Voimmeko kokea muiden ihmisten kokemuksia? Kysymys on jotenkin kummallinen, ellei suorastaan älytön. Sillä, jos nuo kokemukset, joita yritämme kokea ovat muiden, niin tietenkään emme voi kokea niitä sellaisinaan. Voimmeko ehkä kokea jotakin, mikä yhdistää kokemuksemme muihin? Monet vastaisivat myönteisesti: juuri se, minkä muiden ihmisten kokemuksista tavoitamme, on jotakin esillä olevaa, meidän ja muiden välissä liikkuvaa, jaettua tai yhteistä. Ehkä jotakin esineellistettyä tai käsitteellistettyä. Mutta oikeastaan en yrittänyt kysyä mitään sellaista, mihin tuo olisi vastaus. Jokin meidän ja muiden välissä oleva ei ole oikein sitä, mitä tarkoitan muiden ihmisten kokemusten kokemisella. Kieli vain johdatti minut kysymään sitä, koska se, mitä yritän kysyä, on vailla tuttua tai totuttua kieltä. Se ei kuitenkaan ole välttämättä kielen ulkopuolella.
Yritin kysyä: miten lähellä voimme olla muita ihmisiä kokemuksellisesti? Voimmeko ehkä osallistua muiden kokemukseen? Tai kuulua sinne? Näyttää siltä, että jos lähdemme ajattelemaan siihen suuntaan, että muut ovat meidän ulkopuolellamme olevia esineitä ja muiden ajatukset ovat muiden ihmisten pään sisällä, emme tietenkään voi kokea muiden kokemuksia, siis sitä, mikä tapahtuu muiden sisällä. Tästä syystä useimmat meistä ajattelevat, että tarvitaan jotakin, mikä ikäänkuin liikkuu meidän ja muiden välissä. Mutta jos taas se, mitä tällä tavoin tavoitan, on vain minun ja muiden välissä, esimerkiksi käyttäytymisessä, ruumiin liikkeissä, eleissä, ilmeissä ja äänissä, niin kysymys taas menettää sen merkityksen, jota olen tavoittelemassa.
Jos se, mikä laukaisee kokemuksen, joka meissä on muista
, liikkuu itsenäisenä ikäänkuin ihmisten välissä,
siis välittäjänä, joka tuo meille jotakin muilta,
niin silloinhan kokemus varsinaisena elämyksenä jollakin tavoin
sulkeutuu, eristyy tai eristäytyy, koska emme kutsu enää
aidoksi kokemukseksi sitä, mikä liikkuu ihmisten välissä.
Missä siis ovat varsinaiset kokemukset ennen kuin ne välitetään
ja muut niistä välittävät, sellaiset kuten kosketukset,
tuoksut, maut, muistot, kuvitelmat? Tai sellaiset asubjektiivisemmat kokemukset,
kuten ahdistus, paniikki, kuolemanpelko, rakkaus tai huumautuminen? Jos
olemme valmiit jakamaan maailmaamme sisäiseen ja ulkoiseen, siten,
että vain ulkoinen on sitä, mikä liikkuu ihmisten välillä,
ihmiseltä toiselle, ja mikä on siinä mielessä luotettavalla
tavalla yhteistä, niin sisäinen näyttäisi jäävän
vaille ulkoisen kosketusta tai vaikutusta. Sisäinen, johon jokin ulkoinen
vaikuttaa jollakin säännönmukaisella tai ennustettavalla
tavalla, ei taas tunnu olevan enää aidosti edes sisäistä;
tai vaihtoehtoisesti, sisäinen tuntuu olevan aidosti sisäistä
vain silloin, kun se jää vailla säännönmukaista
tai täysin ennustettavaa kosketusta ulkoiseen. Sisäinen tuntuu
siis olevan jollakin tavoin paradoksaalista, koska jälkimmäisessä
tapauksessa sisäinen näyttäisi myös jäävän
vaille ilmaisua, emmekä ehkä tahdo sanoa, että se,
mikä monien mielestä on meissä ihmisinä oleellisinta
nimittäin yksityinen kokemuksemme
on samalla sitä, mistä emme oikeastaan voi puhua lainkaan.
Ulkoinen-sisäinen-jaottelu luo siis tarpeen puhua ilmaisusta,
siis siitä, miten jokin sisällä oleva ikäänkuin
puhkeaa ilmoille julkiseen. Mutta samalla juuri itse jako sisäiseen
ja ulkoiseen tuntuisi olevan vastuussa sisäisyyden paradoksin syntymisestä.
Mutta sellaisen, mikä liikkuu ihmisten mielten välillä, esimerkiksi jotkut abstraktiot tai konkreettiset merkit, ja oletetusti välittää kokemuksia, pitäisi voida koskettaa myös varsinaista kokemustamme, sellaista, mikä ei ole julkista. Miten se on mahdollista? Millainen voi olla sisäisen ja ulkoisen suhde? Jos se on tavanomainen kausaalisuhde, jonka tunnemme sekä fysiikasta että kansanfysiikasta, niin silloinhan itse asiassa sisäisyys romahtaisi ulkoiseen, eikä mitään muiden ihmisten kokemusten ongelmaa edes syntyisi. Mutta ongelmaa ei olisi syntynyt myöskään siinä tapauksessa, että emme alusta pitäen olisi edes tarvinneet sisäisen ja ulkoisen käsitteitä. Mihin niitä oikeastaan tarvitaan? Miksi ne ovat niin välttämättömiltä vaikuttavia? Voidaanko niistä oikeastaan luopua? Ja jos voidaan niin miten muka?
Jos kokemuksemme jakaantuu sisäiseen ja ulkoiseen, siten että ulkoinen on varmaa ja luotettavaa, ja sisäinen häilyvää, epäluotettavaa, koska se on ulkoisen kontrollin tavoittamattomissa, niin sisäinen näyttäisi jäävän vaille myös kommunikaatiomahdollisuutta. Kommunikaatio tarkoittaa objektiivisten merkityssamuuksien tai hallittujen merkityssamankaltaisuuksien siirtämistä mielestä toiseen. Ajatus sisäisen vaatimasta ilmaisusta ei siis eroa kovinkaan paljoa kommunikaation ajatuksesta. Tämä kommunikoimattomuus tai ilmaisemattomuus ei ehkä ole lopullista tai ehdotonta siinä mielessä, että voisimme edelleen ajatella sisäisen ja ulkoisen rajan joustavaksi, siten että se ikäänkuin siirtyisi hitaasti, silloin kun jokin alunperin sisäinen kokemus objektivisoituu, esineellistyy, stabilisoituu ja muuttuu lopulta ulkoiseksi ja julkiseksi. Esimerkiksi jonkin tavan tai säännönmukaisen käyttäytymismallin voidaan ajatella objektivisoivan ja julkistavan jonkin alunperin sisäisen ja yksityisen kokemuksen. Mutta miten se tapahtuu, jää selittämättömäksi, mikäli sisäinen ja yksityinen oli alunperin ymmärretty sellaiseksi, mikä jää ulkoisen kosketuksen 'ulkopuolelle'. Jos vaikutus tapahtuu joidenkin kausaalilakien varassa, niin sisäisyys taas kerran ei olekaan muuta kuin potentiaalista tai ajoittan kätkettyä ulkoisuutta, ja koko ongelma on näennäinen.
Mutta yrittäkäämme mennä ongelman alkuun. Onko se siinä, että tahdomme tarkastella kokemustamme sisäisen (privaatin) ja ulkoisen (julkisen) vastakohdan avulla? Pääsemme tuskin eroon tästä vastakohdasta vain ikäänkuin ulkoistamalla, objektivisoimalla tai julkistamalla sisäistä, kunnes näyttää siltä, että sisäinen on tyhjennetty ulkoiseen. Tämä tie johtaa näennäisratkaisuun, koska kokemus osoittaa, että heti kun yksityisen ja julkisen rajaa on siirretty piirun verran sisäiseen päin, löydämme yhä uutta yksityisyyttä, joka odottaa valloittamista. Heti kun olemme olettaneet ulkoisen ja julkisen, jokin kokemuksen alue tuntuu vaativan sisäisyyden ja yksityisyyden asemaa. Ja päinvastoin. Ja mitä tiukemmin jokin määrätään ulkoiseksi, sitä redusoimattomammalta sisäisyys vaikuttaa. Ehkä ongelmaa ei pitäisikään yrittää ratkaista, vaan meidän olisi astuttava sen ulkopuolelle kiistämällä sisäisen ja ulkoisen rajan ja vastakohdan ehdottomuus ja etsittävä jotakin, mikä edeltää itse jakoa. Ehkä kyse onkin vain sovinnaisesta, opitusta ja kulttuurisesti ylläpidetystä tavasta, joka kaiken lisäksi tulkitaan erilaisissa kulttuuriyhteyksissä hyvin eri tavoin. Sitkeästä sellaisesta toki, mutta kuitenkin vain tavasta, kokemistavasta ja ajatustavasta, joka palvelee erilaisia kulttuurisia, sosiaalisia ja poliittisia tavoitteita. Miten siis voidaan astua kokemistavan ja ajatustavan ulkopuolelle?
Ajattelu ei ehkä ole vain käsitteellisten vastakohtien hyväksymistä, uusien keksimistä, tai vanhojen tarkentamista ja hiomista. Ajatteleminen voi vaatia myös niiden tuhoamista, unohtamista, häivyttämistä, hävittämistä ja liuentamista. Dualismista ei pääse eroon monismilla (esimerkiksi materialismilla), koska dualismi synnytti materialismin tarpeen, ja materialismi edellyttää siis dualismin siinä mielessä, että materialismi on kuitenkin vain yritys paikata dualismin paradokseja ei itsessään mikään vakuuttava näkemys ihmisen kokemuksen luonteesta. Ehkä se, mikä tapahtuu mielessämme silloin, kun tunnemme kokevamme jotain kommunikoimatonta, ei itse asiassa ole lainkaan sisäistä tai yksityistä. Ehkä se onkin vain ainutkertaista. Ainutkertainen ei ole sisäistä tai yksityistä vaan jotain, mikä ei kertaudu, palaudu, toistu, pysähdy tai jähmety. Se ei kuitenkaan ehkä sulkeudu vaikutuksilta, mutta siihen kohdistuvat ja siitä erkanevat vaikutukset eivät ole kokonaan lainomaisia, säännönmukaisia tai sääntöihin alistuvia. Ne ovat jossakin mielessä peruuttamattomasti ja korjaamattomasti satunnaisia, epämääräisiä ja ennustamattomia. Satunnainen, epämääräinen ja ennustamaton ei voi ylläpitää mitään rajapintaa, eikä siis erityisesti myöskään sisäisen-ulkoisen rajaa. Siksi ainutkertaista ei voida kuvata myöskään millään tavanomaisella loogisella tai matemaattisella tavalla.
Esimerkiksi sanojen väliset yhteydet eivät ole säännöllisiä, kokonaan lakien ja kieltojen muovaamia tai rajaamia. Ne ovat tottelemattomia, oikukkaita, kiusallisia, itsepäisiä, joskus holtittomiakin. Ne eivät tottele järkeä eivätkä tunnetta, eikä pelkkä järki tai tunne voi paljastaa kaikkia niiden vaikutustapoja. Jos ajattelemme, että mieltämme jäsentää jonkinlainen subjekti, joka suo kokemuksellemme jäsentyneen, kausaalisen, käsittelllisen ja ennustettavan muodon, niin sanojen väliset yhteydet eivät ole aina subjektin keinoin tavoitettavissa. Puhumattakaan siitä, että ne olisivat subjektin keinoin jotenkin hallittavissa tai kontrolloitavissa. Ajatelkaamme jonkin sellaisen sanan kuin lumi tai järvi merkitystä ihmiselle, joka on viettänyt lapsuuttaan suomalaisella maaseudulla. Voiko sellaista ymmärtää joku joka asuu Euroopan tai Amerikan suurissa kaupungeissa? Hän voi toki vedota erilaisiin käsitteellistymiin, esimerkiksi sellaiseen, joka sanoo, että lumi ja järvi ovat lopultakin vain H2O:ta, ja sellainen kemiallinen yhdiste takaa kaikkien maailman lumi- ja järvi-sanojen yhteisen merkityksen. Tai ehkä hän vetoaa johonkin järven representaatioon, joka ajaa saman asian. Mutta kun me puhumme lumesta ja järvestä, meillä on ehkä mielessä lapsuuden talviyön lumituisku tai nuoruuden kesäaamun auringinnousu järvellä, ja sellaiset kokemukset ovat ainutkertaisia. En tarkoita mitään subjektiivista. Ne ovat ainutkertaisia, koska ne tapahtuvat ainutkertaisessa kielikokemuksessa koskaan sellaisinaan toistumatta. Kun puhun ainutkertaisesta merkityksestä, niin oletan, ettei sitä voida jakaa osiin siten, että merkityskokonaisuus määräytyisi osien merkityksestä. Mitään kovin subjektiivista sellaisissa merkityksissä ei ole. Subjektissa ei ole juuri mitään ainutkertaista, koska subjekti on käsitesuodatin, joka rakentaa kommunikaatioyhteyksiä muihin subjekteihin. Tai ainakaan subjektien erot eivät ole suuria, ja erot ovat suurimmillaan siinä subjektin osassa, joka kasvaa esiin esisubjektiivisesta ja esikäsitteellisestä kokemuksesta. Juuri subjekti tarvitsee kommunikaatiota, representaatiota ja ilmaisua, koska esikäsitteellisen kokemuksen meri erottaa sen toisista subjekteista.
Mikään looginen analyysi ei esimerkiksi voi paljastaa sitä yhteisyyksien, läheisyyksien ja keskinäisen vetovoiman vyyhtiä, joka vallitsee sanojen demokratia ja teknologia välillä; tai sitä sidoksisuutta, joka vallitsee järkevän itsekkyyden ja moraalin välillä. Näiden vyyhtien selvittämisessä looginen analyysi on avuton, koska yhteydet eivät vallitse vain demokratian ja teknologian käsitteiden välillä. Yhtä avuton on empiirinen tai kokeellinen tutkimus. Tutkiva järki on yksinkertaisesti rajoittunut ja puolueellinen tuomari näissä kysymyksissä. Demokratia saattaa olla jotenkin kokemuksellisesti teknologisoitu toimimis- ja ajattelemistapa, ja järki saattaa olla jo luonteeltaan itsekästä, tarkoitan siis korjaamattomasti itsekästä. Ja yleisemmin: voiko mikään looginen tai empiirinen analyysi paljastaa yksityisen ja julkisen suhdetta, luonnetta ja alkuperää kokemuksessamme? Analyysihän on subjektin käsitteellistä aktiviteettia, eikä ole lainkaan selvää, että subjekti, joka itse on vain eräänlainen historiallisesti varioiva käsitesuodatin, pystyisi tarkastelemaan puolueettomasti sitä kokemusta, josta subjekti nousee ja jonne se aina häviää. Järki on aina ulkoisen-sisäisen puolella sitä kokemuksen aluetta vastaan, josta ulkoinen-sisäinen-artikulaatio nousee. Näin ollen tutkivalta järjeltä jää huomaamatta, ettei demokratia voi kyseenalaistaa teknologiaa, ja ettei moraali voi tavoittaa aitoa hyvyyttä (koska se on järjetöntä).
Taide on moniselitteisyyksien aluetta. Tämä moniselitteisyys sallii senkin, että suurin osa taidetta on silkkaa temppuilua ja teknologioita muiden joukossa. Tämä ei ole mitenkään tuomittavaa heikkoutta: taiteesta tulee temppuilua, silloin kun kommunikaation tarve on suurimmillaan, kun subjektien rajat leikkautuvat viiltävimmin ja kuroutuvat kireimmilleen. Toisaalta itse modernin länsimaalaisen teknologian ytimestä, tieteellisen luonnontutkimuksen kokeellisesti eniten tutkitulta alueelta, on löytynyt jotakin, missä luonto paljastaa kesyttömän luonteensa. Kvantti-ilmiöiden luonne on aidosti holistinen, eikä mikrofysikaalisten ominaisuuksien superpositionaalisuutta voida palauttaa mihinkään mekanistiseen, esineellistyvään tai varmasti ennustettavaan. Näyttäisi siltä, että teknologian ydin olisikin hauras, ellei suorastaan ontto. Jokin siellä antaa odottaa itseään. Moderni luonnontutkimus näyttää löytäneen jotakin, mihin taide vain vaivoin kurkoittautuu tai vaivautuu edes yrittämään kurkoittautumista. Kvanttiteoria ainakin parhaimmillaan kyseenalaistaa oman teknologisen ja rationaalisen alkuperänsä. Eräässä mielessä se myöntää, ettei se edes ole teoria, ja ettei luonnonilmiöitä voida tyhjentävästi käsitteellistää. Pystyykö taide siihen?
Ei juuri koskaan, ei varsinkaan niin kauan kuin se yrittää olla taidetta. Jos länsimaalainen taiteilija yrittää kyseenalaistaa länsimaalaisen metafysiikan keskeisiä alueita, hän näyttää saman tien ajautuvan taiteen ulkopuolle. Kuunnelkaamme Gunnar Björlingiä, jota aina pidetään niin käsittämättömänä. Sitä hän tietenkin on. Mutta ongelma on siinä, ettei häntä pitäisi liikaa käsittää eikä käsitteellistää. Björling ei antanut kokemuksensa kokonaan käsitteellistyä. Ajatelkaamme häntä pikemminkin miehenä, joka yritti siinä, mitä olemme tottuneet kutsumaan kieleksi, näyttää, miten voimme osallistua toistemme kokemuksiin. Hän yritti kuulua muihin sieluihin ja elää niissä. Tehtävä on tietenkin vaikea. Itse asiassa se on mahdoton länsimaalaisen metafysiikan kehikon sisällä, jossa mieli jaetaan sisäiseen ja ulkoiseen, ja kielestä tehdään kommunikaatiota, representaatiota ja ilmaisua, jota mielen ulkoista heijastavan aspekti, siis subjekti, harrastaa ja toimittaa muiden subjektien kanssa. Tietenkin Björling oli hullu. Hän yritti jotain, mikä on mahdotonta subjektille. Mutta hänen hulluutensa on siinä mielessä ymmärrettävää, että hän kieltäytyi olemasta ainoastaan subjekti. Samalla hän kieltäytyi pitämästä kieltä vain subjektin käsitteellisenä työvälineenä, jonka tehtävä on palvella järkeviä ihmisiä järkevässä maailmassa. Björlingin kirjoitus ei ole siis subjektin ilmaisua.
Kuunnellaan ja kuul(l)ostellaan Björlingin toiseksi viimeistä tekstiä:
Vad är mitt älskade
vad är
min dag är
dag ärmitt älskade
min dag
dag - är
du
Jos Björlingin kirjoitusharjoitus olikin elämänmittaista ponnistelua ja taistelua ruotsin kielen pakkometafysiikkaa vastaan, niin tuntuu siltä, että tässä tekstissä taistelu on rahoittumassa tai laantumassa. Voittoonko? Ehkä, jossakin mielessä. Kun oleminen muuttuu päiväksi, joka muuttuu rakastetuksi, joka muuttuu päiväksi, joka muuttuu olemiseksi, niin Björlingin teksti lähestyy kokemuksellisuuden tilaa, jossa minän ja sinän raja poimuuntuu, rajaseudut kietoutuvat vähitellen toisiinsä ja alkaa persoonaton oleminen. Se on Är, jossa jopa pilkut, joilla minun on leikattava kieltäni, ovat liian silpovia. Myös jonomaisen ajan metafysiikka on vaarassa, sillä onhan dag myös ajan mittamisen yksikkö.
Mutta tietenkään sotaa metafysiikkaa vastaan ei oikeastaan voi koskaan voittaa. Jo taistelu on alistumista metafysiikan ehtoihin. Mutta taistelusta ei silti ole luovuttava. Siltä vain ei ole odotettava sitä, mitä se ei voi antaa. Sota metafysiikkaa vastaan on samanlaista kuin mikä tahansa pelaaminen siinä mielessä, että tappio on lähes aina kokemuksellisesti voimakkaampi kuin voitto. Ja vain tappiosta nousee tietoa, siis vakuuttavaa tietoa eli kokemuksellista tietoa. Tappiosta, nöyryytyksestä, häviämisestä, katoamisesta, naurettavuudesta, kärsimyksestä, tuhoutumisen läheisyydestä. Tuttuja teemoja jokaiselle suomalaiselle, sille mehän elämme häviämässä olevassa kielessä, jossa tuhoutumisen lämpö hehkuu jokaisessa sanassa. Suomen kieli on häviämässä pelinsä, koska me emme enää kuule sen merkityksiä, jotka ovat peittymässä vieraiden, siis läntisten ja tekno-logisoitujen, merkitysten hälyyn. Meidän tilanteemme on kuitenkin siinä mielessä kiinnostava, että meillä on ongelma, siis häviämässä olevien merkityksien kuulumisen ongelma. Eurooppalaisilla ja amerikkalaisilla ei ole edes ongelmaa. Heidän maailmansa on valmis. Ainoa reikä siellä näyttäisi olevan kvanttiteorian holismi. Loppu on triviaalia.
Mihin Björlingin kirjoitusharjoitukset etsiytyvät? Siihen, että kieli ei ole kokonaan käsitteiden, ideoiden tai muun sellaisen kommunikaatiota, representaatiota tai tunteen ilmaisua, siis tavaran luotettavaa siirtämistä paikasta toiseen, vaan ainutkertaista vaikutusta, harhailua, oloa ja oleilua. Samalla se on tietenkin hyödyn, järjen ja tunteen kannalta mitä epäluotettavinta vaikutusta. Mutta vaikutusta ja oleilua yhtä kaikki. Jopa erittäin suoraa tai välitöntä vaikutusta. Niin suoraa, ettei monikaan tahdo olla sen kanssa tekemisissä. Se on sellaista vaikutusta, jossa subjektin valta tunnustetaan rajalliseksi, ja jossa subjektin hallitsema mielen piiri representaatioineen ei pysty valvomaan kieltä, joka kirjoittamisessa vapautuu metafysiikasta. Kieli vaikuttaa ja virtaa subjektin valvonnan ja hillinnän ulkopuolella tai alapuolella, vain vaivoin kommunikaatiota muistuttaen. Kirjoittaja ja lukija voivat ehkä valua subjektiivisesta ajattelemisesta ja tekemisestä turhanaikaiseen oleiluun, oloon, jonne ei subjektin valvova katse ja tunteen imu ulotu, ja jossa subjektien rajat ovat epämääräisiä.
Onko tämä taidetta? Tuskin. Se ehkä lähtee liikkeelle kielen taiteesta (runoudesta) hieman samalla tavalla kuin kvanttiteoria lähtee liikkeelle mittaamisesta, laskemisesta ja päättelemisestä vain päätyäkseen siihen, että aaltofunktion romahduksella ei lopultakaan ole mitää rationaalista selitystä. Se sattuu, kun/jos on sattuakseen. Mutta Björling alittaa taiteen, jättää sen usein taakseen aloittaakseen jokapäiväisen rukouksensa, loitsunsa ruotsin kielen metafysiikkaa vastaan, erityisesti sen henkilöimispakkomiellettä vastaan. Björling ei ollut suomalainen, mutta ei hän ollut oikein ruotsalainenkaan. Ruotsalainen hän ei ollut, koska hän kieltäytyi asettumasta pysähtyneeseen ja valmiiksirakennettuun maailmaan. Hän asui ruotsin kielen reunalla, siis sillä reunalla, joka rajoittuu suomen kieleen. Vain muutamalla askeleella hän olisi voinut siirtyä suomen kielen metafyysisesti ja ontologisesti nihilistiseen kokemusvirtaan. Mutta sellaista ei voi tehdä, koska juuri runoilijan on synnyttävä kieleensä ja elettävä siinä jo lapsena. Tai paremmin: kielen on synnyttävä runoilijassa jo lapsena. Kieli ei koskaan muuta aikuisen ihmisen mieleen, vaikka me teeskentelemmekin osaavamme vieraita kieliä. Mutta vierasta kieltä ei voi osata. Me vain fuskaamme fiksusti. Joku fiksummin kuin joku toinen.
Suomessa henkilönä-tekemisen ja henkilöksi-tekeytymisen historia on sen verran lyhyt, ettei meidän ole mahdotonta tulkita Björlingin elämänkirjoitusyritystä tai elämänyrityskirjoitusta. Olemmehan me jo alunperin paljon vähemmän henkilöitä kuin ruotsalaiset. Meidän on vain päästävä kuulolle, kun Björling aloittaa ruotsin kielen henkilöitymismetafysiikan murentamisloitsunsa. Ja ruotsi murentuu. Mutta ei taiteen takia vaan taiteesta huolimatta:
(...)
min dag
dag - är
du
Päivä ensinnäkin on, tosin henkäisyviivan olemisesta erottamana. Björling haluaa meidän hengähtävän ulospäin ennen olemiseen laskeutumistamme. Tämä teksti on ehkä vähemmän ehdoton kuin Björlingin viimeinen teksti, joka päättyy uloshengitettyyn är-sanaan.
(...)
huds stofts
ljus
Att - är
Tässä ihmisestä on muistuttamassa enää vain iho, ihon tomu, joka on kokemisen viimeisen valon värittämä. Jos viimeinen teksti päättyykin olemiselle antautumiseen, jossa henkilöityminen oli alunperinkin melkein olematonta, toiseksi viimeisessä tekstissä henkilöitymismetafysiikka murentuu minän ja sinän yhteensulautumisessa, kun päivä, jossa minä asuu, osoittautuukin sinäksi.
No myönnettäköön, ehkä taiteeseen kätkeytyy jonkinlainen metafysiikanvastaisuuden siemen, esimerkiksi subjektin kaipaus rajojensa yli. Siis eräänlainen oireellinen nostalgia. Subjekti on käsitesuodatin, jonka kautta maailma esineineen, kausaatioineen ja identiteetteineen ilmaantuu kokemukseemme. Subjekti nousee sosiaalisen pelaamisen avulla esikäsitteellisestä kokemuksesta ja jää aina osittain kiinni alhaiseen alkuperäänsä. Pelaaminen ei kuitenkaan tavallisissa tapauksissa ole mikään haaste subjektille, joka voi selvitä vastustajistaan riittävän hyvän pelirepertuaarin ja taidon avulla. Subjekti voi kuitenkin joutua itseään suuremman haastajan eteen. Yleensä se ilmenee jonkinasteisena yllätyksenä, joka vähitellen muuttuu erilaisten vaiheiden jälkeen kauhuksi, subjektin tuhoutumisen kauhuksi. Joskus riemuksikin.
Suomen kieli on erityisen herkkä henkilöimismetafysiikan vivahteille ja asteille, erityisesti henkilöimisen heikentymisille ja rationaliteetin vähentymiselle. Ehkä tämä johtuu siitä, että suomen varhaisissa vaiheissa henkilönä oleminen oli itse asiassa ihmisenä olemisen erikoistapaus, ei sellainen suvaitsematon olemisen pakkopaita, jollainen se nykyisin länsimaalaisessa elämänpiirissä on. Mutta en ole erityisen kiinnostunut historiasta, koska koko historian idea on luonteeltaan tekno-looginen. Historian idea perustuu ajan esineellistämiselle, ajanhetkien jonouttamiseen ja aikakokemuksen mekanisointiin. Oikeastaan en usko, että menneisyys on ajanhetkien päässä takanamme. Suomenkielen henkilöimättömät ja esiesineelliset merkitysmahdollisuudet ovat minulle ja eräille muille nytoloa. Mutta en tietenkään tarkoita sanalla nyt erästä esinettä aikaesineiden, siis hetkiesineiden, kurinalaisessa jonossa, jonka häntäpää on sanokaamme 5000:n vuoden takana. Tarkoitan: menneisyys ei ole yksinomaan empiirinen tai käsitteellinen kysymys. Se on myös kokemuksellinen ongelma. Se mitä kieltäydymme kuulemasta tai mikä kieltäytyy meille kuulumasta, ei paljasta itseään missään käsiteanalyysissä tai koetilanteessa. Käsiteanalyysi käsitteellistää kokemuksemme ja samalla marginalisoi esikäsitteellisen meissä. Koetilanne tekno-logisoi kokemisemme, joilloin meille kuuluminen häiriintyy, kunnes koetilanne lopulta kuurouttaa meidät. Mikään tieteellinen koe ei voi selvittää sitä, mitä haluamme kuulla tai kieltäydymme kuulemasta.
Esinöimätön historia tarkoittaa sitä, että suomen kielen ennenkuulumattomat mahdollisuudet elävät meissä nyt. Voimme esittää vertauksen. Vanhempamme elävät meissä niinsanotun kuolemansa jälkeen ja tekevät sen joskus intensiivisemmin kuin eläessään. He voivat myös muuttua mielessämme sellaisiksi, jollaisiksi heillä ei ollut aikaa muuttua, silloin, kun heidän aikansa oli. Vastaavasti: ehkä muinaisten suomalaisten kieli oli hyvin esineellistymisen ja henkilöitymisen metafysisoimaa. Ehkä he eivät edes osanneet kuunnella ollaan-sanan syvän antihumanistista sointia. Ainakaan he eivät kuulleet siinä kaikuja metafyysisestä nihilismistä, koska heillä ei ollut vielä ymmärrystä metafyysisestä vihollisesta, siis Läntisestä Maailmasta. Mutta yhtä kaikki, kieli pysyi heissä hengissä ja siirtyi heidän kauttaan asumaan meihin. Ja nyt tilanne on toinen. Nyt me kuuntelemme suomenkielen tuhoutumisen ääniä oleellisen nihilistisessä tilanteessa, jossa kieli on häviämässä maailmasta. Kieli on siis jättämässä ihmisen. Me emme enää kuule suomen niinsanotun passiivin esiesineellistä ja henkilöimätöntä merkitystä tai -stu-sty-tu-ty-utu-yty-johtimien subjektin rationaliteettia heikentävää merkitystä. Korkeintaan kuulemme niissä ontologisen nihilismin kaikuja. Ja tässä taiteilijat eivät ole viattomia. Eivät edes runoilijat.
Ei edes Lönnrot ollut viaton. Itse asiassa hän oli hyvin kompleksinen tyyppi, ei viattomasti sellainen, vaan tietoinen suomalaisuudestaan ja sen sovittamattomuudesta ruotsalaisuuteen ja eurooppalaisuuteen. Väitöskirjassan hän toki puolusti suomalaista maagista kansanlääkintää ja asetti sen empiirisen koululääketieteen rinnalle. Mutta eikö hän tarvinnut tähän Schellingin apua. Ja vielä enemmän: eikö hän niinsanotusti muka pelastaessaan suomalaisen kansanrunouden jälkimaailmalle, itse asiassa tullut tuhonneeksi sen. Ja hän pystyi tähän ainoastaan, koska oli alunperin suomalainen kansanihminen, joka oli oppinut lukemaan Schellingiä, ja omaksunut saksalaisten ja ruotsalaisten muotiaatteet. Lönnrot oli eräänlainen kaksoisagentti, kahden maailman välillä sukkuloiva huijari, joka osasi käyttää hyväkseen kansanomaisuuttaan voittaakseen arkojen ja ylpeiden laulajien luottamuksen, mutta osasi samalla mielistellä ruotsalaisia yliopistomiehiä saadakseen sievistetyt kansanrunomukaelmansa ruotsalaiseen julkisuuteen. Sillä julkisuus 1800-luvun Länsi-Venäjällä oli ruotsalaista. No, ruotsalaiset taas keksivät suomalaiset, joita ei sitä ennen varsinaisesti ollut tarvittu ja huomattu, koska eivät olisi yksinään, ilman suomalaisten keksimistä, pystyneet säilyttämään ruotsalaisuuttaan venäläismiehittäjien kulttuuripaineen alla. Suomalaisten keksiminen oli myös venäläisille edullista. Muutoin he eivät olisi sitä sallinneet. Suomi oli siis keksittävä. Ja se keksittiin.
Suomi säilyi. Siis suomen kieli. Suomi säilyi kielessä tai oikeastaan kielenä. Tarkoitan: suomi on vain kieli, eikä juuri mitään muuta. Tai: kaikki muu täällä on vielä ontompaa lainaa: tekniikka, tiede, uskonto, kauppa, taide, ties mikä. Suomi on siis kielessä, ja vain siinä. Nyt se on siis lopullisesti jättämässä meidät. Ei pulaan, vaan rauhaan. Ikuiseen sellaiseen, ikuiseen eurooppalaiseen rauhaan, demokratiaan ja hyvinvointiin. Siinä rauhassa elää subjekti, joka tahtoo kommunikoida ja ilmaista itseään. Pakenevan kielen tilalle työntyy globaalinen interkulturaalinen kommunikaatio, ja sen mukana oppi siitä, että ihmiset ja kulttuurit voivat ymmärtää toisiaan jossakin universaalissa koodissa tai logiikassa. Mutta suomi ja monet muut paikalliskulttuurit vetäytyvät syrjään interkulturaalisen kommunikaation alta. Taitelijat ovat mukana sitä syrjään ajamassa. Eurooppalaistumassa muka. Mutta suomi ei ole eurooppalainen. Suomessa suomalaisuutta on juuri se, mikä ei ole eurooppalaistettavissa ja kommunikoitavissa. Nyt se vain muuttaa pois. Suomi on sanassa ollaan, sen esiyksilöllisessä olomoodissa. Se kuuluu myös -stu-sty-tu-ty-utu-yty-johdinten subjektin autonomiaa ja rationalisuutta heikentävissä merkityksissä. Tietääkseni me olemme näissä ja oikeastaan melkein vain näissä sanoissa tai merkityksissä, juuri samassa mielessä kuin Helsinki on Björlingin kielessä. Jos Björlingin tekstit häviävät, niin Helsinki lakkaa olemasta. Tai ainakin Helsingfors. Nuo suomen merkitykset ovat vielä meissä juuri sen verran, että voimme juuri ja juuri niitä kuunnella. Uskon, että voimme ehkä kokea toistemme kokemuksia suomen niinsanotussa passiivirakenteessa (joka ei tietenkään ole sen paremmin passiivi kuin rakennekaan). Antamalla sen kuulua meille. Se kuuluu meihin heikosti, kuin järven selän yli, kuten erottuu tuvan valo lumituiskun läpi, tai niinkuin pakenevat siiveniskut etääntyvät selän takana.
Suomalaisuus on siis siinä, että suomen kieli meissä antaa meidän olla vähemmän henkilöitä kuin mitä sanokaamme ruotsin kieli antaa ruotsalaisen olla. Mutta tietenkin henkilöityminen on vain eräs aspekti kokemuksen esineellistämisessä ja käsitteellistämisessä. Henkilö tarvitsee muita esineitä, ihmisesineitä, aikaesineitä, sanaesineitä, ja sen sellaista. Subjekti ja objekti ilmaantuvat kokemukseen aina paralleelisti ja jättävät sen myös rinnakkain toisiaan edellyttäen ja tukien. Kun subjekti-objekti-jako artikuloituu, siis kuroutuu esiin kokemuksesta, jossa sitä ei vielä ole, ilmaantuvat objektit maailmaan, ja subjekti toteaa niitä heijastavansa. Samalla esiinkuroutuva subjekti jää aina myös kaipaamaan takaisin alkuperäänsä. Kokemus ennen tätä artikuloitumista on asubjektiivinen ja akonseptuaalinen. Asubjektiivisessa kokemuksessa ei siis ole vielä läsnä subjektien rajoja. Se ei siis ole yhden yksilöityneen ihmisen kokemusta. Myönnän tietenkin, että taiteilijat tuntevat tämän nostalgian takaisin henkilöimättömään kokemusjatkumoon. Muutoin he tuskin olisivat valikoituneet taiteilijoiksi. Mutta antaako eurooppalainen taide mahdollisuuden suomalaiselle mielelle purkaa subjektin hierarkioita ja perspektiivejä? Kuunnella kokemusta, johon suomalainen voisi vielä kuulua? Salliiko se meidän päästä sellaiseen kokemukseen, jota ei ole esineellistetty ja henkilöity? Voimmeko kokea toisen ihmisen kokemuksen taiteessa?
Taiteessa me voimme vielä ehkä kokea subjektin nostalgian takaisin henkilöimättömään. Voimme aistia subjektin kaipuun yli rajojensa. Mutta voimmeko kokea esiesineellisen ja henkilöimättömän kokemuksen meren ympärillämme, sen kauhun että riemun kaikessa intensiteetissään? Tai edes sen ahdistuksen ja pakokauhun, joka syntyy, kun pohjimmiltaan meille kulttuurisesti vieras subjekti valvoo kokemustamme, ja jonka voi aavistaa keskiolutkapakoissa, jonne suomalaisuus pakenee ja marginalisoituu. Taiteessa? Tuskin. Taide, joka yrittää olla eurooppalaista, on kuitenkin vain henkilö- ja esinöimistekniikan pikkuovela ja pikkuoleva juoksupoika, eikä sellaisena yhtään sen viattomampi kuin tiedekään. Joskus minusta tuntuu, että voimme ehkä kokea akonseptuaalisen kokemuksen henkäisyn enää vain viinalla siivitetyn suomen kielen yhteydessä, sen vetäytymisen kaiuissa, mutta se tapahtuu pikemminkin taiteesta huolimatta. Kun kirjoittajan työn intensiteetti nousee korkeaksi, kuten Björlingillä ja Ernst Jüngerillä, hän tuntuu samalla etääntyvän taiteesta kohti jotain tyylitöntä, hieman naurettavaa, kiusallisen yksinkertaista, tuskallisen suoraviivaista.
Björling oli kirjoittava melkein-ruotsalainen mies, joka asui lähellä suomen kieltä ja yritti löytää tietä kohti muiden ihmisten kokemusten kokemista. Hän ei ollut taiteilija. Hänen ongelmansa ei myöskään ollut suomalaisena-olemisen-ongelma, vaan lähes-ruotsalaisena-olemisen-ongelma. Hänen ratkaisunsa kielen teknologisoitumisen ongelmaan on kokolailla toinen kuin mitä kenenkään suomalaisen ratkaisu voi olla. Siis toisen ihmisen kokemuksen kokemisen ongelma on ruotsin kielessä aivan toinen kuin suomen kielessä, vaikka ongelmat saattavat näyttää aluksi samanlaisilta. Itse asiassa, minä en tiedä, mikä ratkaisu suomen kielen vastaavanlaiseen ongelmaan on. En tarkoita kysyä: mikä on ratkaisu siihen? Sillä siitä minulla on aavistus tai vainu. Ruotsi on kuitenkin lähes se kieli, jossa universaalina esiintyvä eurooppalainen tekniikka, tiede ja filosofia syntyi. Suomen kieli ei ole sitä. Sen ongelma on, miten olla painumatta kuulumattomiin. Miten esimerkiksi ajatella suomeksi? Yrittikö Lönnrotkaan sitä? Eräitä jälkiä sellaisesta löytyy Kantelettaren esipuheesta. Tai miten ajattelu voi suomessa elää, ja miten suomi voi elää meissä, olla jättämättä meitä kokonaan? Miten ollaan jättäytymättä rauhaan.
Meillä ei voi olla teoriaa, analyysiä tai argumenttia siitä, miten toisten ihmisten kokemuksia koetaan. Parhaimmillaan teoria pystyy näyttämään epätäydellisyytensä jossakin sitä rikkaammassa teoriassa, paljastamaan siten rajansa, kömpelyytensä ja umpikujansa, ja ehkä epäsuorasti sen, että käsitteellinen ja esineellistävä näkemys ihmisen kokemuksesta ei ole loppuun asti vakuuttava tai läpivietävissä. Se ikäänkuin vuotaa. Tämän voi naturalistikin myöntää. Mutta tätä vuotoa ei saada suoraan esiin millään käsitteellis-teoreettisella ajattelulla, vaan se ikäänkuin näyttäytyy sopivassa epäsuorassa valossa. Se voidaan kuitenkin kokea, jos tuota kokemusta ei suodateta etukäteen pois omaksumalla subjektiivinen eli subjekti-keskeinen näkemys kokemuksen luonteesta, tai mikä on melkein sama asia objektiivinen eli objekti-keskeinen näkemys kokemisesta. Akonseptuaalinen kokemus vuotaa käsitteiden silmien läpi. Suomalainen ei voi noin vain enää puhua suomalaisuudestaan, sillä meidän aikoinamme hänen on lähes pakko käyttää käsitteitä, mutta käsittein ei oikein voida lähestyä sitä, mikä edeltää käsitteitä. Siksi suomalaisuus usein paljastuu vain ahdistuksena, kauhuna ja vierautena, käsittämättömänä kokemuksena siitä, että se henkilökäsite ja esinekäsite, joilla länsimaalaiset kokemustaan jäsentävät on vieras suomalaiselle. Suomalaisen mielessä asuu vieras miehittäjäsubjekti, joka täyttää kielen kentän. Siksi suomen kieli on vetäytymässä sen painon ja röyhkeyden alta pois. Jäljellä on nihilismi, joka ei ole mikään ismi, vaan kokemus siitä, että meiltä puuttuu olemus, koska kielestämme on leikattu pois se osa, joka voisi tuon olemuksen meille antaa, samalla kun jäljelle jäävä kieli on vain irvikuva indo-eurooppalaisesta kielestä, siis eräänlainen pidgin. Näin suomalainen mieli vailtuu.
Esine ja Olio-symposium Wäinö Aaltosen museo, Turku, 10.-11.5. 1997
