Juha Varto
Retoriikka on tärkeä yhteiselämän alue. Millä tavoin voit vakuuttaa toiset ja millä tavoin annat toisen vakuuttaa itsesi, siinä onkin miettimistä. Mutta on myös argumentointia koskevia sopimuksia, joilla ei ole mitään tekemistä retoriikan kanssa, koska ne ovat aikaan ja paikkaan sidottuja ja täysin käsittämättömiä niille, joiden aika ja paikka on toisaalla. Näissä sopimuksissa argumenteista onkin tullut demagogian välineitä.
Me muistamme hyvin suomalaisesta politiikasta "ulkopoliittiset syyt" ja "geopoliittisen välttämättömyyden", joilla ei enää ole argumentin arvoa. Mutta on sinisilmäistä uskoa, että demagogia olisi kadonnut keskustelusta. Sellaista aikaa ei taida tullakaan!
Argumenttiperusta muuttuu demagogiaksi, kun toisin ajatteleminen asetetaan moraalisesti arveluttavaksi. Tällöin voidaan nojata johonkin emotionaalisesti painavaan perusteeseen, jota ei kuitenkaan sellaisenaan nosteta keskustelun alle: isänmaallisuus, oikea usko, perhesiteet ovat hyviä nojapuita, koska ne jollakin järjenalaisella tasolla näyttävät vakuuttavan kaikkia. Jos joku ei nojaa näihin, hänen vastassaan on sankka, sekava mutta määrätietoinen oppositio.
Yleisen privatisoitumisen myötä ihmiset ovat selvästi menettäneet otettaan modernin vaatimaan subjektiuteen: oikeastaan kukaan ei vetoa omaan tai toisen järkeen tai arviointikykyyn. Näiden tilalle ovat tulleet subjektittomat "on tutkittu", "Helsingin Sanomissa luki" tai johonkuhun puhujalle epätodelliseen auktoriteettiin vetoaminen (Jorma Ollila, Renny Harlin ymv.). Mutta läheisin argumenttiperusta on kuitenkin "perhe", josta jokaisella on jonkinlaisia kokemuksia mutta kaikilla omituisia kuvitelmia.
Perusta on perhe tai "lapset": perheen koossapysyminen keinolla millä hyvänsä tai lasten paras kelpaavat selitysperustaksi lähes kaikelle. Tämä on ymmärrettävää, kun ottaa huomioon, että perhe on ehkä todellisin yhteisö, jonka yksilö tuntee, vaikka se alkaakin olla monimuotoisuudessaan lähes tunnistamaton ilmiö. Arjen monissa asioissa on varmasti syytäkin käyttää juuri perhettä tai lapsia lähtökohtana ja perusteluna.
Mutta entä yleisemmissä asioissa, esimerkiksi ekologisissa kysymyksissä? Näyttää siltä, että argumentista "tuleville sukupolville pelastettava luonto" on tullut "minun pojilleni pelastettava luonto". Ekologiassa kyse ei kuitenkaan ole kenenkään pojista vaan ihmiskunnan vastuusta. Perhesidonnainen ja emotionaalinen perusta hämärtää vakavasti keskustelun: meitä motivoidaan itsekkyydellä ("minun") ja syyllisyydentunnolla ("minun") sen sijaan, että meitä innoitettaisiin ajattelemaan kokonaisuutta sen itsensä vuoksi.
Monissa tämän vuosisadan poliittisissa katastrofeissa ihmiset ovat toimineet jälkikäteen tarkastellen oudosti, koska ovat yrittäneet luottaa "sydämeensä", siis tuntemuksiinsa ja itsekkyyteensä. He eivät ole vastustaneet pahaa tai typeryyttä yleisellä tasolla, koska sellainen vastustaminen olisi saattanut vaarantaa sen, mikä on "minun" (perhe, lapset, omaisuus yleensä). Tuloksena on ollut kansanmurhia, erilaisten tuhoamista vaikenemisen takana. Luonnonkin säilyttäminen "minun" jälkeläisilleni saattaa sisältää "muiden" tuhoamista.
Uusin versio tästä demagogisesta keskustelusta on tullut rynnäköllä esille naisten- ja iltalehdissä. Nyt argementti kuuluu "äitinä minun on kyllä sanottava". Ja tämän lauseen perään voi esittää mitä tahansa vihamielisiä, rasistisia, poissulkevia ja ääliömäisiä ajatuksia, joihin ei voi puuttua, koska "äitiys" on todella näyttää kaikkitietävältä perustalta.
Äidin ja lapsen suhteessa äitiys ehkä auttaa ratkaisemaan joitain asioita oikein, mutta voiko sillä olla pätevyyttä, kun ratkaistavana ovat yleiset periaatteet?
Suomalaisessa keskustelussa on selvästi nähtävissä, että "äitinä" esitetty huomautus on tarkoitettu vastustamaan yleispätevyyttä, kriittistä näkökulmaa etsivää keskustelua: ei pidä keskustella muulla tavalla kuin emotionaalisesti. Jopa EMU-jäsenyyttä käsitellään tällä demagogialla, mutta selvemmin suhtautuminen tulee esille moraalisesti vaikeiden asioiden kohdalla. Viime vuosien insesti-, pedofilia-, lapsiporno- ja muut vastaavat keskustelut eivät ole kimmoittaneet Suomessa oikeastaan minkäänlaista kokonaista keskustelua, mutta ovat yhä poikineet "äitinä"-argumentteja aina oikeusministeriötä myöten.
Filosofeilla kun kukaan muukaan ei näytä välittävän olisi varmaan taas paikkansa muistuttaa retoristen keinojen seurauksista: toiset tuottavat selkeyttä, toiset sekavuutta. Vaikka kohtalokkaimmat seuraukset demagogiasta eivät koskaan näytä todellisilta ennen toteutumistaan, ne näyttävät seuraavan omituisella ehdottomuudella: asenteet, joita kasvatetaan emotionaalisella demagogialla, tarttuvat, ne tarttuvat toisiin aikuisiin ja erityisesti lapsiin. Ne antavat myös oikeuden reagoida omien itsekkäiden tuntemusten mukaan ja silloin millään yleisemmällä argumentilla ei ole enää painoa. Poltetaan kirkko, kuten Tyrväällä, ja kohta poltetaan kirjoja ja sitten ihmisiä, kuten Heinrich Heine jo osasi ennustaa.
