Soveltavaa filosofista etiikkaa on harrastettu Suomessa noin viisitoista vuotta ja englantilaisella kielialueella kaksi vuosikymmentä kauemmin.* Alan kohtuullisen pitkästä lähihistoriasta huolimatta sen määrittely on jäänyt epäselväksi sekä meillä että muualla. Soveltavana etiikkana, tai laajemmin ymmärrettynä soveltavana filosofiana, on pidetty ainakin perinteistä moraalifilosofiaa, käsitteellisten analyysien ulottamista yleisiin kulttuuri-ilmiöihin ja ammattikuntien keskinäistä keskustelua työnsä arvoista ja normeista. Soveltava etiikka on kuitenkin erotettavissa omaksi alakseen sekä käytännöllisen filosofian lajina että liikkeenä tai oppisuuntana.
Tarkastelen seuraavassa ensin soveltavan etiikan kansainvälistä historiaa, sitten sen määrittely-yrityksiä ja lopuksi alalla tehtyä sisällöllisempää työtä Suomessa. Esitystä laatiessani olen saanut huomattavaa apua alan harrastajilta ympäri maata, ja haluankin tässä kiittää heitä kaikkia.1
Eurooppalaisen moraalifilosofian historia tämän vuosisadan ensimmäiseltä puoliskolta on, maailman tapahtumia ajatellen, surullista luettavaa.2 Totalitaariset liikkeet nousivat valtaan Italiassa, Neuvostoliitossa ja Saksassa. Miljoonat ihmiset kuolivat Stalinin poliittisissa vainoissa Neuvostoliitossa, kuusi miljoonaa juutalaista murhattiin järjestelmällisesti Saksassa tai sen miehittämillä alueilla ja miljoonat menettivät henkensä toisessa maailmansodassa jonka raakuudet huipentuivat liittoutuneiden pommituksiin Dresdenissä, Hiroshimassa ja Nagasakissa. Filosofien enemmistö vastasi näihin tapahtumiin vaikenemalla tai jopa osallistumalla epäsuorasti ihmisoikeuksien loukkauksiin. Moni italialainen, venäläinen ja saksalainen filosofi liittyi jäseneksi fasisti-, kommunisti- ja natsipuolueisiin, ja vielä useampi seurasi tapahtumia sivusta puuttumatta niihin sen paremmin sanoin kuin teoinkaan. Totalitarismilta säästyneessä angloamerikkalaisessa maailmassakin akateemiset filosofit olivat kiinnostuneempia arvoja ja normeja kuvaavien sanojen merkityksestä kuin niiden soveltamisesta aikansa eettisiin kysymyksiin.
Soveltava etiikka, joka nykymuodossaan alkoi muotoutua 50- ja 60-luvuilla, merkitsi paluuta välillä unohdettujen normatiivisten moraalikysymysten tutkimukseen. Alan synty yhdistetään yleensä oikeutetusti amerikkalaiseen ja englantilaiseen filosofiaan, mutta erityismaininnan ansaitsee Simone de Beauvoir, joka jo vuonna 1948 esseessään 'Silmä silmästä' puolusti kantilaiseen etiikkaan nojautuen rangaistuksen ja koston periaatteita sotarikoksiin syyllistyneiden kohtelussa.3 Tätä kirjoitusta voidaan pitää kaiken myöhemmän soveltavan etiikan unohdettuna esiäitinä, varsinkin koska myös de Beauvoirin sitä seurannut teos Toinen sukupuoli vaikutti merkittävästi naisten aseman uudenlaiseen tarkasteluun filosofiassa ja tätä kautta sukupuolijärjestelmiä koskevan tutkimuksen nousuun.4 Vaikka naistutkimus ei millään muotoa kuulukaan soveltavan etiikan alaan, näillä kahdella suuntauksella on selviä yhtymäkohtia.
Sisällöllisten moraalikysymysten nousu filosofien huomion kohteeksi alkoi kuitenkin varsinaisesti vasta 60-luvulla Yhdysvalloissa. Siellä soveltava etiikka liitettiin alusta pitäen yhteen sen käsityksen kanssa, että yksilöillä on luonnollisia oikeuksia joita vallanpitäjät eivät saa toimillaan loukata. Tämä lähtökohta on selvästi näkyvissä Richard Wasserstromin artikkelissa 'Rights, human rights, and racial discrimination', joka ilmestyessään vuonna 1964 Journal of Philosophyssa ennakoi uuden suuntauksen tuloa. Wassertrom kirjoitti muun muassa:
Vetoaminen luonnollisiin oikeuksiin, tai ihmisoikeuksiin, on viime aikoina taas tullut älyllisesti ja filosofisesti uskottavaksi. Tämä johtuu nähdäkseni osittain siitä, että filosofien asenteet moraalisia ja poliittisia teorioita kohtaan ovat muuttuneet. Muutos on näkynyt uudelleen virinneenä kiinnostuksena oikeuksia ja velvollisuuksia kohtaan. Syitä oikeuksien renessanssiin voi hakea myös lähihistoriasta natsi-Saksan kauhuista ja rotusyrjinnän yhä ilmeisemmästä epäoikeudenmukaisuudesta Yhdysvalloissa ja Afrikassa. Yhtenä tekijänä kaikissa näissä ilmiöissä on ihmisoikeuksien kieltäminen joiltakin yksilöiltä tai kansanosilta.5
Wassertromin huomautuksia myötäillen Yhdysvalloissa harrastettu soveltava etiikka on suureksi osaksi keskittynyt kysymyksiin joissa oikeuksien, tasa-arvon ja oikeudenmukaisuuden käsitteillä on keskeinen asema. Rotuerottelun kritiikkiä ovat seuranneet sukupuoleen, etniseen alkuperään ja sukupuoliseen suuntautumiseen perustuvien syrjinnän muotojen arvostelu. Keskustelun laajeneminen syntymättömien ihmisten, muiden eläinlajien ja terveyspalveluiden käyttäjien kohteluun tarjosi perustan lääkintäetiikan ja bioetiikan synnylle. Muita amerikkalaisia kiinnostaneita aiheita ovat olleet kehitysapu, sodankäynnin oikeutus ja rangaistusten, erityisesti kuolemanrangaistuksen, oikeudenmukaisuus.
70-luvun alussa myös brittifilosofit alkoivat näkyvästi
osallistua näihin Yhdysvalloissa käytyihin kiistoihin. Ensimmäisten
joukossa oli universaalin preskriptivismin kehittäjä R.M. Hare,
joka esitti kantojaan sodankäynnin ja abortin oikeutuksesta.6
Haren australialainen oppilas
Peter Singer aloitti uransa soveltavassa etiikassa puolustamalla kansalaistottelemattomuutta
ja kansainvälistä kehitysapua, ja tuli sitten kirjansa Animal
Liberation myötä eläinten oikeuksia koskevan liikkeen
keulahahmoksi.7 John Harris teki itsensä tunnetuksi epäsuoraa
väkivaltaa koskeneilla näkemyksillään.8
Oxfordin utilitaristit Hare, Singer ja Harris eivät saaneet pelkkää ylistystä osakseen Yhdysvalloissa. Singer, jonka eläinten asemaa koskevat näkemykset ovat helposti käännettävissä oikeuksien kielelle, tunnustettiin nopeasti soveltavan etiikan uranuurtajaksi, mutta Haren, Singerin ja Harrisin sitoutuminen suurimman mahdollisen onnellisuuden edistämiseen maailmassa ei juuri saavuttanut suosiota. Amerikkalaiset moraalifilosofit, joiden enemmistö oli 70-luvun alkuun mennessä hylännyt aiemmin suositun sääntöutilitarismin, olivat enimmäkseen vakuuttuneita siitä, että yhteiskunnan, valtion ja oikeusjärjestelmän moraalikysymykset pitää ratkaista yksilön oikeuksia ennemmin kuin kokonaisuuden etua korostamalla. John Rawlsin A Theory of Justice (1971) heijasti tämän ajatustavan lopullista läpimurtoa amerikkalaisten filosofien parissa.9
Oikeuksien ja hyödyn ensisijaisuus normatiivisessa etiikassa on aika ajoin haastettu korostamalla hyveiden ja oikeanlaisen elämän roolia moraalin perustana. Aristoteelisen hyve-etiikan esittelijöitä ja puolestapuhujia ovat olleet esimerkiksi Georg Henrik von Wright teoksessaan The Varieties of Goodness,10 Peter Geach kirjassaan The Virtues11 ja Philippa Foot esseekokoelmassaan Virtues and Vices.12 Kaksi ensinmainittua eivät ulottaneet tarkasteluitaan koskemaan yksittäisiä moraalikysymyksiä, mutta Foot on soveltanut Aristoteleen ja Akvinolaisen käsityksiä muun muassa abortin ja eutanasian ongelmiin. Luonnollisten oikeuksien ja sopimusajattelun valta-asema ehkäisi kuitenkin pitkään hyve-eettisen ajattelun kehittymistä ainakin Yhdysvalloissa.
Toinen vaihtoehtoinen lähestymistapa normatiiviseen etiikkaan on kantilainen ajatus velvollisuuksista moraalin perustana. Britanniassa esimerkiksi Ruth Chadwick on soveltanut tätä mallia menestyksekkäästi joihinkin lääkintäetiikan kysymyksiin.13 Mutta aidosti kantilaista moraalifilosofiaa ei ole laajemmin harrastettu sen paremmin Yhdysvalloissa kuin muuallakaan englantilaisella kielialueella. Osasyy tähän voi olla se, että Rawlsin sopimusteoreettista yhteiskuntafilosofiaa on pidetty Kantin moraaliajattelun suorana jatkeena. Tulkinta on jossain määrin oikea, mutta se jättää huomiotta velvollisuuksien ehdottoman ensisijaisuuden myös yksilöiden oikeuksiin ja vapauksiin nähden kantilaisessa etiikassa.
Rawlsin A Theory of Justice on, paradoksaalisesti, ehkäissyt myös oikeuksiin perustuvan soveltavan etiikan tutkimusta Yhdysvalloissa. Viime vuosikymmenien aikana amerikkalaiset moraalifilosofit ovat keskittyneet niin voimakkaasti Rawlsin mallin arvostelemiseen, edelleen kehittämiseen ja korvaamiseen muilla teorioilla, että monikaan heistä ei ole ehtinyt tarkastelemaan kriittisesti edelleen vallitsevien epäoikeudenmukaisuuksien syitä ja seurauksia. Monet amerikkalaisfilosofit ovat kyllä erikoistuneet bioetiikkaan, ympäristöetiikkaan, liike-elämän etiikkaan ja ammattietiikkaan yleisemminkin, mutta heidän työnsä on useimmiten ollut vain valmiiden teorioiden mekaanista soveltamista tai vallitsevien käsitysten myötäilyä, ei moraalikysymysten reflektiivistä tarkastelua.
Mutta eikö soveltava etiikka sitten ole valmiiden filosofisten teorioiden mekaanista soveltamista tai vallitsevien moraalikäsitysten myötäilyä? Muun muassa näihin kysymyksiin vastasi Timo Airaksinen artikkelissaan 'Mitä on käytännöllinen etiikka?', joka ilmestyi vuoden 1983 Ajatus- -aikakauskirjassa ja jonka myötä alan tutkimus Suomessa alkoi puolitoista vuosikymmentä sitten.14
Airaksinen tarkasteli kirjoituksessaan Peter Singerin yritystä ratkoa käytännöllisiä moraaliongelmia utilitaristisesta lähtökohdasta käsin ja Nicholas Rescherin pyrkimystä ottaa kantaa eettisiin pulmakysymyksiin vetoamatta mihinkään erityiseen teoriaan.15 Singerin mallia Airaksinen piti virheellisenä, koska sen mukaan esimerkiksi maidontuotantoon käytetyillä lehmillä olisi oikeus toistensa seuraan, liikkumatilaan, puhtauteen, tuoreeseen ruokaan ja säännölliseen lypsämiseen. Hän huomautti kuitenkin, että 'suomalainen maanviljelijä tuskin on valmis tekemään kotieläimestään pyhää lehmää minkään moraaliargumentin suostuttelemana', ja päätteli tästä Singerin utilitarismin johtavan 'outoihin lopputuloksiin'.16 Rescherin käsitystä Airaksinen arvostelee sen mahdollisen epäoikeudenmukaisuuden takia. Rescher esitti, että nykyaikaisen lääketieteen ja terveydenhuollon ongelmat johtuvat pääasiassa ihmisten huonoista elämäntavoista ja heidän liian suurista odotuksistaan uusien parannuskeinojen suhteen, ja että parhaan ratkaisun näihin tarjoavat ruokailu- ja liikuntatottumusten muuttaminen yksilötasolla.
Kuten Airaksinen totesi kritiikissään, tällainen ehdotus jättää huomiotta suuren joukon holhouksen oikeutukseen ja yhteiskunnalliseen oikeudenmukaisuuteen liittyviä kysymyksiä.
Eettisten teorioiden mekaanista soveltamista käytännöllisiin ongelmiin on alan kansainvälisessä kirjallisuudessa arvosteltu paitsi tulosten epäintuitiivisuudesta kuten Airaksinen teki myös käytännöllisistä syistä. Esimerkiksi Arthur Caplan kiinnitti samana vuonna ilmestyneessä artikkelissaan 'Can applied ethics be effective in health care and should it strive to be?' huomiota siihen, että ainakin terveydenhuollon eettisissä kysymyksissä filosofien kykyjä yleisten teorioiden puolueettomina soveltajina, jonkinlaisina moraali-insinööreinä, on suuresti liioiteltu.17 Soveltavien eetikkojen asema amerikkalaisissa sairaaloissa perustuu, kuten Caplan totesi kirjoituksessaan, kolmeen seikkaan: kykyyn analysoida asioita käsitteellisesti, tietämykseen etiikan teorioista ja oletettuun puolueettomuuteen. Mutta näiden ominaisuuksien hyödyllisyys ja jopa olemassaolo voidaan kyseenalaistaa. Käsitteellisen selvitystyön korostaminen johtaa käytännössä siihen, että filosofit kutsutaan ratkomaan vain lääkärien tai hoitajien mielestä ongelmallisia tilanteita ei välttämättä niitä kysymyksiä, jotka ovat moraalisesti kaikkein pulmallisimpia. Teorioiden hallinta ja niihin keskittyminen taas voivat estää eetikkoa näkemästä arkijärjelle selviä ratkaisuja terveydenhuollon kysymyksiin. Eikä filosofien puolueettomuus työssään ole itsestään selvää kun eetikot puetaan valkoisiin takkeihin ja heille annetaan samanlainen hakulaite kuin lääkäreillekin, he asettuvat useammin lääkintähenkilöstön kuin potilaiden puolelle näiden välisissä kiistoissa.Caplanin kritiikki kohdistuu ennen muuta etiikan professionalisoitumiseen, joka on varsin amerikkalainen ilmiö. Teoreettisemmalta kannalta soveltavan etiikan kahta päälinjaa, moraalioppien mekaanista soveltamista ja intuitioihin nojautumista, voidaan arvostella, kuten Airaksinen teki, toisaalta oudoista tuloksista ja toisaalta moraalin yleisten vaatimusten unohtamisesta. Mutta onko sitten olemassa kunniakkaampaa tapaa harrastaa soveltavaa etiikkaa, joka kuitenkin on yksi tämän hetken tärkeistä filosofisista suuntauksista?
Jonathan Glover esitti vuonna 1977 kirjassaan Causing Death and Saving Lives mallin, jota noudattamalla filosofit voivat tarkastella moraalikysymyksiä muodostamalla hypoteesejä ja testaamalla niitä tieteenkaltaisesti.18 Perinteisiä moraaliperiaatteita voi Gloverin käsityksen mukaan koetella kahdella eri tasolla. Ne ovat ensinnäkin falsifioitavissa loogisesti tai käsitteellisesti, mikäli niiden teoreettinen pohja on inkonsistentti tai inkoherentti. Tällä perusteella on usein pyritty kumoamaan esimerkiksi sellaiset egoismin muodot, joissa muilta vaaditaan sääntöjen noudattamista mutta omalle toiminnalle samanlaisia rajoituksia ei hyväksytä. Toiseksi moraaliperiaatteita voidaan testata tarkastelemalla ihmisten reaktioita niiden sovelluksiin todellisissa tai kuvitteellisissa ongelmatapauksissa. Mikäli eettisen teorian johdonmukainen käyttö joissakin tilanteissa herättää voimakasta tunteenomaista vastustusta, filosofin pitäisi ottaa tämä huomioon ratkaisuja esittäessään.
Kaikki perinteiset moraaliopit voidaan itse asiassa hylätä vetoamalla emotionaalisiin reaktioihin, mikäli niille annetaan yhtä paljon painoa kuin loogisille ja käsitteellisille tekijöille jota Glover ei välttämättä halunnut tehdä. Aristoteelinen etiikka vaatii monissa tilanteissa ihmisten erottelua sellaisten tekijöiden kuin yhteiskunnallisen aseman, etnisen alkuperän tai sukupuolen perusteella ja herättää näin kielteisiä tunteita. Kantin moraaliopin hyvin tunnettu intuitiivinen ongelma on valheen ehdoton tuomittavuus jopa sellaisissa tilanteissa, joissa totuudessa pysyminen johtaa murhaajan uhrinsa jäljille. Benthamin ja Millin utilitarismi taas näyttää johdonmukaisesti sovellettuna sallivan yksilöiden uhraukset kollektiivisen hyvän saavuttamiseksi.
Tätä Gloverin mallin korollaaria voidaan mielestäni pitää oikeanlaisen soveltavan etiikan lähtökohtana. Mikään traditionaalinen etiikan teoria ei voi tarjota yleisesti hyväksyttäviä ratkaisuja kaikkiin moraalisiin pulmakysymyksiin. Koska vastauksia kuitenkin halutaan etsiä, filosofit voivat osallistua keskusteluun käyttämällä hyväkseen loogisia ja käsitteellisiä kykyjään, luovaa mielikuvitustaan sekä tietämystään etiikan teorioista, ainakin kolmella tavalla. Filosofit voivat ensinnäkin osoittaa, että keskustelussa esitetyt ratkaisuehdotukset on perusteltu tai voidaan perustella vain inkonsistenteilla tai inkoherenteilla teorioilla. Toiseksi filosofit voivat vastaesimerkkejä luomalla näyttää, millaisia vastenmielisiä toimintaohjeita sovelletut teoriat tuottavat joissakin todellisissa tai kuvitteellisissa tilanteissa. Kolmanneksi filosofit voivat esittää omia ratkaisuehdotuksiaan muiden arvioitaviksi. Kaikissa näissä tehtävissä on tärkeää tuntea sekä perinteisten moraalioppien toiminta ja perusteet että käsiteltävään asiaan liittyvät uskomukset ja tietämys.19
Tällainen määrittely tekee soveltavan filosofisen etiikan alaltaan laajaksi mutta menetelmiltään rajoitetuksi. Soveltavan etiikan alaan tavallisesti luetut bioetiikka, ympäristöetiikka, ammattietiikka ja liike-elämän etiikka voivat kaikki käsitellä ongelmia, joiden tarkastelu filosofisesti on mahdollista ja hedelmällistä. Mutta samoja ongelmia voidaan käsitellä myös muista näkökulmista, esimerkiksi ammatillisesti, poliittisesti, ideologisesti, sosiologisesti ja kulttuurifilosofisesti. Nämä lähestymistavat eivät nähdäkseni tarkasti ottaen kuulu soveltavan filosofisen etiikan piiriin.
Suomalaiset filosofit ovat viimeksi kuluneen vuosikymmenen aikana harrastaneet soveltavaa etiikkaa varsin paljon. Vaikka harva haluaa leimautua 'pelkäksi' soveltavaksi eetikoksi, alalta on lyhyessä ajassa julkaistu parisenkymmentä kirjaa ja pitkälti toistasataa artikkelia, suureksi osaksi kotimaisilla mutta myös kansainvälisillä foorumeilla.20
Suomalaisen soveltavan etiikan kansainvälinen läpimurtotyö oli epäilyksettä Heta Häyryn Helsingin yliopistossa hyväksytty väitöskirja The Limits of Medical Paternalism, joka ilmestyi englantilaisen kustannustalo Routledgen julkaisemana vuonna 1991.21 Häyry tarkasteli holhouksen ongelmaa terveydenhuollossa ja esitti, että vapauden ja autonomian oikea ymmärtäminen johtaa useimpien paternalismin muotojen tuomitsemiseen lääkintä- ja hoitotyössä. Hänen teoreettisena lähtökohtanaan oli sellainen liberalismin muotoilu, joka ottaa huomioon yhtä aikaa sekä tekojen ja tekemättä jättämisten seuraukset yksilöiden hyvinvoinnin kannalta että vapauden keskeisen aseman itsenäiseen päätöksentekoon pystyvien toimijoiden heitä itseään koskevissa valinnoissa. Häyry on tarkastellut samasta näkökulmasta, muun muassa useissa kansainvälisesti ilmestyneissä artikkeleissa ja vuonna 1998 julkaistussa kirjassaan Individual Liberty and Medical Control, myös immuunikadon, eutanasian, terveydenhuollon voimavarojen ja geenitekniikan ongelmia.22 Bioetiikan lisäksi hänen toimintansa on suuntautunut muillekin soveltavan etiikan aloille, esimerkiksi ammattietiikkaan ja kansainvälisestikin vähemmän tutkittuun taiteen ja moraalin väliseen suhteeseen.23
Pääosa muidenkin suomalaisten filosofien toiminnasta soveltavan etiikan alalla on suuntautunut lääkintä- ja bioetiikan kysymyksiin. Erityisesti Turun yliopistossa vaikuttavat Juhani Pietarinen, Juha Räikkä, Veikko Launis ja Marjo Rauhala-Hayes ovat tutkineet ahkerasti lääkintä- ja hoitoetiikan luonnetta, itsemääräämisoikeuden rajoja, terveydenhuollon resurssiongelmia sekä viime vuosina myös modernin geenitekniikan tuottamia moraalisia ongelmia.24 Kirjoissa Doing the Decent Thing with Genes ja Genes and Morality Pietarinen, Räikkä ja Launis tarkastelevat sellaisia ajankohtaisia aiheita kuin biotekniikan kaupalliset sovellukset, ihmisten oikeus tietää tai olla tietämättä perimänsä vajavaisuuksista sekä geenitestien käyttö työhönotossa ja vakuutustoiminnassa.25 Geenitekniikan eettisiä ja yhteiskunnallisia kysymyksiä tutkivat Helsingin yliopistossa myös Seija Taimi, Sirkku Kristiina Hellsten, Tuija Takala ja Jaana Hallamaa.26 Seppo Sajama Joensuun yliopistosta on tarkastellut arkipäivän etiikkaa hoitotyössä ja Simo Vehmas Jyväskylän yliopistosta on arvioinut utilitaristisen bioetiikan epäintuitiivisuutta älyllisesti kehitysvammaisten lasten kohtelussa.27
Muiden soveltavan etiikan lajien harrastus on Suomessa jäänyt bioetiikkaa kapeammalla pohjalle. Filosofisen ympäristöetiikan uranuurtajana maassa voidaan pitää Juhani Pietarista, joka 80-luvun puolivälissä analysoi kiinnostavalla tavalla ihmisten erilaisia suhtautumistapoja luontoa kohtaan.28 Hänen mukaansa vallalla oleva luontosuhteemme, hänen sanankäyttönsä mukaan utilismi, johtaa aikaa myöten joko materiaalisen hyvinvointimme jyrkkään vähenemiseen tai ainakin henkiseen latistumiseen, joka ei jätä sijaa sivistys- ja kulttuuri-ihanteille. Vaihtoehtoisista malleista mystismi (intuitiivinen luonnon pyhäksi kokeminen) ja primitivismi (luonnon säilyttäminen ihmisten kustannuksella) eivät nekään pysty hämäryytensä ja ehdottomuutensa vuoksi tarjoamaan ratkaisua hyvinvoinnin ja ympäristön suojelemisen väliseen ristiriitaan. Pietarinen esittikin, että oikea suhteemme luontoon on humanistinen: meidän pitäisi nähdä luonnon suojeleminen osaksi ihmisen ja kulttuurin turvaamista riistolta ja barbarialta.
Tuotteliain ympäristöfilosofimme ja ympäristöeetikkomme
on pitkään ollut Helsingin yliopistossa toimiva Leena Vilkka,
jonka aatteellisena lähtökohtana työssään on etiikan
teorioiden laajentaminen ihmisistä eläimiin ja luontoon.29
Hänen kritiikkinsä kohteena on muun muassa konservationismi,
joka pyrkii huolehtimaan luonnosta vain ihmisten tarkoitusperien tyydyttäjänä,
ja hänen tavoitteenaan preservationismi, joka suojelisi luontoa
sen oman itseisarvon takia, ei välineenä tulevaisuuden hyötykäyttöön.
Pietarisen esittämän jaon mukaan perustelut tälle kannalle
lähenevät mystismiä ja primitivismiä. Vilkan kirja The
Intrinsic Value of Nature, joka ilmestyi
Rodopin kustantamana vuonna 1997, on toistaiseksi laajin suomalainen ympäristöetiikan
esitys kansainvälisillä markkinoilla.30
Liike-elämän etiikka on käsitteenä epäilyttänyt joitakin suomalaisfilosofeja. Timo Airaksinen kirjoitti vuoden 1983 pioneerityössään seuraavasti:
[K]apitalistinen liiketoiminta [vaatii] usein laajoja perusteluita, ja kun niitä ei löydy terveestä järjestä, turvaudutaan erilaisiin manipulaatiomenetelmiin. Silloin on olemassa vaara, että filosofiakin valjastetaan vetämään vankkureita, joiden lastista ei ole tietoa. Apurahat, virat, tutkimusohjelmahoukutukset ja julkinen kiitos ovat kiusauksia filosofeillekin. Tämän vuoksi herää kysymys siitä, kuinka pitkälle filosofisen teorian sovellutuksien etsimisessä on syytä mennä. Uskoakseni filosofisilla argumenteilla on luonnolliset mielekkyysrajansa; esimerkiksi liike-elämän moraalista huolehtiminen on aika epäfilosofisen tuntuinen tehtävä.31
Airaksisen epäilyistä huolimatta hänen oppilaistaan ainakin Maija-Riitta Ollila, Marjaana Kopperi sekä Olli Loukola ovat tutkineet ja tehneet tunnetuiksi kapitalistisen liike-elämän eettisiä kysymyksiä.32 Suomalaisen liike-elämän etiikan kansainvälistä läpimurtoa on toistaiseksi saatu odotella, mutta Australiassa Monashin yliopistossa alalta väitellyt Jukka Kilpi saattaa muuttaa tilanteen vuonna 1998 Routledgelta ilmestyneellä kirjallaan The Ethics of Bankruptcy.33 Siinä hän puolustaa ansiokkaasti vararikkoon joutuneen oikeutta vapautua velkataakastaan. Kilpi perustelee kantaansa kantilaisen autonomian käsitteen pohjalta ja päätyy siihen, että omaa itsemääräävyyttään ja vapauttaan kunnioittava yksilö ei voi järkevästi sitoutua riskialttiiseen ja yhteiskuntaa hyödyttävään yritystoimintaan, ellei hänelle epäonnistuessaan anneta mahdollisuutta saada velkojaan anteeksi ja sen myötä tulla taas tuottavaksi yhteisön jäseneksi.
Soveltavan etiikan aloista laajin on yleinen ammattietiikka, johon jokainen käytännöllistä filosofiaa harrastanut on jossain uransa vaiheessa joutunut tavalla tai toisella puuttumaan. Ammattietiikan yleisesitysten kotimainen klassikko on Timo Airaksisen toimittama Ammattien ja ansaitsemisen etiikka,34 ja Airaksisen esiintyminen pääpuhujana Society for Applied Philosophyn 1993 vuosikokouksessa Englannissa teki suomalaista alan työtä tunnetuksi kansainväliselläkin foorumilla.35 Yksittäisistä ammattikunnista
lääkärien, hoitajien, yrittäjien ja yritysjohtajien lisäksi huomiota ovat saaneet osakseen erityisesti tieteentekijät, insinöörit, journalistit sekä tietotekniikan suunnittelijat ja käyttäjät.36
Metodiselta kannalta tarkasteltuna suurin osa suomalaisesta soveltavasta etiikasta on ollut tiedostamattoman ammattitaitoista esireflektiivisesti kompetenttia. Aina kun filosofit ovat lähestyneet käytännöllisiä moraaliongelmia oman tieteenalansa näkökulmasta ja välineistöllä, tarkastelut ovat olleet tasapainoisia ja teoreettisesti päteviä. Ne ovat silloin keskittyneet tehtäviin, joita soveltavalle filosofiselle etiikalle voidaan parhaiten uskoa, nimittäin esitettyjen argumenttien koetteluun niiden käsitteellisen pitävyyden ja asenteellisen uskottavuuden suhteen. Filosofit ovat myös aika ajoin esittäneet ratkaisuehdotuksia ajankohtaisiin moraalikysymyksiin tutkimatta tarkemmin niiden opillista taustaa, mutta nämä yritykset voidaan ehkä armeliaasti luokitella puheenvuoroiksi yleisempään kansalais- ja arvokeskusteluun.
Soveltavan etiikan ongelmat jakaantuvat mielenkiintoisella tavalla vanhoihin ja uusiin. Vanhoissa kysymyksissä kuten abortin tai itsemurhan oikeutus useimmat normatiiviset kannat perusteluineen on jo kauan sitten tuotu julki, ja filosofin tehtäväksi jääkin lähinnä näkemysten kuvailu ja niitä vastaan esitetyn kritiikin arviointi. Uusissa ongelmissa joiden ei tarvitse olla käytännön kysymyksinä uusia perustava selvitystyö on ollut pitkään tekemättä, ja niiden käsittelyssä filosofi joutuu luomaan uusia teoreettisia malleja sekä omien kantojensa että niiden vastaisten asenteiden perustaksi. Heta Häyryn The Limits of Medical Paternalism ja Jukka Kilven The Ethics of Bankruptcy ovat erinomaisia esimerkkejä uusien ongelmien luovasta käsittelystä. Häyryn seurauseettinen liberalismi ja Kilven liberaali kantilaisuus ovat itse asiassa molemmat kokonaisia eettisiä teorioita, jotka ovat kehittyneet ennen vain pinnallisesti tarkasteltujen alueiden perusteellisesta tutkimuksesta.
Esimerkkinä kansainvälisesti vanhasta mutta Suomessa vielä filosofisesti varsin uudesta soveltavan etiikan ongelmasta voidaan pitää kysymystä eläinten oikeuksista. Suosituimmat maailmalla esitetyt kannat siihen ovat vedonneet ihmisten velvollisuuksiin, tarpeettoman kärsimyksen välttämiseen, luonnon ja sen olioiden itseisarvoon sekä säädylliseen käyttäytymiseen.37 Myös kotimaassa kaikilla näillä malleilla on ollut kannattajansa.
Ihmisten velvollisuuksien ja niistä seuraavien eläinten oikeuksien puolesta esiintyi vuonna 1988 Helsingin yliopistossa järjestetyssä keskustelutilaisuudessa S. Albert Kivinen.38 Hän rakensi G.E. Mooren ajatusten pohjalta deontologisen teesin, joka velvoittaa meidät pidättäytymään toisille olioille turhaa kärsimystä aiheuttavista teoista. Sama kanta voidaan esittää myös seurauseettisessä muodossa, kuten Peter Singer teki klassikoksi muodostuneessa teoksessaan Animal Liberation. Näkemyksen ydin on kummassakin tapauksessa se, että kyky tuntea tuskaa luo perustan minkä tahansa elävän olennon prima facie-oikeudelle olla tulematta satutetuksi ilman hyvää syytä.
Tätä ajatusta voidaan laajentaa kahdella eri tavalla. Singeriä seuraten Suomessakin on esitetty, että eläinten, mukaan lukien ihmisten, tietoisuudessa on tasoja, jotka antavat pohjan erilaisille oikeuksien luokille.39 Sellaisilla eläimillä, jotka tiedostavat oman ajallisesti jatkuvan olemassaolonsa mentaalisten tilojen subjekteina, on oikeus paitsi tuskan välttämiseen myös elämään olemassaolonsa jatkumiseen. Sen sijaan sellaisilla olioilla, jotka pystyvät tuntemaan tuskaa mutta jotka eivät ole itsetajuisia, on 'vain' oikeus kärsimyksen välttämiseen. Toinen vaihtoehto on esittää, että alkeellisinkin tajunta oikeuttaa haltijansa myös elämään ja puuttumattomuuteen, ei vain ruumiilliseen hyvinvointiin - Leena Vilkka on näyttänyt töissään puolustavan tätä käsitystä, jossa elämä sen kaikissa muodoissa nähdään itseisarvoisena ja kunnioitusta ansaitsevana.40
Eläinten oikeuksia voidaan niin puolustaa kuin vastustaakin vetoamalla säädyllisyyteen ja kunnollisuuteen ihmisten käyttäytymisessä. Juhani Pietarinen tuntuu asettuvan eläinten oikeuksien kannalle vaatiessaan luontosuhteeltamme humaanisuutta.41 Toisaalta esimerkiksi Ilkka Patoluoto puolusti postuumisti ilmestyneessä kirjassaan Oikeudet ja elämän arvo käsitystä, jonka mukaan eläimillä ei voi olla samanlaisia oikeuksia kuin ihmisillä. Hän kritisoi Singerin teoriaa viittaamalla sen liialliseen yksinkertaisuuteen:
Singerin teoriasta näyttäisi [...] seuraavan ajatus, että kaikkien eläinten ensimmäisiä oikeuksia on oikeus elämään. Jos poistan itsestäni lapamadon, tuhoan samalla lapamadon ja siten kaikki sen oikeudet koska se ilmeisesti menehtyy tämän poiston yhteydessä. Kumpi voittaa tämän taistelun, lapamato vai minä?42
Samanlaiseen intuitiiviseen outouteen vetosi Timo Airaksinen vuoden 1983 artikkelissaan, jossa hän otti lähtökohdakseen suomalaisten karjankasvattajien asenteet eläinten hyvinvointiin.
Suomalaisessa keskustelussa yleinen eläinten oikeuksien vastaisuus on ymmärrettävissä, mikäli se nähdään vastaukseksi kannalle, jonka mukaan mikä tahansa elämän tai tietoisuuden kipinä oikeuttaa olion ruumiilliseen koskemattomuuteen ja vapaaseen, lajilleen tyypilliseen elämään. Oikeuksien vaatiminen isorokkovirukselle ei ole omiaan herättämään kansalaisten luottamusta filosofeja kohtaan. Mutta etiikan harrastajien pitäisi nähdä, että eläinten oikeuksia voidaan puolustaa maltillisemminkin. Singerin teoria ei oikein tulkittuna vaadi lapamadoille oikeutta elämään eikä isorokkoviruksille lajityypilliseen käyttäytymiseen. Vain itsetajuisilla olioilla ihmisten lisäksi ehkä muilla ihmisapinoilla ja delfiineillä on oikeus elämään, tuntevilla olennoilla kuten kissoilla, koirilla ja lehmillä pelkkä oikeus tarpeettoman kärsimyksen välttämiseen. Juuttuminen äärikantoihin on päässyt ehkäisemään järkevämpien näkemysten kehittämistä eläinten hyvinvoinnista ja oikeuksista.
Soveltavan etiikan roolista suomalaisessa filosofiassa ja yhteiskunnassa on esitetty vastakkaisia näkemyksiä. Ilkka Niiniluoto pitää kirjassaan Järki, arvot ja välineet tärkeänä sitä, että filosofit ovat auttaneet muita 'ihmisiä tiedostamaan, jäsentämään ja kriittisesti arvioimaan omia arvojaan'.43 Lars Hertzberg taas on tuoreessa kirjoituksessaan 'Voidaanko etiikkaa soveltaa?' asettunut epäilevämmälle kannalle. Hänen mielestään soveltava etiikka ei suinkaan tarjoa ratkaisua niihin ongelmiin, jotka filosofien vetäytyminen vastuustaan varhemmin tällä vuosisadalla aiheutti. Tämän päivän soveltava etiikka ei ole 'pakotie moraalifilosofian rappiotilasta, vaan pikemminkin sen huipentuma' moraalisten pulmien näkeminen intellektuaalisina kysymyksinä johtaa hänen mukaansa vakavuuden katoamiseen filosofisesta etiikasta.44
Oma käsitykseni on, että filosofeja tarvitaan eettisten kannanottojen ja niiden perusteluiden arviointiin niin tieteellisessä kuin julkisessakin keskustelussa. Vaikeiden moraalikysymysten käsittely älyllisenä leikkinä valottaa niiden käsitteellisiä piirteitä ja loogisia yhteyksiä tavalla, johon asioiden katsominen liian läheltä vakavasti ei anna mahdollisuutta. Filosofien rooliin ongelmien lopullisina ratkaisijoina voi sen sijaan suhtautua epäilevämmin. Soveltava eetikko, joka kuvittelee tietävänsä muita kansalaisia paremmin, kuinka heidän pitäisi elää elämäänsä, on joko joutunut hybriksen valtaan tai unohtanut oikean roolinsa filosofina.
Viitteitä ja huomautuksia
* Kattavimman kuvan soveltavan etiikan alasta ja nykytilasta antaa Ruth Chadwickin (1998) neliosainen kokoomateos Encyclopedia of Applied Philosophy. Hyödyllisiä kokoelmia ovat myös Rachels 1979 ja Singer 1986.
1. Esitystä valmistellessani lähetin kaikille tuntemilleni soveltavan etiikan harrastajille Suomessa kirjeen, jossa pyysin heitä nimeämään tärkeimmät omat työnsä alalta. Vastauksen lähettivät Jaana Hallamaa, Sirkku Kristiina Hellsten, Lars Herztberg, Jukka Kilpi, Kristian Klockars, Simo Knuuttila, Marjaana Kopperi, Olli Lagerspetz, Veikko Launis, Olli Loukola, Ilkka Niiniluoto, Juhani Pietarinen, Juha Räikkä, Seppo Sajama, Seija Taimi, Simo Vehmas ja Leena Vilkka, joille kiitos. Tuija Takala auttoi minua jäsentämään lähetettyä materiaalia, josta kiitos hänelle.
2. Olen lainannut soveltavan etiikan kansainvälisen esittelyn kirjastani M. Häyry 1994, s. 147-150.
3. de Beauvoir 1963.
4. de Beauvoir 1949.
5. Wasserstrom 1979, s. 7.
6. Hare 1972; Hare 1975.
7. Singer 1972; Singer 1973; Singer 1975.
8. Harris 1974; 1975; 1980.
9. Rawls 1958; Rawls 1972.
10. von Wright 1963.
11. Geach 1977.
12. Foot 1978.
13. Chadwick 1989.
14. Airaksinen 1983.
15. Singer 1979; Rescher 1980.
16. Airaksinen 1983, s. 91-92.
17. Caplan 1983.
18. Glover 1977.
19. Olen kehittänyt näitä soveltavan etiikan malleja pitemmälle kirjoituksissani M. Häyry 1987; M. Häyry 1990 ja M. Häyry 1994.
20. Tämän kirjoituksen lähdeluettelo sisältää tiedot niistä suomalaisista soveltavan etiikan töistä, jotka ovat olleet minulle suurimmaksi hyödyksi tämän esitykseni jäsentelyssä. Luettelo ei näin ollen sisällä kaikkia, eikä välttämättä minkään objektiivisen mittarin mukaan edes parhaita, kotimaisia julkaisuja alalta, vaikka itse uskonkin, että tärkeimmät artikkelit ja kirjat alalta on siinä mainittu.
21. H. Häyry 1991.
22. H. Häyry 1994; H. Häyry 1998; H. Häyry ja M. Häyry 1997; M. Häyry ja H. Häyry 1987.
23. M. Häyry ja H. Häyry 1995.
24. Launis 1990; Launis 1995; Launis ja Räikkä 1996; Pietarinen, Launis, Räikkä, Lagerspetz, Rauhala ja Oksanen 1998.
25. Launis ja Pietarinen 1996; Launis, Pietarinen ja Räikkä 1999.
26. Taimi 1996; M. Häyry ja Takala 1998; Hellsten 1999.
27. Sajama 1995; Vehmas 1996.
28. Pietarinen 1987.
29. Vilkka 1993; Vilkka 1996; Vilkka 1997; Vilkka 1998.
30. Sekä bioetiikan että ympäristöetiikan aloihin lankeaa ekologinen etiikka, josta esim. Knuuttila 1997.
31. Airaksinen 1983, s. 97.
32. Ollila 1991; Kopperi 1997; Loukola 1997; Loukola 1998.
33. Kilpi 1998.
34. Airaksinen 1991.
35. Airaksinen 1994.
36. Hertzberg 1985; Airaksinen, H. Häyry ja M. Häyry 1987; Pietarinen 1988; Knuuttila 1991; Siitonen 1991; Airaksinen 1998; Hellsten 1998. Kuriositeettina mainittakoon sotilasammatin etiikka, josta M. Häyry 1991.
37. Singer 1975; Regan 1984; Hursthouse 1987.
38. Kivinen 1989.
39. H. Häyry ja M. Häyry 1989; H. Häyry ja M. Häyry 1993.
40. Vilkka 1996.
41. Pietarinen 1987.
42. Patoluoto 1990, s. 37.
43. Niiniluoto 1994, s. 192.
44. Hertzberg 1998.
Kirjallisuus
Airaksinen, T. 'Mitä on käytännöllinen etiikka?' Ajatus 40 (1983): 87-99.
Airaksinen, T., Häyry, H. ja Häyry, M. Tiedepolitiikan oikeudenmukaisuus ja tutkijan vastuu, Helsinki: Gaudeamus, 1987.
Airaksinen, T. (toim.) Ammattien ja ansaitsemisen etiikka, Helsinki: Yliopistopaino, 1991.
Airaksinen, T. 'Service and science in professional life', teoksessa: R.F. Chadwick (toim.), Ethics and the Professions, Aldershot, Brookfield, Hong Kong, Singapore ja Sydney: Avebury, 1994.
Airaksinen, T. 'Professionalism and science', teoksessa: A. Lewicka-Stralecka ja O. Loukola (toim.), Science in Society: Science Policy and Ethics, Varsova: IFiS Publishers, 1998.
Caplan, A. 'Can applied ethics be effective in health care and should it strive to be?', Ethics 93 (1983): 311-319.
Chadwick, R. 'The market for bodily parts: Kant and duties to oneself', Journal of Applied Philosophy 6 (1989): 129-139.
Chadwick, R. (toim.) Encyclopedia of Applied Ethics 1-4, San Diego: Academic Press, 1998.
de Beauvoir, S. L'existentialisme et la sagesse des nations, viides laitos, Pariisi: Gallimard, 1963.
de Beauvoir, S. Le deuxième sexe 1 ja 2, Pariisi: Gallimard, 1949.
Foot, P. Virtues and Vices and Other Essays in Moral Philosophy, Berkeley ja Los Angeles: University of California Press, 1978.
Geach, P. The Virtues, Cambridge: Cambridge University Press, 1977.
Glover, J. Causing Death and Saving Lives, Harmondsworth, Middlesex: Penguin Books, 1977.
Hare, R.M. 'Rules of war and moral reasoning', Philosophy & Public Affairs 1 (1972): 166-181.
Hare, R.M. 'Abortion and the Golden Rule', Philosophy & Public Affairs 4 (1975): 201-222.
Harris, J. 'The Marxist conception of violence', Philosophy & Public Affairs 3 (1974): 192-220.
Harris, J. 'The survival lottery', Philosophy 50 (1975): 81-87.
Harris, J. Violence and Responsibility, Lontoo, Boston ja Henley: Routledge & Kegan Paul, 1980.
Hellsten, S.K. 'Liberal information democracy and knowledge as a primary good', teoksessa: A. Lewicka-Stralecka ja O. Loukola (toim.), Science in Society: Science Policy and Ethics, Varsova: IFiS Publishers, 1998.
Hellsten, S.K. 'Biotechnology and community: from individual rights to social responsibilities?', teoksessa: A. Thomson ja R. Chadwick (toim.), Genetic Information: Acquisition, Access, and Control, Lontoo: Plenum, 1999.
Hertzberg, L. 'Finns det en forskningsetik?' Finsk Tidskrift 1 (1985): 9-22.
Hertzberg, L. 'Voidaanko etiikkaa soveltaa?' Käsikirjoitus 1998.
Häyry, H. The Limits of Medical Paternalism, Lontoo ja New York: Routledge, 1991.
Häyry, H. 'How to assess the consequences of genetic engineering?', teoksessa: A. Dyson ja J. Harris (toim.), Ethics and Biotechnology, Lontoo ja New York: Routledge, 1994.
Häyry, H. Individual Liberty and Medical Control, Aldershot, Brookfield, Singapore ja Sydney: Ashgate, 1998.
Häyry, H. ja Häyry, M. 'Ihmisten ja muiden eläinten oikeuksista', teoksessa: H. Häyry, H. Tengvall ja L. Vilkka (toim.), Eläin ihmisten maailmassa, Helsinki: Gaudeamus, 1989.
Häyry, H. ja Häyry, M. 'Who's like us?' teoksessa: P. Cavalieri ja P. Singer (toim.), The Great Ape Project - Equality beyond humanity, Lontoo: Fourth Estate, 1993.
Häyry, H. ja Häyry, M. Elämän ehdot - bioetiikan, vapauden ja vastuun filosofiaa, Helsinki: Yliopistopaino, 1997.
Häyry, M. 'Mitä on soveltava etiikka?' Ajatus 44 (1987): 162-175.
Häyry, M. Critical Studies in Philosophical Medical Ethics, Helsinki: Department of Philosophy, University of Helsinki, 1990.
Häyry, M. 'Nuorukaiselle kuolla kuuluu, vai kuuluuko? Sotilasammatin etiikan ulkoisia ja sisäisiä rajanvetoja', teoksessa: T. Airaksinen (toim.), Ammattien ja ansaitsemisen etiikka, Helsinki: Yliopistopaino, 1991.
Häyry, M. Liberal Utilitarianism and Applied Ethics, Lontoo ja New York: Routledge, 1994.
Häyry, M. ja Häyry, H. Rakasta kärsi ja unhoita: Moraalifilosofisia pohdintoja ihmiselämän alusta ja lopusta, Helsinki: Kirjayhtymä, 1987.
Häyry, M. ja Häyry, H. 'Artistic value as an excuse for spreading cinematographic filth', The Journal of Value Inquiry 29 (1995): 469-483.
Häyry, M. ja Takala, T. 'Genetic engineering and the risk of harm', Medicine, Health Care and Philosophy 1 (1998): 61-64.
Kilpi, J. The Ethics of Bankruptcy, Lontoo ja New York: Routledge, 1998.
Kivinen, S.A. 'Eläinten oikeuksien perustelu', teoksessa: H. Häyry, H. Tengvall ja L. Vilkka (toim.), Eläin ihmisten maailmassa, Helsinki: Gaudeamus, 1989.
Knuuttila, S. 'Tieteen etiikka ja tieteen konseptiot', teoksessa: P. Löppönen, P.H. Mäkelä ja K. Paunio (toim.), Tiede ja etiikka, Porvoo: WSOY, 1991.
Knuuttila, S. 'Ekologinen etiikka', Duodecim 113 (1997): 2437-2440.
Kopperi, M. 'Insiders and outsiders - ethical theorising in concrete business life', teoksessa: S. Hellsten, M. Kopperi ja O. Loukola (toim.), Taking the Liberal Challenge Seriously: Essays on Contemporary Liberalism at the Turn of the 21st Century, Aldershot, Brookfield, Singapore ja Sydney: Ashgate, 1997.
Launis, V. (toim.) Bioetiikka: Periaatteita ja teoreettisia lähtökohtia, Käytännöllisen filosofian julkaisuja No 2, Turun yliopisto, 1990.
Launis, V. (toim.) Lääkintä- ja hoitoetiikka, Helsinki: Painatuskeskus, 1995.
Launis, V. ja Pietarinen, J. (toim.) Doing the Decent Thing with Genes, Käytännöllisen filosofian julkaisuja No 9, Turun yliopisto, 1996.
Launis, V. ja Räikkä, J. (toim.) Geenit ja etiikka, Helsinki: Edita, 1997.
Launis, V., Pietarinen, J. ja Räikkä, J. (toim.) Genes and Morality: New Essays, Amsterdam ja Atlanta: Rodopi, 1999.
Loukola, O. 'The background requirements of markets', teoksessa: S. Hellsten, M. Kopperi ja O. Loukola (toim.), Taking the Liberal Challenge Seriously: Essays on Contemporary Liberalism at the Turn of the 21st Century, Aldershot, Brookfield, Singapore ja Sydney: Ashgate, 1997.
Loukola, O. 'Gone with the wind? Morality in the post-Soviet markets', teoksessa: A. Lewicka-Stralecka ja O. Loukola (toim.), Science in Society: Science Policy and Ethics, Varsova: IFiS Publishers, 1998.
Niiniluoto, I. Järki, arvot ja välineet, Helsinki: Otava, 1994.
Ollila, M.-R., 'Liike-elämän etiikkaa', teoksessa: T. Airaksinen (toim.), Ammattien ja ansaitsemisen etiikka, Helsinki: Yliopistopaino, 1991.
Patoluoto, I. Oikeudet ja elämän arvot, Jyväskylä: Tutkijaliitto, 1990.
Pietarinen, J. 'Ihminen ja metsä: neljä perusasennetta', Silva Fennica 21 (1987): 323-331.
Pietarinen, J. 'Sosiaalisten alakulttuurien kehitys ja informaatiotekniikka', Psykologia 5 (1988): 332-337.
Pietarinen, J., Launis, V., Räikkä, J., Lagerspetz, E., Rauhala, M. ja Oksanen, M. Oikeus itsemääräämiseen, Helsinki: Edita, 1998.
Rachels, J. (toim.) Moral Problems: A Collection of Philosophical Essays, kolmas laitos, New York: Harper & Row, 1979.
Rawls, J. 'Justice as fairness', Philosophical Review 67 (1958): 164-194.
Rawls, J. A Theory of Justice, Oxford: Oxford University Press, 1972.
Regan, T. The Case for Animal Rights, Berkeley: University of California Press, 1984.
Rescher, N. Unpopular Essays on Technological Progress, Pittsburgh: University of Pittsburgh Press, 1980.
Sajama, S. Arkipäivän etiikkaa hoitotyön näkökulmasta, Helsinki: Kirjayhtymä, 1995.
Siitonen, A. 'Insinöörin etiikasta', teoksessa: T. Airaksinen (toim.), Ammattien ja ansaitsemisen etiikka, Helsinki: Yliopistopaino, 1991.
Singer, P. 'Famine, affluence, and morality', Philosophy & Public Affairs 1 (1972): 229-243.
Singer, P. Democracy and Disobedience, Oxford: Oxford University Press, 1973.
Singer, P. Animal Liberation, New York: Random House, 1975.
Singer, P. Practical Ethics, Cambridge: Cambridge University Press, 1979.
Singer, P. (toim.) Applied Ethics, Oxford: Oxford University Press, 1986.
Taimi, S. 'Kultainen eläin: tutkimus geneettisesti muunneltujen eläinten kohtelusta'. Lisensiaatin tutkimus, Helsingin yliopiston Käytännöllisen filosofian laitos, 1996.
Vehmas, S. 'Kehitysvammaisen lapsen oikeus elämään', Niin & näin 2/1996: 18-27.
Vilkka, L. Ympäristöetiikka: Vastuu luonnosta, ihmisistä ja tulevista sukupolvista, Helsinki: Yliopistopaino, 1993.
Vilkka, L. Eläinten tietoisuus ja oikeudet: Kettutyttöfilosofiaa ja susietiikkaa, Helsinki: Yliopistopaino, 1996.
Vilkka, L. The Intrinsic Value of Nature, Amsterdam ja Atlanta: Rodopi, 1997.
Vilkka, L. Oikeutta luonnolle: Ympäristöfilosofia, eläin ja yhteiskunta, Helsinki: Yliopistopaino, 1998.
von Wright, G.H. The Varieties of Goodness, Lontoo: Routledge & Kegan Paul, 1963.
Wasserstrom, R. 'Rights, human rights, and racial discrimination', teoksessa: J. Rachels (toim.), Moral Problems: A Collection of Philosophical Essays, kolmas laitos, New York: Harper & Row, 1979.
