Tietokonevälitteisen viestinnän muodot ja merkitykset ovat kokeneet sarjan huomattavia muutoksia viimeisten vuosien aikana. Tietokoneiden välille ja äärelle on kehittynyt niin uusia mediamuotoja kuin kokonaisia itsenäisiä kulttuurin muotoja. Tietoverkottumisen teoretisoiminen on valitettavan usein kuitenkin jäänyt vain teknologian ja sen kehityksen analysoinnin tasolle.
Tamperelainen kirjallisuudentutkija Aki Järvinen on lähtenyt rohkeasti vastaamaan omaan huutoonsa uusien käsitteiden tarpeesta (ks. niin&näin 3/97) ja kirjoittanut kirjan tietoverkkojen konstituoimasta kulttuurista. Järvisen tutkimuksen keskiöön asettuvat ne rakenteet, kehykset ja ehdot, joilla tuotetaan merkityksiä digitaalisessa ja digitaalisesta. Tehtävä on kaikkea muuta kuin vähäpätöinen, mutta varsin tyylikkään siivun Järvinen onnistuu aiheesta leikkaamaan.
Järvinen esittelee tutkimuksensa johdannossa digitaalisen kulttuurin käsitteen, joka yhdistää näppärästi sekä tietokoneisiin liittyvät tottumukset ja käyttötavat että tietoverkkokulttuurille ominaiset merkityksenantostrategiat. Hyperteoria ei kuitenkaan pyri olemaan kaiken kattava esitys digitaalisesta kulttuurista, vaan Järvinen keskittyy lähinnä World Wide Webin (tällä hetkellä Internetin näkyvin osa-alue) ja hypertekstin tapoihin luoda merkityksiä. Tällainen tiukka rajaus mahdollistaa sen, että Järvinen onnistuu pureutumaan varsin syvälle arkisen tietoverkoissa navigoimisen käytänteisiin. Nähdäkseni monografian suurin ansio onkin juuri se, että se ei pysähdy kulttuurihistorialliseen kontekstointiin, vaan tarttuu ennakkoluulottomasti niihin konkreettisiin teknologisiin ja kulttuurisiin rakenteisiin, jotka pitkälti määrittävät tietoverkoissa sijaitsevien merkitysten maailmojen muotoutumista.
Hyperteoria jakautuu neljään osaan, jotka on nimetty seuraavasti: Hypertekstin käsitteet ja tutkimus, Hypertekstuaalisuus ja merkityksenanto, Hypertekstin sommitelma ja Verkkotaiteen estetiikka. Ensimmäiset kolme osiota liittyvät elimellisesti toisiinsa.
Niiden teoriapohja ammentaa kirjallisuudentutkimuksesta ja kulttuurifilosofiasta sekä mediatutkimuksen traditiosta. Tutkimuksen päättävä osio puolestaan lähestyy objektejaan taiteen teoriasta käsin ja pyrkii asettamaan verkkotaidetta osaksi taidehistoriallista jatkumoa.
Hypertekstin määrittelyn lähtökohdaksi Järvinen ottaa Roland Barthesin (jälki)strukturalistisen tekstikäsityksen. Dynaamisena tekstifragmenttien ja merkitysten kudelmana hyperteksti pyrkii barthesilaisen tekstin tavoin horjuttamaan perinteisen tekstikäsityksen (teoksen) valta-asemaa. Kuten Järvinen itsekin myöntää, Barthesin tekstin teoria voi kuitenkin toimia vain eräänlaisena viitteenä siitä, mitä tuleman pitää. Eräässä mielessä koko kirja voidaankin ajatella projektiksi, jonka tavoitteena on säätää kirjoittamisen, lukemisen ja tekstuaalisuuden keskeiset kysymykset hypertekstin ja tietoverkon kannalta aktuaalisiksi.
Jatkossa Järvinen kartoittaa hypertekstitutkimuksen kenttää nostaen esiin eräitä teorianmuodostuksen kehitykseen vaikuttaneita puheenvuoroja. Katsaus osoittaakin varsin terävästi "klassisten" hypertekstiteoreetikoiden osin epärealistiset lähtökohdat. Sen paremmin "kirjapainokulttuurin myöhäisaikaa" julistava Jay David Bolter kuin rajatuiden hypertekstikorpusten pohjalle omia teorioitaan luonut George Landow eivät sovellu Järvisen spesifisti tietoverkon hypertekstuaalisuutta analysoivan projektin esikuviksi. Täysin vailla edeltäjiä ei matkaa kuitenkaan tarvitse tehdä, sillä norjalaisen Espen Aarsethin teorianmuodostuksesta Järvinen löytää tarkoituksiinsa sopivan ajankohtaistetun tekstin toimintaperiaatteita kuvaavan mallin.
Suomenkielinen Aarsethin teorian esittely on merkittävä palvelus kotimaiselle tiedeyhteisölle, sillä Aarsethin Cybertext: Perspectives on Ergodic Literature (1997) on sekä tekstin teorian että digitaalisen kulttuurin kannalta yksi viime vuosien tarkkanäköisimmistä teksteistä. Aarseth kyseenalaistaa tutkimuksessaan digitaalisten ja painetussa muodossa esiintyvien tekstien lähtökohtaisen erilaisuuden. Yhdistämään digitaalisia tekstejä ja myös painetussa muodossa esiintyviä dynaamisia tekstuaalisia strategioita Aarseth on kehittänyt kybertekstin käsitteen. Kybertekstin on muodoltaan teksti, joka edellyttää työtä ja arviointia jo rakenteensa tasolla. Tähän ominaisuuteen liittyy ergodisuus, Aarsethin toinen keskeinen käsite. Kybertekstuaalinen kirjallisuus on nimittäin aina ergodista, sillä se vaatii vastaanottajaltaan ponnisteluja tekstissä etenemiseksi. Järvinen on selvästi paneutunut Aarsethin tekstiin antaumuksella ja operoikin monimutkaisilla käsitteillä kauneusvirheittä. Aivan toinen asia on se, miten tarkoituksenmukaista tällaisen esoteerisen terminologian käyttö on, kun pyritään pureutumaan viime kädessä varsin arkisten merkityksenantoprosessien ytimeen.
Hyperteorian toinen osio keskittyy käsitteellistämään tietoverkon lukemista ja verkon äärellä rakentuvaa subjektiviteettia. Järvinen kutsuu digitaalisten tekstien lukemista navigoinniksi. Metafora korostaa varsin osuvasti tietoverkon spatiaalista olemusta. Samanaikaisesti se ottaa huomioon myös web-sivujen multimediaalisen luonteen. En tiedä, miten syvällisesti Järvinen on metaforaansa pohtinut, mutta nähdäkseni navigoiminen paljastaa lisäksi jotain oleellista myös tietoverkkojen ideologisesta luonteesta. Navigoiminen terminä palautuu maailman kartoituksen ja valloituksen historiaan. Siinä lyövät kättä harkitseva tiedemies ja yltiöpäinen kolonialisti. Tietoverkoissa navigoiminen asettuu siten osaksi länsimaisesti painottunutta transportaatio- ja kommunikaatioteknologioiden historiaa. Kuten Järvinen itsekin toisaalla muistuttaa, tietoverkkojen merkitystodellisuus ei tänä päivänä ole monikulttuuristen tai demokraattisten utopioiden mukainen, vaan elitistinen ja länsimaisesti värittynyt.
Uudenlaisen mediasubjektin analyysi on Hyperteorian näkemyksellisimpiä lukuja. Järvinen lähestyy koneihmisen teemaa eritoten hypertekstissä navigoivan subjektin lähtökohdista, ja onnistuukin nähdäkseni tämän rajauksen ansioista tavoittamaan jotain oleellista. Järvinen näkee kyborgin omaisen teknologiaan sulautumisen liian äärimmäisenä tapana kuvata arkipäiväistä tietoverkon käyttöä. Täydellinen immersio tai kommunikaation ekstaasi eivät puhuttele Järvistä, vaan hän korostaa näiden sijaan aktiivisen medialukutaidon ja elämyksellisyyden osuutta myöhäismodernin mediasubjektin rakentumisessa. Vaikka mediasubjektin konstituutio onkin alati liikkeessä, se ei ole satunnainen, vaan
"mediasubjektin identiteetti on tietoverkkoon sidottuna korostuneesti kulttuurinen identiteetti: affekteja tarjoavien tekstien ja symbolien konstituoima."
Järvinen tunnustautuu itse kirjansa johdannossa digitaalisen kulttuurin ahkeraksi käyttäjäksi ja jopa faniksi. Tämä näkyy positiivisella tavalla Järvisen tekstissä: kiitettävästi se navigoi ohi ulkokohtaisuuden ja korkeaotsaisen valistuksen karikoiden.
Monografian kolmas osa keskittyy kahdessa aiemmassa osassa esitellyn tematiikan ja terminologian kokoamiseen. Osuvien käsitteiden ja selventävien metaforien tarve onkin ilmeinen, sillä monimuotoiset hypertekstuaaliset ympäristöt hahmottuvat heikosti arkiymmärrykselle. Tietoverkon dynaamista merkitystodellisuutta havainnollistaakseen Järvinen lainaa Deleuzelta ja Guattarilta rihmaston ja sommitelman metaforat ja lähtee kytkemään näitä aiemmin esittelemäänsä käsitteistöön. Tulokset ovat kuitenkin valitettavan ennalta arvattavia. Toisaalta Deleuzen ja Guattarin poikkitieteelliset ja moniselitteiset termit eivät ainakaan minulle monografian teemoja selvennä. Pikemminkin yhdistyessään Aarsethin paikoin esoteeriseen käsitteistöön ne vain sumentavat jo hetken selvältä tuntunutta kokonaiskuvaa. Tässä hämmennyksessä Järvisen omat käsitteet, kuten hauska ja osuva inter(net)tekstuaalisuus, jäävät vaille ansaitsemaansa huomiota.
Kirjan päättävässä neljännessä osassa Järvinen siirtyy käsittelemään tietoverkkotaiteen ilmentymiä ja ominaisuuksia. Osio erottuu edukseen lopulta varsin teoreettiseksi jäävistä aiemmista luvuista esimerkkiensä ja näkemyksellisen taidehistoriallisen kontekstoinnin ansiosta. Nähdäkseni "Verkkotaiteen estetiikka" laajentaa kirjan potentiaalista lukijakuntaa melkoisesti. Jos aiempien lukujen kehittelyistä kiinnostuvat lähinnä teorianmuodostuksesta kiinnostuneet digitaalisen kulttuurin tuntijat ja ennakkoluulottomat tekstintutkijat, verkkotaiteen estetiikkaan sopisi paneutua jokaisen taideteoriasta kiinnostuneen riippumatta siitä tunteeko digitaalista taidetta aiemmin.
Järvisen käsittelyssä tietoverkkotaide asettuu osaksi niin sanotun mediataiteen traditiota. Verkkotaide on sekä metodeiltaan että estetiikaltaan velkaa aiemmille performanssi-, installaatio- ja videotaiteen muodoille. Jo pikainen silmäys esimerkkeinä käytettyyn verkkotaiteeseen osoittaa tämän huomion oikeaksi. Taiteen metakommentaarisuus niin tietoverkon teknologisten ominaisuuksien kuin sen kulttuuristen konventioiden arviointi ja kritiikki on kenties verkkotaiteen tyypillisin tunnuspiirre. Myös taiteellisesta avantgardesta kumpuava taiteen ja arkielämän lähentäminen on verkkotaiteen arkea. Järvisen kiinnostuksen kohteena ovat erityisesti avantgarden traditiosta ammentavat visuaalisuutta ja interaktiota korostavat teokset. Erottaakseen tällaiset uuden teknologian mahdollisuuksia koettelevat pyrinnöt perinteisemmistä webissä ilmenevistä taiteen muodoista Järvinen esittelee digitaalisen ja digitoidun taiteen käsitteet. Digitoidun taiteen kategoriaan kuuluvat esimerkiksi webgalleriat ja museot, jotka sisältävät digitaaliseen muotoon (esim. skannaten) muutettua materiaalia. Digitaaliseen taiteeseen Järvinen puolestaan lukee formalistiset ja dynaamiset sivukokonaisuudet, jotka perustuvat sivunkuvauskielen kokeiluihin ja väärinkäyttöön. Jatkossa Järvinen osoittaa yksityiskohtaisemmin eräiden verkkotaideteosten yhteyden dadaismin ja surrealismin metodeihin. Näiden esimerkkien kautta onkin helppo nähdä webtaiteen asettamat haasteet taiteen teorialle: kollektiivisesti luodut osin satunnaisista fragmenteista koostuvat kehitelmät suorastaan kutsuvat määrittämään sekä taiteilijan että teoksen uudelleen.
Hyperteorian viimeinen luku "Walter Benjaminin ajattelu digitaalisesti uusinnettuna" käsittelee Benjaminin omaperäisen kulttuuriteorian antia digitaalisen aikakaudelle. Järvinen lukee Benjaminin rinnalla oman vuosikymmenemme medioitumisen ja myöhäismodernin teoreetikoita ja kokoaa yhdistelmästä varsin ansiokkaan loppukaneetin työlleen. Järvisen keitoksessa taideteoksen kadonnut aura uusintuu digitaalisessa vuorovaikutteisuuden kautta ja shokkielämykset kytkeytyvät populaarikulttuurin affektiivisiin liittoumiin. Järvisen lähiluku on oivaltavaa ja esimerkiksi paljon kalutun "Taideteos teknisen uusinnettavuutensa aikakaudella" -esseen hän kytkee digitaalisen tematiikkaan tuoreesti. Miten paljon tästä on Benjaminin moniselitteisen ja tulkinnoille avoimen kirjoitustyylin ansiota, ei liene merkityksekästä tässä yhteydessä. Sekään, että "Walter Benjaminin ajattelu" on redusoitunut muutamaan suomennettuun artikkeliin, ei liene anteeksiantamatonta, kun muistetaan että kyseessä on toimitettu opinnäytetyö.
Järvinen onnistuu verkkotaiteen analyysiensa kautta nostaman pintaan viimeaikaisen taideteoreettisen keskustelun kannalta ajankohtaisia teemoja. Verkkotaide asettaa vaatimuksen uudenlaisesta, aikamme havainnon ja elämyksen rakenteen huomioon ottavasta, taiteen kokemisen käsitteellistämisestä. Se tapa, jolla Järvinen jo johdannossaan Gianni Vattimoa mukaillen hylkää täysin klassisen estetiikan, tuntuu mielestäni kuitenkin sekä yllättävältä että hätiköidyltä. En tarkoita tällä sitä, että esimerkiksi Kantin kauniin kategoriat ylettyisivät selittämään verkkotaiteelle tyypillisiä affekteja. On kuitenkin eräitä seikkoja, jotka tekevät tietoverkkojenkin aikakaudella klassisen taiteen filosofian tuntemisen merkityksekkääksi.
Kuten Järvinen ansiokkaasti osoittaa, digitaalisen taiteen metodit ammentavat taiteellisen avantgarden traditiosta. Avantgardelle tyypillinen taideinstituution, taideteoksen tai tekijyyden kriittinen ja itsereflektiivinen tarkastelu ei kuitenkaan ole mahdollista, jos aiempia teoreettisia lähtökohtia ei tunneta. Nähdäkseni samoin nykyisen tietoverkkotaiteen kohdalla pelkkä populaari- ja verkkokulttuuristen omituisuuksien ja viittaussuhteiden tunteminen ei aina riitä paikantamaan teosten tuottaman mielihyvän lähdettä. Multimediaalisissa montaaseissa toistuvat epäsuorat ja sarkastiset viittaukset täytyy tunnistaa, jotta ne muuttuvat merkityksellisiksi. Uskallankin väittää, että samoin kuin Järvinen asettaa kuvailemansa mediasubjektin historialliseen suhteeseen edeltävän (modernin) subjektin muodon kanssa, on hyödyllistä nähdä 'uusi' estetiikka aina suhteessa 'vanhaan'. Saattaa tosin olla, että lopulta klassisen estetiikan suurin merkitys uusien informaatio- ja viestintäteknologioiden aikakaudella onkin aivan muualla kuin taiteen teorian alueella. Tekijänoikeuksien filosofinen rakenne nimittäin lepää edelleen varsin vahvasti jo valistuksesta itävällä pohjalla. Kuten Gilbert Larochelle osoittaa (ks. niin&näin 4/98), jälkistrukturalistinen kritiikki on pystynyt tekijänoikeuksien kohdalla tuottamaan lähinnä filosofisesti osuvia, mutta juridisesti absurdeja näkemyksiä.
Kaiken kaikkiaan Hyperteoria tuo kaivatunlaisen maltillisen, mutta painokkaan, puheenvuoron suomalaiseen yksioikoisen tietoyhteiskunta-ajattelun dominoimaan keskusteluun. Tietoverkon merkitykselliset struktuurit ja konventiot ovat kovaa vauhtia muotoutumassa ja vakiintumassa. Siksi niiden analyysi on juuri nyt äärimmäisen tärkeää. Järvinen hallitsee harvinaisella tavalla sekä ajankohtaisen kulttuuriteorian kiemurat että digitaalisen kulttuurin arjen käytänteet. Tästä syystä hän pystyy jättämään taakseen sekä utopistiset että ulkokohtaisella tavalla kriittiset äänenpainot.
Hyperteorian takakannessa kirjaa mainostetaan työkalupakiksi kaikille digitaalisen kulttuurin ilmiöistä kiinnostuneille. Tähän en ihan uskalla yhtyä, sillä Järvisen rakentama teoreettinen spektri vaatii lukijalta jonkin verran aiempaa paneutumista. Nähdäkseni Aki Järvisestä ei siis ainakaan vielä ole digitaalisen kulttuurin Petteri Järviseksi, mutta ehkä hyvä niin. Lopuksi haluaisin vielä esittää vienon toiveen, että jatkossa Järvinen voisi paneutua yhä laajemmalla skaalalla niihin digitaalisen kulttuurin osa-alueisiin, jotka tässä kirjassa jäävät lähinnä mainintojen tasolle. Hyperteoria on kiinnostava päänavaus. Toivottavasti näitä sivuja päivitetään.
Olli Sotamaa
