Filosofian historiankirjoituksen metodologiaa koskevassa keskustelussa niin Suomessa kuin muuallakin on usein ollut kyse vastakkain asettelusta rationaalisen ja historiallisen rekonstruktion välillä. Tässä artikkelissa käyn lävitse erästä tältä pohjalta syntynyttä keskustelua. Tarkasteluni keskiössä ovat Quentin Skinnerin, Richard Rortyn, Simo Knuuttilan ja Yrjö Uurtimon tekstit.1
Rortyn artikkeli on toiminut useiden filosofian historian kirjoitusta koskevien pohdintojen perustekstinä. Skinnerin teksti on puolestaan historiallisen rekonstruktion paradigma-artikkeli. Tarkoitukseni on paitsi kommentoida mainittua keskustelua, myös valaista filosofian historian historiallisen rekonstruktion luonnetta kahden sille keskeisen käsitteen intention ja anakronismin kautta. Pyrin osoittamaan, että käyty keskustelu osoittaa Skinnerin artikkelin huonoa lukemista ja että itse asiakaan ei ole niin yksinkertainen kuin tarkasteltava keskustelu antaa ymmärtää.Termin rationaalinen rekonstruktio on filosofian historiankirjoituksen metodologiaa koskevaan keskusteluun on vakiinnuttanut Richard Rorty vuonna 1984 ilmestyneessä artikkelissaan The Historiography of Philosophy: Four Genres.2 Rorty erottelee artikkelissaan neljä erilaista tapaa kirjoittaa filosofian historiaa: doksografian, hengenhistorian (Geistesgeschichte) sekä historiallisen ja rationaalisen rekonstruktion. Lisäksi hän itse ehdottaa viidettä tapaa kirjoittaa filosofian historiaa ja nimeää sen intellektuaaliseksi historiaksi. Tässä vaiheessa on huomautettava, että Rortyn jako ei ole kattava. Lisäksi on vaihtoehtoisia tapoja jäsentää filosofian historiankirjoituksen menetelmiä. Mutta Rortyn artikkeli on vaikutusvaltaisin ainakin määrältään vähäisissä pohdinnoissa, joita Suomessa on asiasta ollut.3 Rortyn mukaan filosofian historiankirjoituksen tavoista turhin on doksografia. Hänen jaottelussaan doksografi kirjoittaa filosofian historiaa sen enempää ongelmallistamatta vallitsevaa filosofian kaanonia. Doksografi käy läpi filosofian historian aina Thaleksesta Wittgensteiniin saakka ja kertoo, mitä kyseiset filosofit sanoivat ongelmista, joita on perinteisesti pidetty filosofisina. Tämä on johtanut siihen, että toisistaan poikkeavat hahmot on saatettu puhumaan samoista asioista, vaikka heidän mielenkiintonsa kohteet olisivat olleet hyvinkin kaukana toisistaan. Geistesgeschicte eli hengenhistoria4 keskittyy etsimään suuria kuolleita filosofeja. Kuolleet filosofit esitetään tyypillisesti koko heidän tuotantonsa valossa, eikä keskitytä johonkin tiettyyn argumenttiin tai yhteen teokseen. Hengenhistorioitsijan huolenaiheena on vahvistaa kuvaa siitä, mitä filosofia on, eikä juhlistaa joitain yksittäisiä ratkaisuja yksittäisiin ongelmiin. Hengenhistoriassa filosofi voi erehtyä yksittäisessä ratkaisuyrityksessään, mutta olla silti tärkeä filosofi matkalla kohti tämän päivän hengenhistorioitsijan käsitystä siitä mitä filosofia on. Hengenhistoria muodostaakin filosofian kaanoneita. Se kertoo, ketkä ovat suuria filosofeja, ja näin ollen ansaitsevat paikkansa filosofian historiankirjoissa.5 Samalla siihen sisältyy pyrkimys filosofian legitimointiin, mihin liittyen filosofia pyritään näkemään jatkuvasti edistyvänä (tieteen)alana. Rortyn oma ehdotus filosofian historiankirjoituksen tavaksi on intellektuaalinen historia. Sen pyrkimyksenä olisi tuoda esiin millaista oli olla intellektuelli jonain tiettynä aikana. Mitä kirjoja intellektuellit lukivat? Keiden kanssa filosofit keskustelivat? Hahmot, joita intellektuaalinen historia käsittelisi, eivät ole niitä, jotka tyypillisesti esiintyvät hengenhistorioissa tai doksografioissa, vaan sellaisia, joita suuret kuolleet filosofit lukivat ja jotka olivat osa sen ajan intellektuaalista elämää. Rorty mainitsee esimerkkeinä tällaisista hahmoista Montaignen, Grotiuksen, Alexander von Humboldtin, Freudin ja T.S. Kuhnin. Intellektuaalisen historian ei tulisi Rortyn mielestä kuitenkaan korvata muita filosofian historian kirjoitustapoja vaan täydentää niitä. Itse asiassa Rorty näkee kaikilla kirjoitustavoilla omat hyötypuolensa, paitsi doksografialla, jonka hän mielellään unohtaisi.
Rationaalisen rekonstruktion Rorty asettaa vasten historiallisen rekonstruktion käsitettä. Tämä on ehkä pedagogisessa mielessä hyvä tapa saattaa esille molempien rekonstruktiotapojen luonnetta, mutta niiden tarkastelu vaatii huolellisuutta, sillä yksikertaistusten vaara vaanii lähellä. Rortyn erottelussa historiallinen rekonstruktio tarkoittaa, että tutkija pyrkii asettamaan tutkimuskohteensa, esim. filosofisen tekstin, sen historialliseen merkitysyhteyteen ja kuvaamaan sitä termein, jotka eivät olleet vieraita tuolle aikakaudelle. Näin tutkijan tarkoitus on siis pyrkiä välttämään anakronismeja kuvatessaan jonkun tietyn historiallisen toimijan filosofiaa.
Rorty asettaa Quentin Skinnerin historiallisen rekonstruktion menetelmän isähahmoksi. Hän katsoo historiallisen lähestymistavan tarkoittavan Skinnerille sitä, että tutkija sulkeistaa oman nykyaikaisemman tietonsa tai ymmärryksensä tutkiessaan esim. Aristoteleen käsityksiä taivaasta ja taivaankappaleista. Toisin sanoen tutkija yrittää kuvata Aristoteleen käsityksiä tämän omalla kielellä tai sen intellektuaalisen yhteisön kielellä, jossa Aristoteles toimi. Rorty toteaa myös, että tämänkaltainen historiallinen rekonstruktio on (ideaalisesti) onnistuessaan sellainen, että kaikki historiantutkijat voivat hyväksyä sen. Hän esittää Skinnerin muotoilleen seuraavanlaisen "rajoituksen" (constraint) historiallisen rekonstruktion ohjenuoraksi:
"No agent can eventually be said to have meant or done something which he could never be brought to accept as a correct description of what he had meant or done." 6
Rortyn historiallisen rekonstruktion suorittajien on noudatettava tätä rajoitusta. Kyseessä olevasta Skinnerin tekstistä ja erityisesti Rortyn lainaamasta kohdasta on tullut myös seuraavassa eriteltävän filosofian historian historiallista rekonstruktiota koskevan keskustelun ydinkohta ja näyttää siltä, että tämä on tapahtunut nimenomaan Rortyn artikkelin kautta.
Simo Knuuttila kommentoi Skinneriä artikkelissaan Merkityksen historiallisesta ja rationaalisesta rekonstruktiosta (1989). Hän esittelee ensin Rortyn tekemää jakoa historiallisen ja rationaalisen rekonstruktion välillä ja toteaa tämän tapaan historiallisen rekonstruktion perustuvan Skinnerin "periaatteelle anakronismien välttämiseksi", jonka Knuuttila suomentaa näin:
" 'Minkään agentin ei tule sanoa tarkoittaneen tai tehneen sellaista, mitä häntä ei koskaan olisi saatu hyväksymään korrektiksi kuvaukseksi siitä, mitä hän tarkoitti tai teki.' "7
Knuuttila problematisoi tätä rajoitusta kysymällä, mistä me voimme tietää, ettei eri lähteistä konstruoima kuvauksemme sisällä mitään sellaista, mitä tulkinnan kohteemme ei hyväksyisi? Hän sanoo, että Skinnerin teorian mukainen vastaus olisi: olemme konstruoineet kuvauksemme aikahistoriallisen kontekstin avulla. Knuuttila kuitenkin jatkaa toteamalla, että vaikka kuvauksemme ei rikkoisikaan tuota sääntöä, niin siitä ei seuraa, että se olisi historiallisen toimijan alkuperäisten tarkoitusten eksplikaatio. Näin Knuuttila päätyy teesiin, että Skinnerin sääntö implikoi naiivin alkuperäisen intention käsitteen. Toinen seikka mihin Knuuttila kiinnittää huomiota on se, että kaikki historialliset alkuperäisen merkityksen rekonstruktiot ovat suhteessa nykyisyyteen, siihen mitä tiedämme. Lähteemme, se mistä tietomme saamme, ovat kuitenkin säilyneet satunnaisesti ja kokonaisuus on siten satunnaisesti painottunut ja sisältää paljon aukkoja. Tästä johtuu, että alkuperäisten intentioiden kuvaukset ovat vain enemmän tai vähemmän todennäköisiä. Knuuttila haluaisikin muuttaa Skinnerin säännön seuraavanlaiseksi:
"Voimme ensiksi sanoa, että 'alkuperäinen merkitys' on teoreettinen käsite, jonka tarkoitus on ilmaista, että pyrimme eksplikoimaan tulkittavan tekstin merkitystä ikään kuin kirjoittajan horisontista käsin. Nämä konstruktiot ovat enemmän tai vähemmän todennäköisiä."8
Knuuttila sanoo tämän säännön huomioonottamisen tarkoittavan sitä, että pitäytyisimme sellaisissa selittävissä konstruktiossa, joiden olisi ollut, sikäli kuin me tiedämme, "reaalisessa mielessä" mahdollista ohjata kirjoittajan ajatuskulkua tai jotka valaisevat tekstiä siinä mielessä, että kertovat mitä siinä ei ollut.
Yrjö Uurtimo viittaa teoksensa Kehitysajattelun juuret (1994) johdannossa myös Skinneriin ja Rortyyn. Hän puhuu Skinnerin "kuuluisasta anakronismikiellosta" ja suoran suomentamisen sijaan esittää sen ajatuksen seuraavasti:
"[] [M]ennyttä ajattelijaa kielletään asettamasta väärälle ajatukselliselle maaperälle. Ajattelijoiden on annettava esiintyä omalla intellektuaalisella maaperällään, jotta voisimme tietää, mitä he ovat yrittäneet sanoa."9
Uurtimo toteaa, että hiukankin hienovaraisemman kiistan edellä tämä sääntö on kuitenkin aseeton, sillä kukaan ei voi kertoa mitä joku toinen "todella sanoi". Uurtimo toteaa ymmärrys-käsitteen tarkoittavan sitä, että kun ymmärrän, niin ymmärrän aina jotain toista, eikä se tee minusta tätä toista henkilöä, eikä näin voi taata, että ajattelen samoin tavoin. Uurtimo puuttuu myös siihen, että tulkitsijalla ja tulkittavalla on oma merkitysyhteytensä ja tulkitsija ei voi tavoittaa samaa merkitysyhteyttä tulkittavan kanssa ja näin ollen välttämättä rikkoo anakronismikieltoa. Uurtimo kiinnittää lisäksi huomiota siihen, että säännöt ovat itse äärimmäisen problemaattisia ja että siksi niihin on suhtauduttava vain karkeina silmämääreinä.
Uurtimon ja Knuuttilan kritiikille on yhteistä, että molemmat näyttävät ajattelevan, että Skinnerin "periaate" tai "kuuluisa anakronismikielto" implikoi naiivin alkuperäisen intention käsitteen. He tuntuvat myös katsovan, että Skinnerin "säännöstä" seuraa, että sen perusteella tehdyt kuvaukset ovat olevinaan kuvauksia siitä mitä toimija "todella sanoi tai teki". Kumpikin heistä tuntuu ottavan nämä implikaatiot itsestään selvyytenä, sillä he eivät osoita, kuinka ne tehdään.
Katsokaamme Skinnerin tekstiä itseään. Tarkasteltu virke kuuluu näin:
"The relevant logical consideration is that no agent can eventually be said to have meant or done something which he could never be brought to accept as a correct description of what he had meant or done."10
Virkkeen suomentaminen on monimutkaisempaa kuin miltä aluksi vaikuttaa. Oma yritykseni on tällainen:
"Tässä yhteydessä huomioitava looginen seikka on, että minkään toimijan ei voida lopulta väittää tarkoittaneen tai tehneen sellaista, mitä häntä ei koskaan saataisi hyväksymään korrektiksi kuvaukseksi siitä, mitä hän oli tarkoittanut tai tehnyt."
Voimme miettiä sekä sujuvampaa, että kenties kohdallisempaakin käännöstä. Mutta uskon, että tämä käännökseni säilyttää Skinnerin ajatuksen hyvin. Lähinnä olen epävarma siitä, kuinka ilmaisut "relevant logical consideration", "eventually" ja "be brought to" tulisi kääntää Skinnerin tekstin yhteydessä.
Nyt voimme tehdä ensimmäisen huomion Knuuttilan, Uurtimon ja Rortyn teksteistä. Kaikki kolme lainaavat Skinneriä aloittaen keskeltä virkettä (Uurtimolla on Rortyn tekstin kanssa identtinen lainaus "alkuperäisestä" tekstistä alaviitteessä) ja yksikään heistä ei tuo tätä millään tavalla esille. He aloittavat lainauksensa suoraan isolla kirjaimella aivan kuin virke alkuperäisessä tekstissäkin alkaisi tästä kohtaa. Erityisesti Knuuttilan kohdalla näyttää, että hän ei ole edes katsonut alkuperäistä tekstiä, vaan on ottanut lainauksen suoraan Rortyltä, joka on selvästi suoristanut Skinnerin tekstiä omaan tarkoitukseensa tai tulkintansa mukaisesti (Knuuttila ilmaisee lainauksen yhteydessä sen, missä ja milloin Skinnerin teksti on alun perin julkaistu, mutta ei kerro, mistä hän ottaa lainauksen. Hänen mainitsemansa teos sattuu olemaan sama kuin Rortyn käyttämä). Uurtimo vaikuttaa lukeneen Skinneriä päätellen joistakin muista kommenteistaan hänestä, mutta Uurtimon lainaus on jostain syystä täysin yhtenevä Rortyn kanssa, vaikkakin se on otettu myöhemmin ilmestyneestä kokoelmateoksesta (samasta, jota minä käytän). Tästä voimme päätellä jotain Rortyn artikkelin vaikutusvallasta Suomessa, mutta tärkeämpää on kiinnittää huomiota alkuperäisen tekstin ja lainauksien eroihin.
Ensinnäkin näyttää siltä, että Skinnerin virke ei ole itsenäinen virke, vaan se viittaa johonkin (The relevant...). Jos luemme artikkelia kokonaisuutena, huomaamme, että Skinner käy läpi joukon esimerkkejä ja tekee sitten joitakin huomautuksia tai johtopäätöksiä niistä. Kohdassa, josta lainaus on otettu, Skinner esittää eräänlaisen välisumman siitä, mitä on aikaisemmin kirjoittanut ja toteaa, että pääongelma, josta hän oikeastaan kirjoittaa koko ajan on se, että vaikka onkin väistämätöntä historioitsijan lähestyä ongelmaansa ennakolta omaksuttujen paradigmojen kautta, se on myös vaarallista. Hän jatkaa, että tässä vaiheessa, siis käytyään läpi useita esimerkkejä, on käynyt selväksi, että näiden vaarojen esiin nouseminen tapahtuu silloin, kun historioitsija lakkaa välittämästä tietyistä loogisista sekä empiirisistä kriteereistä, joita Skinnerin mukaan on välttämätöntä soveltaa, kun kirjoitamme historiantutkimusta ja yritämme ymmärtää lausumia tai selontekoja (statements). Kyseessä oleva virke puhuu loogisuudesta väljästi ymmärrettynä. Skinner esittää, ettei voi olla loogisesti korrektia esittää kenenkään epäonnistuneen sellaisessa teossa, jota tämä ei selvästikään aikonut tai tämän ei ollut edes mahdollista aikoa suorittaa. Esimerkiksi voisimme sanoa, ettei ole loogisesti korrektia väittää Platonin epäonnistuneen Suomen perustuslain muotoilussa kirjoittaessaan Valtion, koska Suomen valtiota ei yksinkertaisesti vielä ollut olemassa. Kun Skinner tämän lyhyen kappaleen jälkeen muotoilee virkkeensä, se näyttää selkeästi reaktiolta niihin esimerkkeihin, joita hän on edellä käynyt läpi. Voimme ainakin kysyä, pitäisikö tämä virke tulkita ennemminkin toteamuksena tai johtopäätöksenä kuin imperatiivisena "anakronismikieltona" tai "periaatteena anakronismien välttämiseksi" tai "rajoituksena"? Ehkä pitäisi, mutta siinäkin tapauksessa on vielä kysyttävä, voidaanko siitä kuitenkin johtaa jonkinlainen rajoitus tai kielto? Tai paremminkin: Voimmeko katsoa mitä tämän virkkeen huomioonottaminen merkitsee historiankirjoitukselle?
Kuten edellä on käynyt ilmi, ei Skinnerin muotoilema virke välttämättä ole kielto. Mikäli kuitenkin katsomme, että siitä on johdettavissa jonkinlainen rajoitus, luulen, että seuraava muotoilu on Skinnerin toteamuksen kanssa paremmin linjassa kuin Uurtimon esitys:
Viime kädessä emme saa väittää, että kuvaus, joka väittää jonkun toimijan tarkoittaneen tai tehneen jotain sellaista mitä tämän olisi ollut loogisesti mahdotonta saada hyväksymään kuvaukseksi tarkoituksestaan tai teostaan, olisi korrekti.
Tämä muotoilu säilyttää Skinnerin toteamuksen negatiivisen, siis kieltävän, luonteen. Se säilyttää Skinnerin väitteen huomioonotettavan seikan loogisesta luonteesta ja mielestäni sisältää Knuuttilan suomennokseen verrattuna paremman tavan kääntää englanninkielen verbi "to say". Knuuttilahan kääntää sen sanomiseksi, joka eroaa mielestäni väittämisestä siinä mielessä, että väittämisessä esitetään propositio ja sanomiseen tätä ei välttämättä liity. Tämä voi kuulostaa hiusten halkomiselta, mutta näen tässä tärkeän vivahde-eron siinä mielessä, että on tärkeää huomata, että Skinnerillä on oma vahva käsitys siitä, mitä aatehistoria oppiaineena tai tieteenä on ja hänen kommenttinsa on suunnattu tämän käsityksen mukaisen metodologian kehittämiseen. Hän ei siis halua kieltää asioista keskustelemista myös muilla tavoin, mutta silloin keskustellaan toisessa ympäristössä, toisessa diskurssissa. On myös huomattava, että Skinner käyttää ilmaisua "viime kädessä" erottamaan muunlaiset intressit historiallisesta intressistä. Siis Skinnerin toteamus koskee meitä vasta loppujen lopuksi, mikäli haluamme tehdä ankaraa historiallista tutkimusta Skinnerin tarkoittamassa mielessä. "Be brought to accept" olen kääntänyt tässä "saada hyväksymään", mutta on vaikea sanoa, minkälaisia taivuttelun keinoja tämä ilmaisu kattaa.
Kysymys, mistä tiedämme mitä joku alun perin tai tosiasiassa sanoi, ei ole relevantti kysymys tämän muotoilun kannalta. Olisi kysyttävä: Voimmeko me nähdä, että olisi ollut loogisesti mahdotonta, että toimija ei olisi voinut hyväksyä jotain tiettyä kuvausta teoistaan tai siitä mitä hän tarkoitti? Skinner katsoo sen olevan meille mahdollista. Hänen mukaansa voimme joissakin tapauksissa osoittaa, että tämä toimija ei voinut olla tietoinen tästä-tai-tästä häneen sovelletusta kriteereistä. Tämän muotoilun avulla on pyrkimys varmistaa, että kuvaus ei ole epähistoriallinen a priori, että toimija joko ajatteli tai hänen olisi ollut mahdollista ajatella kuvauksen mukaisesti.11 Skinnerin muotoilu ei siis implikoi naiivia alkuperäisen intention käsitettä, eikä Skinnerin ajatuksen seuraaminen johda siihen, että skinneriläisessä mielessä hyväksyttäviä kuvauksia olisi vain yksi ja ainoa oikea. Skinnerin tarkoitus on pitää huoli, että toimijan olisi ollut mahdollista ajatella tai toimia siten kuin kuvauksessa esitetään, ja tällaisia mahdollisia kuvauksia voi olla useampia (kenties jopa ristiriitaisia keskenään). Huomautan vielä, että tästä näennäisen itsestään selvästä ohjenuorasta on käytännössä äärimmäisen hankalaa pitää kiinni ja edes Skinner itse ei ole siihen aina tutkimuksissaan kyennyt.
Näyttää siltä, että Knuuttila ja Uurtimo eivät kiinnitä riittävästi huomiota Skinnerin intention käsitteeseen, sillä intention käsitteellä ei suinkaan ole vakiintunutta yksiselitteistä merkitystä filosofisessa keskustelussa. Knuuttila ja Uurtimo tuntuvat samaistavan toimijan intention ymmärtämisen sen kanssa, että ymmärtää jäännöksettä mitä tämä ajattelee. Skinner ei kuitenkaan käytä intentiota tässä merkityksessä. Hän esittää, ettei jonkin toimijan intention ymmärtäminen ole sama asia kuin katsoa tätä empaattisesti silmästä silmään ja astua sitten tämän saappaisiin, vaan se on jotain, mikä perustuu sille seikalle, että kenenkään on ylipäänsä mahdollista suorittaa onnistunut kommunikaation akti. Skinner vastaa kriitikoilleen esimerkillä: Oletetaan, että olen pellolla ja näen viereisellä pellolla miehen, joka huitoo raivoisasti ilmaan käsillään. Ymmärrän, että hän ei yritä ajaa pois kärpäsiä ympäriltään, vaan varoittaa minua lähestyvästä härästä, mikä tarkoittaa, että olen ymmärtänyt hänen intentionsa. Tämä ei ole sama asia kuin että olisin kyennyt näkemään ne ideat, jotka miehen päässä liikkuivat, kun hän alkoi heiluttaa käsiään, vaan yksinkertaisesti sen ymmärtämistä, että käden heiluttaminen saattaa merkitä varoitusta ja juuri nyt näissä olosuhteissa se merkitsee tätä. Toimijan intentio voidaan siis ymmärtää toimijan aktin (act) merkityksen (significance) perusteella ilman erityistä empaattisuuden kykyä.12 Edelleen on huomattava Skinnerin pitävän tekstejä akteina ja tätä kautta niiden ymmärtäminen vaatii toimijan intentioiden ymmärtämistä intention skinneriläisessä merkityksessä.
Intentioista puhumisesta historian tutkimuksen yhteydessä on viime aikoina tullut jonkinlainen mörkö. Argumentti, jolla intentioista puhumista vastustetaan on linjassa Uurtimon ja Knuuttilan kanssa, kun he sanovat, ettei kukaan voi oikeasti tietää, mitä joku toinen todella ajatteli. Edellisen perusteella lienee selvää, että tämä argumentti on epärelevantti ainakin Skinnerin kohdalla. Voimme kuitenkin vielä pohtia yleisemminkin päivittäistä kommunikaatiotamme. Minusta tuntuu, että onnistumme päivittäin ymmärtämään useiden ystäviemme intentioita heidän pyytäessä meiltä milloin mitäkin, kuunnellessamme luennoitsijaa meillä on mahdollisuus ymmärtää, mitä tämä haluaa sanoa ja illalla baarissa ymmärrämme mitä silmäniskulla yritetään meille kertoa. Samalla on varmaa, ettemme todella tiedä mitä ystävämme, luennoitsija tai tuttavuutemme baarissa todella ajattelevat. Vaikka historiallinen ulottuvuus tuo intentioden ymmärtämiseen omat ongelmansa, niin mainittu argumentti ei ota niitä huomioon, vaan se on täysin sovellettavissa nykyhetkeen, ja mikäli se olisi pätevä, tarkoittaisi se että esim. tietyn ruuan tilaaminen ravintolassa, erityisesti ulkomaalaisessa, olisi täysin toivotonta ja se tuttavuutemme, jota haimme tanssimaan, saattaisikin lähteä lenkille.
Skinneristä käytävä keskustelu liikkuu jatkuvasti anakronismi-käsitteen ympärillä kuitenkin hän käyttää itse kuitenkin hyvin säästeliäästi tuota käsitettä. Esimerkiksi artikkelissa, josta "anakronismikielto" on otettu, löysin vain kolme esiintymää (eikä niistä yksikään ollut edellä mainitun "anakronismikiellon" yhteydessä) ja artikkeli on sentään melkein 40 sivua pitkä. Herääkin kysymyksen, puhuuko kielto ollenkaan anakronismeista? Ja jos puhuu, niin mitä Skinner tarkoittaa anakronismeillä? Tarkastelen nyt sitä, millä tavalla Jonathan Réen Skinneriä kohtaan esittämä moite siitä, että tämän tarkoitus on välttää anakronismeja hinnalla millä hyvänsä, suhteutuu nyt tarkasteltavana olevaan Skinnerin tekstiin.13
Aluksi on huomattava, että Skinner puhuu kahdenlaisista syistä, jotka johtavat historian mytologisointiin. Ensimmäiseen mytologiatyyppiin kuuluvat virheet syntyvät rikkomalla edellä käsiteltyä loogista periaatetta. Toisentyyppisiä mytologioita syntyy kun väkisin yritetään luoda koherenssia menneen ajattelijan tekoihin tai teoksiin. Tämä johtuu ajattelun luonnetta koskevan empiirisen seikan huomiotta jättämisestä (siis ajattelun fragmentaarisuuden tms.).
Ensimmäisen kerran kun Skinner ottaa artikkelissaan esille anakronismin vaaran hän kirjoittaa, että
"Particular danger with intellectual biography is that of sheer anachronism."14
"Intellektuaaliselle elämänkerralle ominainen vaara on silkka anakronismi"
Skinner havainnollistaa tätä esimerkillä, jossa tutkija "löytää" menneeltä ajattelijalta jonkin näkökannan aiheesta, josta tämä ei periaatteessa voinut olla tietoinen. Hän antaa pari konkreettista esimerkkiä, joissa on käyty kiistaa siitä, oliko tietyillä ajattelijalla jokin näkökanta johonkin asiaan, josta tämä ei voinut olla tietoinen ja toteaa, että molemmissa kiistoissa myös vastaanväittäjät ovat vedonneet ko. ajattelijan tekstien tulkintaa, eikä sitä edeltävään loogiseen omituisuuteen (prior logical oddity).15
Seuraavaksi virhetyypiksi Skinner esittelee tapauksen, jossa luetaan sellainen doktriini ajattelijan teksteihin, josta hän olisi periaatteessa saattanut olla tietoinen, mutta jonka esittämiseen ei hänellä ollut aikomustakaan. Esimerkkitapauksissa kerätään hajanaisista kommenteista jokin teoria (esim. Lockelle theory of political trust). Tämä tuntuu Skinnerin mukaan kuitenkin omituiselta, koska jos ajattelemme näiden ajattelijoiden tarkoituksen olleen ilmaista kyseinen teoria, niin miksi he eivät sitä sitten tehneet, vaan jättivät historioitsijalle tehtäväksi rekonstruoida kyseinen teoria? Tämä virhetyyppi viittaa Skinnerin jaossa empiiriseen virheeseen.
Kolmas esimerkki, jossa tutkimuksesta tehdään doktriinien mytologiaa, liittyy lovejoylaiseen ideahistoriaan. Tässä lajityypissä esitetään jonkin idean historia "läpi niiden provinssien, joissa se esiintyy". Doktriinin kehityshistoriassa doktriini saa yliotteen toimijoista. Tämä johtaa Skinnerin mukaan ensinnäkin siihen, että joudumme puhumaan toimijoista myöhempien toimijoiden ennakoijina, ikään kuin selvänäkijöinä. Toinen omituisuus Skinnerin mukaan on tämän historiankirjoitus tyypin sisällä käytävä keskustelu tyyliin: "Onko se doktriini jo tuossa?" "Ei se ole. Hän ei vielä täysin artikuloinut sitä" "Mutta ehkä se oli jo seuraavalla vuosisadalla sen-ja-sen työssä?" "Ei. Se ei ole vielä puhdas doktriini" jne. Skinnerin mielestä tällainen keskustelu on merkityksettömien semanttisten kysymysten parissa askartelua, vaikka keskustelijat puhuvatkin niistä kuin empiirisistä ongelmista.
Edelliset virhetyypit olivat esimerkkejä siitä, että jollekin toimijalle on luettu jokin doktriini, jota hänellä ei ollut. Seuraavaksi Skinner esittelee esimerkkejä siitä, kuinka osoitetaan, miten jollakin toimijalle ei ollut jotain doktriinia ja jota kritisoidaan tästä puutteesta. Tällöin tutkijat arvioivat esim. Machiavelliä nykyisen moraalikäsityksensä pohjalta.
Skinner nimeää, tai esittelee, vielä muitakin virhetyyppejä, mutta tässä yhteydessä ei ole syytä käydä niitä enempää läpi. On huomattava se, että Skinner määrittelee esimerkkien kautta useita virhetyyppejä ja niiden syitä. Jos niitä kutsutaan anakronismeiksi, ne on kaikki määritelty jonkintyyppisiksi anakronismeiksi. Skinner itse kirjoittaa enimmäkseen historian tutkijaa ohjaavasta paradigmojen prioriteetistä.16 Paradigma-käsitteellä hän viittaa mm. Kuhniin, jolle paradigma merkitsee muutakin kuin pelkkää sanaa, josta voitaisiin osoittaa, että se ei ollut silloin-ja-silloin vielä olemassa. Tieteen paradigma merkitsee mm. erilaisten metafyysisten ja tieteen luonnetta koskevien uskomusten perusteella muodostuneita sääntöjä, joiden perusteella tutkittava ilmiö on selitettävä.17 Paradigmat vaihtelevat eri aikausina ja näyttää siltä, että Skinner väittää historiantutkijoiden soveltavan sokeasti tieteiden vallitsevia paradigmoja tutkimustyössään ja tämän havainnollistamiseen sekä kritiikkiin hän käyttää suurimman osan artikkelistaan. Seurauksena on selvästi hienovaraisemmin määritelty ohje anakronismien välttämiseksi kuin Knuuttila ja Uurtimon ovat ymmärtäneet.
Käsitellyn artikkelin perusteella ei mielestäni voida väitää, että Skinnerin pyrkimys on välttää anakronismeja hinnalla millä hyvänsä, vaan hän ensin esittää erilaisia tarkoin määriteltyjä virhetyyppejä ja puhuu näiden välttämisestä. Väitteeni tueksi voidaan vielä kiinnittää huomiota siihen, että Skinner antaa näille virheille (anakronismeille jos halutaan) myös tarkan paikan, jossa ne ovat virheitä. Ne ovat virheitä silloin kun historioitsija, jonka tarkoitus on paljastaa jonkin tekstin historiallinen identiteetti, väittää jonkin toimijan tarkoittaneen jotain, mitä tämä ei edes periaatteessa voinut tarkoittaa, tai jotain toimijaa arvostellaan kriteereillä, joita tämän ei edes periaatteessa ollut mahdollista yrittää täyttää. Historiallisen identiteetin paljastamiseen pyrkivän kuvauksen tulisi Skinnerin mielestä perustua toimijalle mahdollisten intentioiden tai merkitysten ymmärtämiseen.18 Jos tutkijan tarkoitus on jokin muu, Skinnerin ajatukset eivät ole automaattisesti relevantteja siinä yhteydessä
Viitteet
1. Tekstit ovat: Quentin Skinner: Meaning and understanding in the history of ideas (1969), Richar Rorty: The historiography of philosophy: Four Genres (1993), Simo Knuuttila: Merkityksen historiallisesta ja rationaalisesta rekonstruktiosta (1989) ja Yrjö Uurtimo: Kehitysajattelun juuret (1994).
2. Kts. Rorty -93. Termillä rationaalinen rekonstruktio on oma pidempi historiansa. Erityisesti Rudof Carnapin filosofiassa sillä on keskeinen asema. Carnapille se tarkoitti menetelmää, jolla jossakin diskurssissa esitetty voidaan kääntää toiseen diskurssiin, jonka oletetaan olevan olennaisesti ensimmäistä selkeämpi ja tarkempi.
3. Erään vaihtoehtoisen jäsennyksen esittää John Passmore artikkelissaan The Idea of a History of Philosophy (Passmore -65). Passmore jäsentää kenttää mm. seuraaviin tyyppeihin: poleeminen historiankirjoitus, kulttuuri historia (cultural history) ja selventävä (eluciditatory) kirjoitus, joka jakautuu edelleen doksografiseen, problemaattiseen ja retrospektiiviseen alaluokkaan.
4. En ole löytänyt sanalle Geistesgechiche sopivaa vastinetta suomenkielestä. Pekka Kalli on väitöskirjassaan suomentanut sen hengenhistoriaksi. Joissain muissa yhteyksissä siitä on käytetty termiä aatehistoria tai ideahistoria, mutta nämä viittaavat toisenlaisiin historiankirjoituksen perinteisiin, eivätkä siten ole sopivia. Rorty ei ole kääntänyt termiä laisinkaan englanniksi.
5. Toisaalta paikkansa filosofian historiankirjassa voi saada myös sitä kautta, että on kirjoittajan mielestä äärettömän typerä ja ansaitsee paikan varoittavana esimerkkinä.
6. Rorty -93, s.50
7. Knuuttila -86, s.10
8. Knuuttila -86, s.12
9. Uurtimo -92, s.10
10. Skinner -88a, s.48
11. kts. Skinner -88a, s.33
12. kts. Skinner -88b, s.279
13. kts. Reé -91, ss. 978-979
14. Skinner -88a, s.32
15. Ensimmäinen esimerkki koskee Marsiliusta, jolle on annettu kunnia olla Yhdysvaltojen perustuslaissa toteutetun lain säädäntövallan ja toimeenpanovallan toisistaan erottamisen periaatteen ennakoija. Skinnerin mukaan huoli keskitetyn vallankäytön seurauksista on syntynyt vasta noin kaksi vuosisataa Marsiliuksen kuoleman jälkeen, Rooman imperiumin kehityshistorian seurauksena. Tästä historiasta Marsilius ei tietenkään voinut olla tietoinen ja hänen kirjoituksensa liittyvätkin Aristoteleen Politiikka teoksen neljänteen kirjaan eikä niillä ole mitään tekemistä poliittisen vapauden kysymysten kanssa. Toinen esimerkki koskee Sir Edward Cokea, jonka amerikkalaiset kommentaattorit ovat väittäneet olevan englantilaisen "common law" -periaatteen muotoilija. Skinnerin mukaan Coke ei kuitenkaan muotoillut mitään sen kaltaista juridista periaatetta vaan perusteli kunnon puoluepoliitikon tavoin James I:lle sitä, että lait tulee määritellä ennemminkin yleisten tapojen (custom) kuin hallitsijan tahdon perusteella. Kts. Skinner 88a, s. 32-33
16. kts. Skinner -88a, s.31
17. kts. Kuhn 94, ss. 23-35
18. kts. Skinner -88b, s.273. Tämänkaltainen on Skinnerin myöhemmin kirjoittama kuvaus siitä mitä hän yritti kaksikymmentä vuotta aikaisemmin ajaa takaa. Vaikka hänen omaan puolustuspuheeseensa on suhtauduttava tietyin varauksin, niin se ei kuitenkaan ole millään tavalla ristiriidassa tässä käsitellyn alkuperäisen tekstin kanssa.
Lähteet
Kalli, P., Cassirer ja uuskantilaisuus, Tampere: FITTY vol. 56, 1995
Knuuttila, S., Merkityksen historiallisesta ja rationaalisesta rekonstruktiosta, s. 9-19, teoksessa: Mylly, J. (toim.), Poliittinen historia ja yhteiskuntatieteet, Turun yliopisto, Poliittinen historia, Julkaisuja C:23, 1989
Kuhn, T.S., Tieteellisten vallankumousten rakenne, (suom. Pietilä, K.) Art House 1994
Passmore, J., The Idea of a History of Philosophy, julkaisussa History and Theory, Beiheft 5, 1965
Reé, J., The Vanity of Historicism, s. 961-983, julkaisussa: New Literary History, 22, 1991
Rorty, R., The Historiography of Philosophy: Four Genres, s.49-75, teoksessa: Rorty, R., Schneewind J.B., Skinner, Q. (toim.), Philosophy in History, Cambridge University Press 1993
Skinner, Q., Meaning and Understanding in the History of Ideas, s. 29-67, teoksessa: Tully, J. (toim), Meaning and Context - Quentin Skinner and his Critics, Princeton University Press 1989a
Skinner, Q., A Reply to my Critics, s. 231-288, teoksessa: Tully, J. (toim), Meaning and Context - Quentin Skinner and his Critics, Princeton University Press 1989b
Uurtimo, Y., Kehitysajattelun juuret, Tampereen yliopisto, Yhteiskuntatieteiden tutkimuslaitos, Julkaisuja 8/1994
