heideggerin ja Benjaminin termien sysäys ja shokki välillä. Analogian kautta on mahdollisuus nähdä taideteoksen "teosmaisuus" teoksen autonomisuudesta irroitettuna. Vattimon mielenkiintoinen ajattelu, joka pyrkii Heideggerista Heideggerin omin antamin asein "yli", jää Kupiaisen kirjassa valitettavasti kesken. Pyrkiessään seuraamaan Vattimon heideggerilaisen hermeneutiikan käsitteitä, hukkuu Vattimon varsinainen ajatus viimeillä metreillä. Kupiainen ei tuo esiin Vattimon keskeisiä ajatuksia kaiken kattavasta esteettisestä kokemuksesta postmodernissa yhteiskunnassa, johon termit sysäys ja shokki johtavat.
Reijo Kupiaisen teksteissä näkyy jälki siitä työstä, jota hän on tehnyt kääntäessään Martin Heideggeria suomenkielelle. Aikaisempien ja pienempien, joskaan ei vaatimattomien Heidegger-käännösten jälkeen, hän parhaillaan kääntää Martin Heideggerin opus magnumia, Sein und Zeitia. Reijo Kupiainen käyttää Martin Heideggerin termejä tarkemmin ja onnistuneemmin kuin mihin suomalaisessa termiviidakossa olemme tottuneet. Kupiaisen kirja on lukemisen arvoinen erityisesti siksi, että se edustaa taiteen filosofiaa eikä perinteistä objektivoivaa estetiikkaa.
Leena Kakkori
