"Liian helposti unohdetaan, että koko meidän todellisuutemme kulkee joukkotiedotusvälineiden läpi."(Jean Baudrillard)
On väitetty, että ympärillemme on avautumassa uudenlainen
kulttuurinen ja sosiaalinen järjestys,
jonka useimmat ymmärtänevät vielä futuurissa, mutta
toiset jo tässä ja nyt olevaksi. Tämän uskomuksen mukaan
modernin aika olisi täysi, vaikka on toki myös heitä, joiden
ote modernin kategorioista ei ole hellittänyt. Oman tulkintani mukaan
yhä suuntaansa hakeva ja monissa yhteyksissä epäonnistuneesti
postmoderniksi nimetty nykykulttuuri representoi itsensä "transfiguraatiota"
mediakulttuuriksi eli joukkoviestinnän tuottamien uutis- ja mainosvälähdysten
sekä muiden (mieli)kuvien katkeamattomaksi virraksi kommunikaation
ekstaasiksi, kuten ranskalainen kulttuuriesseisti Jean Baudrillard on kirjoittanut.1
Nykykulttuurin ydin ja keskeisin olemus onkin parhaiten ymmärrettävissä
omaa elämäänsä eläväksi mediatodellisuudeksi,
joka viettelee katselijansa pois "ensimmäisen maailman" aktuaalisesta
todellisuudesta. Mediatodellisuuden viettelevyys, kuten Baudrillard uskoo,
ajaa meitä kohti hyperreaalista ja simuloitua merkkien maailmaa, missä
media muodostuu omaksi todellisuudekseen, "toiseksi maailmaksi".2
Näkemys on liioitellun radikaali, mutta mielestäni kaikessa kärjekkyydessäänkin
osuva ja siksi lähemmän tarkastelun arvoinen.
Mediakulttuurista puhuttaessa viitataan usein kysymykseen aikamme luonteesta eli ajanhengestä, jonka uudelleenmäärittelyyn myös Baudrillard pyrkii.3 Siinä mielessä kyse onkin aikamme luonteesta, että viestintä ja erityisesti joukkoviestintä on de facto noussut länsimaisen kulttuurimme keskiöön ja yhdeksi keskeisimmistä nykyhetkeä määrittävistä tekijöistä. Media on monien sellaisten nykykulttuuriin kuuluvien ilmiöiden kenttä, missä modernin kategoriat eivät aina riitä selittämisen teoreettisiksi viitekehyksiksi. Etenkin musiikkivideot, video- ja mediataide sekä monenkirjavat alakulttuurit ovat niitä aikamme kuvia, joihin moderniin tiukasti sitoutuneilla filosofeilla ja sosiologeilla on varsin vähän sanottavaa.
Puhuttaessa modernin kategorioiden riittämättömyydestä voimme kysyä, ovatko esimerkiksi individualismi elämänasenteena tai vieraantuminen traditionaalisen työn, sukulaisuuden ja muun Gemeinschaft -tyyppisen yhteenliittymisen piiristä edelleen käsitteellisinä koneina ja teoreettisina kehyksinä selitysvoimaisia?4 Emmekö voisi esimerkiksi ranskalaissosiologi Michel Maffesolin tavoin tulkita yhä uusien alakulttuurien ja elämäntyylien kirjon käänteisesti eräänlaiseksi uuden yhteisöllisyyden syntymiseksi ja tilanteeksi, jossa ihminen elää, ei pelkästään itseään, vaan toista siis yhteisöä varten.5 Vai onko lähempänä totuutta se ajatus, että yhteisöt eivät ole koskaan edes kadonneet vaan ainoastaan muuttaneet muotoaan.6 Sinänsä nämä käsitteet, individualismi ja vieraantuminen yhteisöllisyydestä, ehkä edelleen kuvaavat aikaamme tietyllä fundamentaalisella tasolla, mutta samanaikaisesti näille metaforille on havaittavissa varsin vahvoja vastatendenssejä. Koska monet muutkin moderniteettia selittäneet käsitteet on koettu kiusallisella tavalla "heikentyneiksi", on herännyt epäilys paitsi käsitteitä myös maailmaa itseänsä kohdanneista perustavista ja samalla peruuttamattomista muutoksista. Tästä modernin loppua koskevassa keskustelussa on kysymys.
Kielteisemmässä mielessä keskustelu ajanhengestä on johtanut käsitteelliseen kaaokseen, josta ei liene helppoa ulospääsyä. Yhtenä aikaamme kuvaavista käsitteistä postmoderni on painunut kasaan ja menettänyt purevimman osan merkityssisältöänsä hukkuen omaan absurdiin liiallisuuteensa. Jos mikä tahansa käsite päästetään ylikuumenemaan, lakkaa se tarkoittamasta mitään ja sammuu painuen kasaan kuin kuolemassa oleva tähti. Ironisesti voitaisiin sanoa, että termi, jonka piti kuvata kulttuurimme fragmentaarisuutta ja kaiken kyllästymistä liiallisella merkityksellä, on itse joutunut tuon saman saturaatio- eli kyllästymisperiaatteen uhriksi. Näin on käynyt myös useimmille niistä yrityksistä, joissa on pyritty rakentamaan postmoderni-käsitteen varaan uutta sekä relativistisempaa että pluralistisempaa yhteiskunta- ja ihmistutkimuksen otetta. Kaikkein kiihkeimmin postmodernin puolesta puhuneet ovat lastanneet käsitteellisen lempilapsensa niin suurella merkityksen painolastilla, että se ei ole millään tavoin voinut kantaa kuormaansa taipumatta.
Siksi ehdotankin, että kaikki täsmällisemmät ajanhenkeä koskevat määrittely-yritykset olisi hylättävä ja keskityttävä niihin nykykulttuurimme ytimessä oleviin ilmiöihin, joita esimerkiksi media ja kaikkialle läpitunkeva joukkoviestintä mitä moninaisimmin tavoin ja jatkuvasti kiihkeämmällä nopeudella tuovat silmiemme eteen. Näin olisi helpommin nähtävissä, että jokainen yritys pukea aikamme luonne yhden käsitteen varaan modernissa ja definitiivisessä mielessä on tuomittu epäonnistumaan ja että ajanhenki karkaa alati käsistämme määrittyen yhä uudelleen loputtomana merkityksien kehänä.
Yhteisenä nimittäjänä aikalaiskeskustelu(i)ssa esiintyy kriittisyys. Aika ajoin havaitaan, että teoreettinen käsitteistö ja empiirisissä tieteissä mahdollisesti myös metodologinen välineistö on riittämätöntä jäsentämään tarkasteltavien ilmiöiden kenttää. Eksakteissa tieteissä teoriaan sopimattomien anomalioiden joukko voi muodostua kohtuuttomaksi, kuten tieteenfilosofi Thomas Kuhn on väittänyt, tai edellistä laajemmassa kontekstissa voivat jonkin tieteellisen tai poliittisen ohjelman lupaukset osoittautua liioitelluiksi ellei täysin perättömiksi.
Etenkin yhteiskuntatieteellisillä ja humanistisilla aloilla tästä ilmapiiristä kumpuavan legitimaation ongelman on usein koettu kasvaneen paikoin kestämättömäksi (varsinkin parin viime vuosikymmenen aikana). Ennen kaikkea kyse on epistemologis-ontologisesta epävarmuudesta: esiin on noussut polttava kysymys sosiaalista toimintaa tutkivien tieteiden kyvystä käsitteellistää todellisuutta sekä näiden tieteenalojen jakaman tutkimuskohteen luonteesta ja sen muutoksista. Filosofisessa mielessä kyse on kulttuurioptimismin kääntymisestä eriasteisiksi pessimismeiksi ja länsimaissa yhteiskunnallista todellisuutta omaan suuntaansa ohjanneen edistysideologian ja sen tieteellisen vastineen, kulttuurievolutionismin, heikentymisestä. On herännyt epäilys kulttuurisen paradigman vaihtumisesta toiseksi, kuten antropologi Tapio Tamminen on ajanhengen ytimen kiteyttänyt.7
Kulttuurin käsite onkin avain kriittiseen aikalaiskeskusteluun, mutta tietyin varauksin. Jo alussa tarkastelun viitepisteeksi määritellyn median ja sen ympärille kietoutuneen nykykulttuurin filosofis-kriittinen analyysi tulisi pääpiirteissään ymmärtää osaksi länsimaisen sivilisaatiomme esteettis-taiteellisen kehityslogiikan arviointia. Toisin sanoen viittaamani moderni/postmoderni -keskustelun antia on nähdäkseni helpompi ajatella käytettävän ensisijaisesti kulttuurianalyyttisena välineenä kuin pyrkiä yleistämään kulttuurikriittinen kädenvääntö koskemaan koko todellisuutta. Tämä ei kuitenkaan tarkoita kulttuurin eristämistä muista yhteiskunnallisen olemassaolon muodoista. Modernisaation mukanaan tuoma yhteiskunnallisten toimintojen eriytyminen ei ole absoluuttista ja mediassakin on kyse myös muusta kuin kulttuurista. Ottamalla lähtökohdaksi sen usein mainitun kolmijaon, jonka mukaan esimodernissa vaiheessa kulttuuri, talous ja politiikka eriytyivät omiksi ja omaa logiikkaansa noudattaviksi sfääreiksi, on mahdollista selventää ajatusta yhteiskunnan eri tasojen perustavanlaisesta yhteenkietoutuneisuudesta. Vaikka kehitys on jakanut yhteiskunnallisia instituutioita yhä pienempiin osiin, kuten kärjistäen sanottuna taylorismi teollisen tuotantolaitoksen rutiineja, ei esimerkiksi taide ole voinut kieltää taloudellisia realiteetteja tai politiikka rahan kaikkialle läpitunkevaa valtaa. On syytä muistaa vuorovaikutus näiden segmenttien välillä ja niiden lomittuminen toisiinsa. Siten kyse on analyysivälineen luonteesta ja näkökulman valinnasta, ei yhteiskunnallisen olemisen eri osa-alueiden asettamisesta hierarkiseen suhteeseen.8
Miksi edellä esitetty rajaus on tärkeä, selittyy aikalaiskeskustelun sekä positiivisesta (modernin kategorioiden kyseenalaistaminen) että negatiivisesta (käsitteellinen kaaos) luonteesta. Uskoakseni kontekstin rajaaminen on välttämätöntä, koska postmodernia koskevan kiistan osapuolet ovat pyrkineet modernia kuvaavien käsitteiden reformaatioon siinä erityisessä merkityksessä, joka alusta alkaen on kytkenyt käydyn keskustelun hyvin eksplisiittisesti taiteisiin, arkkitehtuuriin ja kirjallisuudentutkimukseen. Johtopäätökseni on, että sovellusalueen tälle kulttuurimme uudelleenarvioinnista syntyneelle teorialle on oltava rajallinen. Rajaus on tarpeen myös käsitteellisen kaaoksen ja yhteismitattomuuden välttämiseksi. Vaikka sellaiset teoreetikot kuin Jean Baudrillard tai Fredric Jameson eivät kaihda totalisoivaa argumentaatiota kirjoituksissaan, ei ole mitään mieltä tulkita kaikkea todellisuutta Baudrillardin tavoin simuloiduksi, tai kytkeä kaikkea mikrotason analyysiä globaalin talouden muutoksiin, kuten Jameson tekee.
On täysin eri asia väittää, että media on kulttuurimme keskeisin ominaisuus, kuin yhtyä tiettyjen postmodernistien kuoroon ja yksiäänisesti todeta, että media on "kaikki". Tästä syystä keskustelun kontekstiksi ja viittaamani teoreettisen kehyksen sovellusalueeksi on perusteltua rajata ensisijaisesti kulttuurifilosofia ja kulttuurintutkimus, joka nykyisin tulisi yhä enemmän ymmärtää mediakulttuurin tutkimuksena sekä sen filosofiana.9
Vaikka mistään muusta ajanhengen ominaispiirteestä ei olisikaan helppoa päästä yhteisymmärrykseen, silti ainakin yksi piirre näyttää selvältä: nykykulttuuri on olennaisesti tekniikan ja erityisesti informaatioteknologian välittämää. Kehitys on tullut pisteeseen, jossa jo Walter Benjaminin aikoinaan muotoilema ajatus taideteoksen yksilöllisen auran katoamisesta teknisen uusinnettavuutensa aikakaudella on saavuttanut ennalta-arvaamattomat mittasuhteet. 10 Tämä tulee esiin varsinkin mediakulttuurista puhuttaessa. Aivan kuten "mediafilosofi" Gianni Vattimo on osuvasti kirjoittanut: "teknologian kehittymisen merkitys ei ole niinkään luonnon koneellisessa hallinnassa kuin informaation erityisessä kehityksessä ja maailman konstruktiossa 'kuvina'."11
Vattimoa tulkiten voimme todeta, että median "kuvaama" ensimmäinen maailma eli aktuaalinen todellisuus konstruoituu silmiemme edessä yhä enemmän toisena maailmana eli mediatodellisuutena.12 Useat tiedotustutkijat puhuvatkin viestintävälineiden tuottamasta arkipäiväisen sosiaalisuuden rytmistä (agenda-setting). Uutisten ja ajankohtaisohjelmien seuraamista on kuvattu rituaaliksi sekä uutislähetyksiä myyttisiksi kertomuksiksi. Lisäksi monet tutkijat korostavat viihde- ja kulttuuriteollisuuden merkitystä ihmiset eivät enää kokoonnu leiritulen ääreen vaan loputtoman kuvavirran katkeamattomaan paljouteen. Kyse ei kuitenkaan ole siitä, että maailma itse muuttuisi epätodellisemmaksi. Kommunikaation ja median ulottuvuus on oma maailmansa, joka on enemmän kuin todellinen siinä merkityksessä, että media tuo fyysisesti kaukaiset asiat läheisiksi, heikotkin yksityiskohdat teräviksi sekä vuorovaikutuksen reaaliaikaiseksi ja tempoltaan yhä nopeammaksi. Vattimon sanoin nykyaikaisen kommunikaation muodot muokkaavat suoraan sitä tapaa, joka määrittelee olemassaoloamme ja josta eksistenssimme on riippuvainen:
"Kyseessä on olettamus, jonka mukaan kommunikaation ilmiöiden intensivoituminen ja informaation kierron kiihtyminen aina suoran tv-lähetyksen samanaikaisuudeksi (ja McLuhanin 'maailmanlaajuiseksi kyläksi'), ei ole ainoastaan modernisaation yksi puoli, vaan se sisältää tavallaan koko modernisaation olennaisen merkityksen."13
Semiootikkona ja kirjailijana tunnettu Umberto Eco on samoilla linjoilla Vattimon kanssa. Eco puhuu median muodostumisesta omaksi maailmakseen uustelevision käsitteen kautta. Uustelevision vastakohta on paleotelevisio, joka edelsi mediatodellisuuden syntyä. Econ mukaan uustelevision pääominaisuus on, että se puhuu yhä vähemmän ulkomaailmasta niin kuin paleotelevisio teki tai oli tekevinään. Se puhuu itsestään ja kontaktistaan yleisöön sisällön jäädessä samantekeväksi. Näin televisio muuttuu tosiasioiden välittäjästä tosiasioita tuottavaksi laitteistoksi, todellisuuden peilistä todellisuuden aiheuttajaksi. Kun uustelevisio esimerkiksi kuvaa usean kameran voimin jalkapallo-ottelua, se valikoi tapahtumat, keskittää polttopisteeseen joitakin toimintoja ja jättää pois toisia, kääntää kamerat yleisöön pelin kustannuksella ja päinvastoin sekä kuvaa kentän tietystä kuvakulmasta se toisin sanoen tulkitsee ja välittää ohjaajan näkemyksen ottelusta, eikä itse ottelua, havainnoi Eco.14
Mediatodellisuuden muotoutuminen ei kuitenkaan tarkoita vain sitä, että media luo oman nykyisyytensä. Tosiasioiden tuottajana viestintäteknologia paitsi tavoittelee nykyhetkeä ja reaaliaikaisuutta myös kurottautuu vaikutuksiltaan kohti tulevaisuutta. On esimerkiksi havaittavissa, että talouspolitiikan uutisointi heijastuu talouden suhdannevaihteluihin ja että yrityksien julkisuuskuva korreloi yhä voimakkaammin osakkeiden pörssinoteerauksien kanssa. Eco onkin oikeassa huomauttaessaan, että tieto tapahtuman kuvaamisesta tai televisioinnista vaikuttaa kuvattavan asian valmisteluihin ja että toisaalta televisiokameroiden läsnäololla on vaikutusta itse tapahtuman kulkuun. "Luonnollisia" tapahtumia on yhä enemmän alettu valmistella televisiokuvauksen kannalta, mistä Eco mainitsee esimerkkeinä erilaiset kansainvälisen uutiskynnyksen ylittävät seremoniat ja poliittiset tapahtumat.15
Näin mediatodellisuus pääpiirteissään toimii. Se ulottaa rihmansa tai heittää verkkonsa oman nykyisyytensä ja jo tapahtuneen tuolle puolen, tulevaisuuteen, murentaen yhä häilyvämpänä piirtyvää rajaa varsinainen aktuaalisen todellisuuden ja median itsensä välillä.
Maailman konstruoituessa kuvien tuottamaksi mediatodellisuudeksi voimme havaita modernin todellisen muodonmuutoksen. Tätä kulttuurisen muutoksen prosessia kuvaa ehkä parhaiten informaation liki eksponentiaalinen kasvu sekä lukuisten eri kommunikaatiovälineiden muodostama sosiaalisuuden ja vuorovaikutuksellisuuden rihmastomainen, rakenteeltaan avoin, kudos. Siksi postmodernin käsite tai ylipäätään mikään käsite ei yksin riitä. Sen sijaan maailman metamorfoosia voisi mielestäni osuvammin kuvata esimerkiksi modernin "transfiguraatioksi" siinä tarkoituksella sulkeutumattomaksi jäävässä merkityksessä, jonka Michel Maffesoli on tälle termille antanut, vaikka tämäkään valinta ei ole enempää kuin vaatimaton kompromissi.
Maffesolin mukaan transfiguraatiossa on kyse siirtymästä figuraatiosta toiseen, mitä ei rajoita mikään kaukainen tavoite tai saavutettava päämäärä "figuuri sallii tehdä ymmärrettäväksi ja antaa merkityksen... siinä minkä kommunikoin tai jaan toisten kanssa", kirjoittaa Maffesoli.16 Kyse on jatkuvasta muodonmuutoksesta, jolla ei ole loppupistettä, toisin kuin vielä modernin edistysajatteluun nojaavan maailmankatsomuksen valossa saatettiin uskoa. Kyse on myös figuurin tai kuvan ja siten median asettamisesta muutoksen keskiöön. Juuri kuvan ja median merkitystä korostaessaan transfiguraation idea tai metafora ottaa haltuunsa jotain nykyhetken kannalta ratkaisevaa, jotain mitä tuskin voi merkityksettömänä sivuuttaa, paremmin kuin monenkirjava aikakausiterminologia.17
"Voidaan kysyä, eikö objektien maailma kvantiteetin ja kvaliteetin dialektiikan ja kasautumisen vaikutuksesta transfiguroidukin joksikin muuksi tai eikö kaikenlaisten kuvien nopea lisääntyminen lopulta luokin yhteiskuntaruumiin, joka välttyy kaikilta sitä tähän saakka konstituoineilta materiaalisilta, taloudellisilta ja poliittisilta satunnaisuuksilta... Lisääntyessään räjähdysmäisesti ja räjäyttäessään rikki kuva muuttaa kertakaikkisesti intellektuaalisen maiseman, johon olimme tottuneet. Tästä sen tuhoava (ydinvoimainen, virusmainen?) aspekti. Sen äkillinen räjähdys ja tarttuvuus eivät jätä mitään vahingoittumattomaksi."18
Tulkintani mukaan Maffesoli tarkoittaa, että kuva, figuuri tai sen tuottama mielikuva on yhä keskeisempi yhteinen nimittäjä tarkasteltaessa nykykulttuurille ominaisten ilmiöiden kenttää. On myös oletettavissa, että siirtymä kuvien figuroimaan todellisuuteen voidaan havaita tavalla tai toisella kaikilla sosiaalisen elämän osa-alueilla, vaikka mielestäni Maffesolin teesi olisikin ymmärrettävä ensisijaisesti kulttuurikriittisenä kannanottona. Uskoakseni kyse onkin kulttuurisesta painopisteen siirtymästä. Sanallisen ja kirjallisen ilmaisun hegemoniaa on kiistatta horjuttanut kuvien räjähdys, mitä on pidetty uuden aikakauden avautumisena viestinnässä. Siten nykykulttuurillemme keskeisimmäksi yhteiseksi nimittäjäksi on tulkittavissa sähköinen media, joka on monilta osin ymmärrettävissä pääasiassa massamediaksi, vaikka tässäkin suhteessa voimakkaan muutoksen aika lienee jo käsillä.19
Toisin sanoen eri viestintävälineiden immersiivisyys eli ympäröivyys on kasvanut sellaisiin mittoihin, että teknologisoituneissa länsimaissa lienee mahdotonta välttää median tuottamien kuvien ja informaatiovirran vaikutuksen huumaavuutta. Näin tulkittuna kuvien figuroima todellisuus todellakin läpäisee kaiken yhteiskunnallisen, kuten Maffesoli uskoo.
Kirjallisuus
Jean Baudrillard, Ekstaasi ja rivous. Suom. Panu Minkkinen. Gaudeamus, Helsinki 1991
Jean Baudrillard, Simulacra and Simulation. The University of Michigan Press, Ann Arbor 1994
Walter Benjamin, Messiaanisen sirpaleita. Kirjoituksia kielestä, historiasta ja pelastuksesta. Toim. Markku Koski, Keijo Rahkonen ja Esa Sironen, suom. Raija Sironen. Kansan Sivistystyön Liitto ja Tutkijaliitto, Helsinki 1989
Umberto Eco, Matka arkipäivän epätodellisuuteen. Suom. Aira Buffa. WSOY, Juva 1985
Paul Feyerabend, Against Method. Verso, London 1975
Risto Heiskala, "Moderni, jälkimoderni ja jälkitraditionaalinen yhteiskunta. Sosiologinen reaktio postmodernisuuskeskusteluun." tiede & edistys. 3/1995
Fredric Jameson, "Postmodernista. Fredric Jamesonin haastattelu." Suom. Tuomas Nevanlinna. tiede & edistys. 1/1987
Fredric Jameson, "Postmodernismi eli kulttuurin logiikka myöhäiskapitalismissa." Suom. Erkki Vainikkala ja työryhmä Kimmo Jokinen, Jukka Laari ja Kaarlo Laine. Teoksessa Kotkavirta, Jussi ja Sironen, Esa (toim.), Moderni/postmoderni. Lähtökohtia keskusteluun (2. painos). Tutkijaliitto, Helsinki 1989
Fredric Jameson, Postmodernism, or, The Cultural Logic of Late Capitalism. Verso, London 1991
Ilkka Kieseppä, "Alan Sokal. Kvanttigravitaation hermeneutiikka ja postmoderni diskurssi." niin & näin 4/1997
Jussi Kotkavirta, ja Esa Sironen (toim.), Moderni/Postmoderni. Lähtökohtia keskusteluun (2. painos). Tutkijaliitto, Helsinki 1989
Thomas Kuhn, The Structure of Scientific Revolutions (2nd Enlarged Edition). The University of Chigago Press, Chigago 1970
Heikki Lehtonen, "Postmodernia yhteisöä etsimässä". niin & näin 4/1995
Jaakko Lintinen (toim.), Modernin ulottuvuuksia. Fragmentteja modernista ja postmodernista. Taide, Helsinki 1989
Jean-François Lyotard, Tieto postmodernissa yhteiskunnassa. Suom. Leevi Lehto. Vastapaino, Tampere 1985
Jean-François Lyotard, "Vastaus kysymykseen: Mitä postmoderni on?". Suom. Martti Berger. Teoksessa Jussi Kotkavirta, ja Esa Sironen (toim.), Moderni/Postmoderni. Lähtökohtia keskusteluun (2. painos). Tutkijaliitto, Helsinki 1989
Jean-François Lyotard, The Inhuman. Reflections on Time. Polity Press, Cambridge 1991
Mikael Löfgren ja Anders Molander (toim.), Postmoderna tider. Norstedts Förlag, Norstedts 1986
Michel Maffesoli, Maailman mieli. Yhteisöllisen tyylin muodoista. Suom. Mika Määttänen. Gaudeamus, Helsinki 1995
Tarmo Malmberg, "Myöhäismodernia mediafilosofiaa." Tiedotustutkimus 4/1992
Timo Siivonen, Avantgarde ja postmodernismi. Nykykulttuurin Tutkimusyksikkö, Jyväskylä 1992
Tamminen, Tapio, Edistyksen myytti. Kertomus modernin yhteiskunnan kulttuurisesta paradigmasta. Suomen Antropologinen Seura, Tampere 1994
Pertti Töttö, Sosiologia teoriana modernista yhteiskunnasta. Tampereen yliopisto, Tampere 1989
Gianni Vattimo, The End of Modernity. Nihilism and Hermeneutics in Postmodern Culture. The John Hopkins University Press, Baltimore 1991(a)
Gianni Vattimo, Läpinäkyvä yhteiskunta. Suom. Jussi Vähämäki. Gaudeamus, Helsinki 1991(b)
Tommi Vehkavaara, "Huijauksia vai konstruktioita?" niin & näin 4/1997
Georg Henrik von Wright, Minervan pöllö. Eri suomentajia. Otava, Keuruu 1992
Viitteet
1. Baudrillard 1991.
2. Avain sekä simulaation että hyperreaalisen käsitteisiin on Baudrillardin (1994) Simulacra and Simulation -teoksen ensimmäinen essee "The Precession of Simulacra" (s. 1-42).
3. Kyse on moderni/postmoderni-keskustelusta, jonka kiihkein vaihe sijoittui 1980-luvulle. Sittemmin aiheen kiinnostavuus on hiljalleen hiipunut, vaikka se on aina välillä noussutkin uudelleen pinnalle, kuten ennalta-arvaamattoman vastineiden ryöpyn kirvoittanut Alan Sokalin tapaus osoitti. Missään vaiheessa postmoderni(smi) ei kuitenkaan kuollut, vaikka se monesti sellaiseksi jo ehdittiinkin julistaa. Siksi artikkelin otsikko on tarkoituksellisesti polemisoiva. Kotimaankielisenä muistutuksena aiheesta ks. esim. Löfgren ja Molander 1986; Kotkavirta ja Sironen 1989; Lintinen 1989. Suomessa Alan Sokalia ovat ansiokkaasti käsitelleet mm. I.A. Kieseppä (1997) ja Tommi Vehkavaara (1997) niin & näin -lehdessä.
4. Käsitepari Gemeinshaft/Gesellshaft on peräisin Ferdinand Tönniesiltä vuodelta 1887. Gemeinshaft-tyyppisiä sosiaalisen yhteenliittymisen instituutioita ovat esim. perhe, klaani, kylä ja ystävyys. Gesellshaft-tyyppisen yhteenliittymisen instituutioita ovat puolestaan kaupunki, valtio, teollisuus ja markkinat. (Töttö 1989, 22-23).
5. Ks. Maffesoli 1995.
6. Tästä Maffesolin kritiikistä ks. Lehtosen (1995) aiemmin niin & näin -lehdessä esittämiä huomioita.
7. Tamminen (1994) tarkastelee väitöskirjatutkimuksessaan osuvasti edistyksen mytologiaa modernin yhteiskunnan kulttuurisena paradigmana. Hän päätyy tulkitsemaan edistyksen myytin aikaisemmin tiedostamattomaksi symboliseksi muodoksi, joka olisi nyt tiedostettava. "Nyt meidän on oivallettava roolimme maailman muovaajina oivallettava että teknisen sfäärin ohella olemme vastuussa luomastamme symbolisesta sfääristä. Se on myös meidän mahdollisuutemme maailma on tässä mutta ei nyt." (s. 168) Thomas Kuhnilta lähtöisin oleva paradigman käsite on tässä yhteydessä ymmärrettävä varsin väljästi, sillä sen soveltaminen Kuhnin tarkastelemien eksaktien tieteiden ulkopuolella on osoittautunut ongelmalliseksi. Joka tapauksessa käsitettä on yleisesti käytetty tässä väljässä merkityksessä. Kuhnin (1970) The Structure of Scientific Revolutions lienee Paul Feyerabendin (1975) anarkistisen Against Method -teoksen ohella yksi eniten tiedekriittiseen keskusteluun vaikuttaneista puheenvuoroista, joihin edelleen viitataan (etenkin ko. aikalaiskeskustelun yhteiskuntatieteellisen sivujuonteen puitteissa). Tammisen teosta lyhyempi ja ytimekkäämpi puheenvuoro edistyksestä on esim. G.H. von Wrightin (1992) essee "Edistyksen myytti" (s. 140-171) kirjassa Minervan pöllö. Siinä von Wright kirjoittaa, että "virheellisten mytologioiden paljastaminen on nähdäkseni suurin palvelus, jonka aikamme intellektuellit voivat edistyksen asialle tehdä" (s. 170). Enempää en tähän väitteeseen voisi yhtyä.
8. Yhteiskunnan differentiaatio on sosiologinen kysymys, jota ei tässä yhteydessä ole tarkoituksenmukaista tarkastella yksityiskohtaisemmin. Mainittakoon vain, että niin sosiologian klassikot kuin uudemman polven teoreetikotkin aina ns. neofunktionalisteihin (kuten Niklas Luhmanniin tai Jeffrey Alexanderiin) saakka ovat ymmärtäneet modernisaation yhteiskunnalliseksi eriytymiseksi (ks. esim. Heiskala 1995). Tämä suhteellisen laaja-alainen konsensus on kuitenkin häiriintynyt Jean Baudrillardin, Fredric Jamesonin tai J-F. Lyotardin kaltaisten teoreetikkojen analyyseista, joissa (viimeaikaisin) yhteiskunnallinen kehitys on päinvastoin ymmärretty sulkeutumiseksi tai dedifferentiaatioksi.
9. Baudrillardin ajattelun kasvaminen panoptisiin mittoihin kytkeytyy ennen kaikkea simulaation käsitteen ympärille ja sitä myöhäisempään tuotantoon. Jamesonilla, joka tunnetaan yhtenä merkittävimmistä amerikkalaisista kirjallisuuskriitikoista ja uusmarxisteista, tämänkaltaista totalismia valottava kirjoitus on esim. usein viitattu artikkeli "Postmodernism, or, The Cultural Logic of Late Capitalism" vuodelta 1984, joka alunperin ilmestyi The New Left Review -lehdessä (n. 146, s. 53-92) ja joka on myös suomennettu (Jameson 1989). Myöhemmin artikkeli julkaistiin hieman muokattuna samannimisen kirjan ensimmäisenä lukuna (Jameson 1991). Ks. myös Jamesonin (1987) haastattelu ja siitä erityisesti Anders Stephansonin lyhyt johdanto.
10. Ks. Benjaminin (1989) essee "Taideteos teknisen uusinnettavuutensa aikakaudella" (s. 139-173) tekstikokoelmassa Messiaanisen sirpaleita.
11. Vattimo 1991b, s. 27
12. Tämä tulkinta on peräisin tiedotustutkija Tarmo Malmbergin kirjoittamasta Vattimon (1991b) Läpinäkyvä yhteiskunta -teoksen kirja-arviosta. Arviossaan Malmberg (1992, s. 71) käyttää ensimmäisen maailman käsitettä lainausmerkeissä kirjoittaessaan, että joukkoviestimet alkavat yhä selvemmin muodostua omaksi todellisuudekseen, eivät ainoastaan todellisuuden tulkinnoiksi, mikä tarkoittaa, että ne irreaalistavat "ensimmäistä maailmaa". Malmbergin tulkintaa täsmentääkseni väitän, että kyse ei kuitenkaan ole minkään epätodellisen tilan syntymisestä. Kuten Baudrillard on useassa yhteydessä kirjoittanut on mediatodellisuus todellisempaa kuin todellisuus itse, ei reaalinen vaan hyperreaalinen. Käsiteparia ensimmäinen maailma ja toinen maailma ei tule sekoittaa Karl Popperin maailmakonseptioon, jolla on täysin toisenlainen merkitys.
13. Vattimo 1991b, s. 24; 26.
14. Eco 1985, s. 167; 177-178. Toisin sanoen uustelevisiossa merkitsijä korostuu suhteessa merkittyyn.
15. ibid., s. 179-180.
16. Maffesoli 1995, s. 153; 160.
17. The Inhuman -teokseen sisältyvässä esseessään "Rewriting Modernity" Lyotard (1991) puolestaan kirjoittaa kuinka kulttuurihistorian erilaiset pre- ja post -alkuiset perioditermit osoittavat heikkoutensa jättäessään lähtökohtanaan olevan position, nykyhetken, kyseenalaistamatta. Ratkaisunaan Lyotard esittää "uudelleenkirjoittamisen" käsitettä. Alunperin "Rewriting Modernity" ilmestyi v. 1986, jolloin Lyotard näyttää viimeistään luopuneen postmodernin käsitteestä, ainakin aikakautta kuvaavan perioditermin merkityksessä (ja siinä mielessä, missä hän sitä käytti esseessään "Vastaus kysymykseen: Mitä postmoderni on?" (1989, alunp. 1982) ja kirjassaan Tieto postmodernissa yhteiskunnassa (1985, alunp. 1979). Timo Siivosen (1992) Avantgarde ja postmodernismi sisältää katsomisen arvoisen analyysin Suomen kielellä tästä Lyotardin filosofian osa-alueesta ja postmodernin käsitteestä yleisemminkin; tulkinnassaan hän tosin jonkin verran poikkeaa omastani. Nykyhetken tärkeyttä tai aktuaalisuutta korostavaan näkemykseen päätyy Lyotardin lisäksi myös Vattimo useissa kirjoituksissaan, vaikka hän viljeleekin postmodernin käsitettä useissa eri yhteyksissä. Termille postmoderni Vattimo (1991b) löytää merkityksen "siitä tosiasiasta että yhteiskunta jossa elämme, on kaiken kattavan kommunikaation yhteiskunta ja mediayhteiskunta" (s. 13). Tarkemmin Vattimo (1991a) on kehitellyt ajatusta postmodernista aiemmissa kirjoituksissaan kuten The End of Modernity -antologiassaan.
18. Maffesoli 1995, s. 153; 159.
19. Esim. seuraavankaltainen media-aikakausien periodisointi (jota Tarmo Malmberg on luennoillaan käyttänyt) lienee yksinkertaisuudessaan havainnollistava:
Kirja 1500-1830
Sanomalehti 1830-1920
Elokuva/radio 1920-1960
Televisio 1960-1990
Uusi media (ATK ym.) 1990-
Varhais- ja keskimodernina aikana ennen 20. vuosisataa kirja ja sanomalehti olivat hegemonisessa asemassa sanallisessa ja kirjallisessa viestinnässä. Viimeistään 1990-luvun aikana audiovisuaalisuus on muodostunut uudeksi viestinnän paradigmaksi, mitä uudet interaktiiviset käyttöliittymät edelleen muokkaavat. Tosin ns. uusi media (tai uusmedia) ei ole vasta 1990-luvun tuote, mutta sen nykyisen merkityksen voidaan sanoa etsineen uomiaan vielä 1980-luvulla ja sitä ennen. Mitään tämänkaltaisia jaotteluita ei kuitenkaan pidä ottaa kirjaimellisesti. Parhaimmillaankin kyse on vain suuntaviivojen luonnostelemisesta ajattelun apuneuvoiksi.
