Mika Ojakangas liikkuu kirjassaan foucaultlaisessa valta-analyysissa tarkastellen suomalaisen pedagogisen vallan historiaa viime vuosisadan lopulta Matti Koskenniemen päiviin 1950-luvulle. Aineistona Ojakankaalla ovat erilaiset kasvatukselliset oppaat, pedagogiset oppikirjat ja psykologiset tutkimukset lasten kehityksestä, sekä mm. erityisenä mielilähteenä ilmenevä Eino Kailan tunnettu teos Persoonallisuus (1946), joka Ojakankaan käsittelyssä tuntuu nouseva lähes koko vuosisadan alkupuoliskon ihmistutkimuksen raamatuksi.
Näistä aineksista Ojakangas kutoo kuten Foucaultkin omissa tutkimuksissaan konkreettisten kertomusten ja kuvausten kautta etenevän tarinan, joka päätyy hyvinkin abstrakteille esimerkiksi ihmisen olemusta ja kasvatuksen perimmäisiä motiiveja tarkastelevalle tasolle. Ojakangas ei kiinnitä "kasvatuksen historiassaan" kuitenkaan huomiota vain lapsuuteen ja kasvatukseen, vaan samalla koko suomalaisen yhteiskunnan järjestäytymiseen erilaisine (erityisesti kasvatuksellisine) instituutioineen, ja valtion ja poliittisen hallinnan rooliin modernissa yhteiskunnassa. Ja vielä yleisempänä teemana näyttäytyy "ihmisen historia"; miten ihmisen perimmäinen olemus on suomalaisissa kasvatuskäytännöissä ja -opeissa nähty.
Ojakangas näyttää käsittelevän lapsuutta, ihmisyyttä ja kasvatusta erityisinä diskursseina, joita hän kaivaa esille tutkimistaan aineistosta ja teksteistä. Nämä diskurssit ovat kielenkäytön alueella ilmeneviä historiallisia tapoja nähdä tarkastellut kohteet (esim. lapsuus, kasvatus jne) tietyllä tavalla. Kirjan viimeisessä luvussa Ojakangas kuitenkin vastustaa diskurssi-ajattelua esittämällä, että lapsuutta ei voida "todellisuudessa" tavoittaa diskurssina, vaan se pikemminkin "pakenee kaikkea tätä, se on vastaanpano tälle kaikelle: diskurssin resistenssi." (S. 289). Ojakangas peräänkuuluttaa lopulta eräänlaista arendtilaista "poliittista toria", jolle ohjattuina erilaiset näkemykset joutuvat aitoon konfliktiin ja julkiseen keskusteluun. Kasvatus on ikään kuin tie, joka ohjaa lapset mykkyydestä, "olemisen avoimuudesta" kuten hän sanoo tälle torille yhteiseen keskusteltuun järjestykseen. Ongelmaksi Ojakangas näkee, että moderni kasvatus ei toteuta tätä poliittista tavoitetta, koska se kiinnittää lapsen välittömästi yhteiskunnan hallintaan vallitsevine normeineen. Modernissa kasvatusihanteessa "totaalisesta (poliittisesta) valtiosta tulee välttämättä holhousvaltio ja lapsuudesta vastaavasti lopulta pelkkä nimi kielessä, nimi, joka muotoutuu representaatioiden leikkinä ymmärretyssä historiallisessa diskurssissa." (S. 289).
Ojakangas tarkastelee teoksessaan erityisesti niitä vaiheita, jotka johtivat hänen mukaansa holhousvaltion tilaan ja kasvatukselliseen umpikujaan.
Suomalaisen kasvatuksellisen diskurssin perustana näyttää olevan erityisiä filosofis-maailmankatsomuksellisia virtauksia, joita Ojakangas ei sen kummemmin tarkastele. Selvää kuitenkin on, että hegeliläis-snelmannilainen filosofia on keskeisessä asemassa suomalaisessa kasvatustodellisuudessa vuosisadan vaihteessa. Tältä pohjalta Ojakangas jakaa suomalaisen kasvatuskeskustelun karkeasti kahtia: viime vuosisadan lopussa ja oman vuosisatamme alussa vallitsee snelmanilainen perinne, jossa lapsi käsitetään platonilaisittain muovattavana ja taivutettavana "objektina", joka on kurin avulla pakotettava vapauteensa, jossa fyysinen "ensimmäinen luonto" alistuu kulttuurisen "toisen luonnon" hyväksi. Moderni pedagogiikka asettuu tätä perinnettä vasten tuoden mukanaan tieteellisen kasvatuksen ihanteen vailla muotouttajaa ja auktoriteettia: kasvatus nähdään nyt elämän itseilmaisun toteuttamisena; kasvamaan saattamisena. Siirtymä pedagogiikasta toiseen, diskurssin muutos, sijoittuu vuosien 1910-1945 väliseen aikaan ja tapahtuu melko hitaasti ja diskursseja toisiinsa punoen.
Ojakangas kiinnittää erityisesti huomiota juuri modernin pedagogian, ja kuten hän sanoo "terapeuttisen vallan" alkuperään. Hän tarkastelee laajasti kyseisen "empiirisen pedagogiikan" muotoja ja sisältöjä. Siinä missä snellmanilainen kasvatus merkitsi arvotodellisuuden korostamista ja ihmisen kasvamista luonnonolennosta kohti arvoja ja vapaata täysi-ikäistä kansalaista, joka kantilaisittain "ajattelee itse", merkitsi moderni pedagogiikka Ojakankaan mukaan erityisesti luonnon korostamista ja tähän liittyyvää biologista, medisiinistä ja terapeuttista kasvatusta, jossa elämä ikään kuin sopeuttaa itsensä itseensä.
Kasvatuksen medisiinis-biologinen todellisuus on hämmentävä, mutta nykypäivän valossa ei kuitenkaan yllättävä. Päivittäin saamme lukea tutkimustuloksista, jotka kiinnittävät lähes kaiken geeneihin. Tavallisesta flunssasta alkaen lähes kaikki näyttää palautuvan geeneihin. Geenit eivät olleet kuitenkaan vielä Ojakankaan käsittelemän kasvatushistorian diskurssia, ja ympäristön merkitys nähtiin tärkeänä, jopa niin, että erilaisissa kasvatuksellisissa instituutioissa, kuten kasvatuslaitoksissa, oli mahdollista muuttaa versoavan elämän suuntaa. Ojakangas korostaa juuri "sopeuttumista": kasvatuksen tarkoituksena oli sopeuttaa organismi ympäristöönsä ja normaaliin elämänmuotoon. Biologinen ja sosiaalinen olivat yhtä, "'yhden ja yhtänäisen' elämän kokonaisuuden kaksi puolta." (s. 197). Sopeutumisen tarkoituksena oli aktualisoida tämä elämän kokonaisuus tasapainoiseksi kokonaisuudeksi, jolloin myös terveyden ja sopusointuisuuden ideat korostuivat entisen vapauden ja arvojen ideaalin sijaan. Elämän oli sopeuduttava alkuperäiseen olemukseensa, luonnolliseen ja normaaliin muotoon ja tämä puhetapa on tuttua nykypäivänäkin.
Ojakangas hahmottelee myös kasvatuksellisen todellisuuden muuttumista seurannutta poliittista vallan muutosta, jossa siirrytään auktoriteeteista ja lapsen pakonomaisesta taivuttamisesta demokraattiseen ja terapeuttiseen valtaan. Vapaan kansalaisuuden sijaan siirryttiin puhumaan väestöstä ja ryhdyttiin käyttämään tilastollisia menetelmiä (mm.väestönlaskua), joiden avulla voitiin tarkastella ja ohjata "elämän luonnollista kulkua". Ojakangas huomauttaa, että valtiosta tuli näin "yhteiskuntaelämän funktionaalinen väline, sen kehityksen orgaaninen instrumentti" (s. 215), joka kytki jopa pikkulapset välittömästi itseensä erilaisten modernien menetelmien kautta, joista nykyäänkin tunnemme varsin hyvin neuvolan, rokotusjärjestelmän ja muut vallan mekanismit, joita Ojakankas luonnehtii adjektiivilla totaalinen: mikään ei ole valtion toimenpiteiden ulottumattomissa. Näin ollen todellinen politiikka aidosti erilaisten näkökulmien konflikti ei ole enää mahdollinen.
Tällaisesta valtion vallan kaikkivoipaisuudesta olemme nykyään tottuneet lukemaan lukemattomista liberalismia ja hyvinvointivaltiota koskevista keskusteluista, joissa mm. vaaditaan valtion holhouksen purkamista ja vannotaan vapaan yritteliäisyyden nimiin. Ojakankaan teoksen voi hyvinkin lukea osana tätä keskustelua. Varsin neutraalin äänensävyn alta kajastuu luenta eräänlaisesta nihilistisen sosialisaation historiasta, joka on vienyt mahdollisuuden kaikkeena aitoon keskusteluun ja avoimeen politiikkaan. Ainakin terminologisella tasolla kulta-aikana näyttäytyy jälleen kerran antiikin Kreikka. Ojakangas kirjoittaa mm. kasvattajan ideaalista "laitumelle saattamisena" viitaten kreikan nomokseen. Kasvattaja näyttäytyy eräänlaisena paimenena, auktoriteettina, joka vaalii ja suojaa kasvattiaan ennen kuin tämä astuu julkiseen elämään. Tässä paideia-ajatuksessa näyttäyttyy selvästi myös Hannah Arendtin vaikutus, vaikka Ojakangas ei taustavaikuttajiaan tuokkaan ilmi.
Lapsuus ja auktoriteetti ei ole kovin helppoa luettavaa, vaikka Ojakangas kirjoittaakin selkeästi. Teoksen punainen lanka tuntuu silloin tällöin hajoavan Ojakankaan yltyessä välillä maalailemaan laveasti hyvinkin filosofisella pohjalla, joka sisältää ääneenlausumattomia viittauksia. Lopulta ei ole aivan selvää, mikä Ojakankaan tarkastelun keskiössä oikeastaan on: pedagogiset teknologiat ja niiden historia, kuten hän esittää, vai yritys nähdä lapsuus ja auktoriteetti toisella tavalla, kuten neljäs ja hieman irralliseksi jäävä luku tuo ilmi.
Reijo Kupiainen
