En malta olla esittämättä paria lisähuomiota viime numerossa (n&n 4/97) käsiteltyyn Sokalin tapaukseen. Toinen huomio koskee Sokalin postmodernia huijausartikkelia, toinen Sokalin missiossaan käyttämiä retorisia strategioita, niinkuin ne ilmenivät mm. hänen Helsingin yliopistossa viime syksynä pitämänsä vierailuluennon yhteydessä.
Ranskalaisen filosofian jouduttua Sokalin tapauksessa jatkuvasti tulilinjalle, on saattanut helposti syntyä kuva, että Sokalin hölynpölyartikkeli olisi pääosin koostunut lainauksista ranskalaisfilosofien teoksista (ja täten Sokalin huijauksen onnistuminen olisi ollut kyseisten ranskalaisajattelijoiden syytä). Pieni kvantitatiivinen selvitys viiteapparaatiltaan huomattavan rasittavan Sokalin artikkelin lähteistä kuitenkin kertoo toista. Paljon puhuttujen ranskalaisfilosofien tekstejä on Sokal käyttänyt seuraavasti: Irigaraylta kaksi artikkelia, Lacanilta kaksi artikkelia, Derridalta yksi artikkeli, Lyotardilta yksi artikkeli, Deleuzelta teos "Mitä filosofia on?" (johon viitataan kerran siihen jo kaikille tutuksi käyneeseen jaksoon tieteen funktiiveista). Kaikki nämä tekstit englanninkielisinä käännöksinä. Kristevalta ei mitään, Foucault'lta ei mitään, Baudrillardilta ei mitään. Koska Sokalin artikkeliin on listattu peräti 234 lähdettä, ei ranskalaisten nykyfilosofien tekstien voi sanoa olevan kovin hyvin edustettuina.
Niin sanotun ranskalaisen muotifilosofian laadusta Sokalin artikkeli ei osoita mitään, sen enempää kuin Einsteinin tai Bohrinkaan teorioista. Sitäkin enemmän kertoo lähteiden (tarkoituksellisen) leväperäinen ja epäpätevä käyttö ongelmista amerikkalaisessa tiedemaailmassa, johon yhteyteen Sokalin tapaus nimenomaisesti kuuluukin. Tai ainakin sen pitäisi kuulua.
Artikkelin saaman julkisuuden avulla Sokal kuitenkin Bricmont apunaan jatkoi missiotaan hyökkäämällä nimenomaan vanhan syntisen Euroopan maaperälle, ranskalaista filosofiaa vastaan. Samalla hän päästi surutta valloilleen liudan yksinkertaistavia dikotomioita (esim. luonnontiede vs. (ranskalainen) filosofia; Amerikka vs. Ranska), jotka yhdessä rakentavat todella stereotyyppisen asetelman, jossa järkevä keskustelu poterosta toiseen yli taistelutantereen käy hankalaksi. Populistinen ratkaisu.
Vierailuluentonsa taustastrategiana Sokalilla oli luoda omista lähtökohdistaan vihollisoppositio Toiseutena (sic!), niin että tämä Toiseus näyttäytyisi käsittämättömänä. Sokalin retoriseen arsenaaliin kuuluivat tehokkaat vahingonilon, vihjailun, absurdiksi tekemisen ja naurunalaiseksi saattamisen keinot yhdistettynä naiiviin pragmaattisuuteen ja tahalliseen Toisinlukemiseen. Sokalin missio näyttää siis tottelevan jonkinlaista mediajulkisuudellekin niin tyypillistä yksinkertaistA/Umisen ja stereotypioi(tu)misen logiikkaa.
Sokalin tapaukseen sisältyy siis elementtejä, joissa stereotypiat ja yksinkertaistukset ovat jatkuvasti vaarassa nousta tärkeitä keskustelunavauksia näkyvämpään rooliin sitä näkyvämpään, mitä julkisemmaksi väittely laajenee. Esimerkkinä pohjoisamerikkalaisesta keskustelusta mainittakoon vain oikeistopopulisti Rush Limbaughin riemu kun paljastui, että Sokalin oli onnistunut julkaista hölynpölyartikkelinsa vasemmistolaisessa tiedejulkaisussa.
Luonnonlakeja tällaisella keskustelulla ei siis järkytetä, mutta sen Sokalin tapaus ainakin osoittaa, että hölynpölylläkin on merkitystä, kuten Gilles Deleuze teoksessaan Logique du sens totesi.
Martti-Tapio Kuuskoski
