Sanottakoon aluksi, että mielestäni Persoonan kieltäjät on erittäin tärkeä kirja, kuin tuulahdus raikasta ilmaa euroumpioon. Kyseenalaistaessaan tieteellisen asiantuntijavallan Puhakainen on oikealla asialla ja vieläpä tyylikkäästi. Jalkapalloilijan voitto tulee leikitellen, jopa naurun kirvoittaen. Tosin kun vastustajat on saanut valita itse, on homma hieman helpompi. Brasilialaistyyppinen tekniikkataituri kohtaa joukon jo parhaat päivänsä nähneitä saksalaistyyppisiä sarjajyriä.
Kirjan julkaisemisen jälkeisessä keskustelussa professori Paavo Riekkinen sr. on esimerkiksi Helsin- gin Sanomissa kirjoittanut seuraavat lauseet:
"Lähivuosina saatetaan loppuun suuri tutkimusprojekti, ihmisen perimän selvittäminen. Jo nyt keskustellaan vilkkaasti siitä, mikä on sallittua, missä on yksilösuojan raja, kun kantamamme poikkeavuusgeenit voidaan lähivuosikymmenien aikana paikantaa. Viranomaiset, tutkijat ja lakiensäätäjät pitävät varmasti huolta siitä, että ylilyöntejä ei tapahdu. Tiede kontrolloi itseään, eikä tutkimustuloksilla vaurioiteta yksilöä." (HS 14.10.98).
Tällaiset naivit liturgiat ovat itsessään paras peruste sille, että tiede on välittömästi ja ehdottomasti erotettava valtiosta samaan tapaan kuin kirkko on jo joissakin sivistysmaissa erotettu ja että tieteen rahoitus ja valvonta on saatettava demokraattiselle tolalle. Demokraattisessa yhteiskunnassa mikään ihmisryhmä ei itse saa toimia omien muita ihmisryhmiä koskevien toimiensa ja "ylilyöntiensä" valvojana ja arvioijana, tämän pitäisi sentään 20. vuosituhannen loppupuolen Suomessakin olla selvää pässinlihaa, myös valtakunnan suurimman päivälehden pääkirjoitussivulla. Kun aivotutkimuksella on puolestapuhujinaan professori Riekkisen kaltaisia antidemokraatteja, ei se paljon vastustajia kaipaa. Juuri tämä viranomaisten ja tutkijoiden muka "itseään kontrolloiva" liitto on se jo toteutuva uhkakuva, jonka esilletuominen on Persoonan kieltäjät-kirjan suuri ansio. Yksi pieni esimerkki liiton toiminnasta: tuoreessa City-lehden haastattelussa murhamies Steen Christensen kertoo siitä, miten Suomen oikeusjärjestelmä vasten Christensenin tahtoa, lähes väkisin ja ainakin Christensenin itsensä kuvaamana sangen epäinhimillisin keinoin oli "diagnosoimassa" häntä mielisairaaksi, ja tekikin sen, huolimatta Christensenin jatkuvasta ja sitkeästä kieltäytymisestä osallistua tutkimuksiin ja lopulta huolimatta Christensenin syömälakosta (City-lehti 12/98). Näin ollen Puhakaisen rohkeasti peräänkuuluttama oikeus tulla rangaistuksi ilman sairauden leimaa ja lääketieteellistä hoitoa näyttää tällä hetkellä olevan Suomessa todellisessa vaarassa, ellei jo menetetty. "Viranomaiset, tutkijat ja lakiensäätäjät pitävät varmasti huolta siitä, että ylilyöntejä ei tapahdu," vai?
* * *
Puhakainen kertoo kirjansa alussa heittävänsä vakava mielisen akateemisen perinteen heti yli laidan ja käyttävänsä puheenvuoronsa ilveilyn ja kärjistysten merkeissä. Olkoon niin, suotakoon palloilijalle pelitilansa, ei puututa perusteettomiin huitaisuihin ja yksinkertaistuksiin, joita kirja vilisee. Jotakin huolestuttavaa olen kuitenkin täältä takalehteriltä katselessani huomaavinani, sen verran kuin kuumalta makkaralta ja taskumatiltani ehdin peliä seurata. Ongelma on seuraava. Kun hyökätään yliobjektiivista positivistista tiedettä vastaan ylisubjektiivisen persoonafilosofian nimissä itse asiassa vahvistetaan ja uudelleenluodaan sitä filosofista perusratkaisua, joka on molempien näkökantojen yhteinen tausta. Tämä filosofinen perusratkaisu on tietenkin metafyysinen erottelu subjektin ja objektin välillä. Se biovallan projekti, jota Puhakainen kirjassaan kritisoi, perustuu ajatukselle objektia tutkivasta tieteestä ja oletukselle, että ihmis-subjekti on yksi tällainen objekti. Kritiikin ogelma on puolestaan se, että Puhakaisen puolustama eksistentiaalinen persoonafilosofia perustuu itse asiassa samaan filosofiseen perusjakoon ja vastakkaiseen oletukseen, jossa lähdetään liikkeelle subjektista autonomisena persoonana. Kritiikki siis hiljaisesti ja tahattomasti vahvistaa sen filosofisen perusratkaisun, johon kritisoitava näkemys perustuu. Pyrstö irtoaa, nokka tarttuu. Ilman subjektia ei ole objektia; tämä on Puhakaisen toistama argumentti ja "eksistentiaalinen tosiasia." Ilman objektia ei ole subjektia; tämä on se materialistinen ja realistinen argumentti, johon aivofilosofien näkemykset nojaavat. Molemmilta äärinäkemyksiltä jää huomaamatta oman oletuksen toinen puoli, se, että subjekti ja objekti edellyttävät toinen toisensa ja syntyvät yhtä aikaa, niin että jos sauhutaan toisen nimissä, samalla hiljaisesti pakotetaan toinenkin esiin, jos ei muuten niin rakkaana vihollisena.
Materialistis-realistinen objektista lähtevä aivofilosofia pyrkii siis tekemään myös tajunnasta esineen ja subjektista objektin. Tällaisen reduktionismin virheen osoittamisessa Puhakaisen kirja on ansiokas, erityisesti liittäessään realistis-reduktionistisen filosofian niihin taloudellisiin ja poliittisiin taustapäämääriin, joita nykyisin ajetaan. Reduktionismin filosofinen analyysi ei kirjassa ole pääsosassa (paitsi Lauri Rauhalan jälkisanoissa), ja jotkin sitä koskevat väitteet menevät suoraan metsäänkin. Näin esimerkiksi sivun 108 lause
"Fysikaalisesti samaa, esimerkiksi Sillanpään, Sibeliuksen tai Vivaldin cd-levyä, ei koeta elämyksellisesti samana."
Fysikalistisen reduktionismin vahvuushan perustuu nimenomaan siihen, että nuo levyt eivät missään nimessä ole fysikaalisesti samoja, yhtä vähän kuin niiden aikaansaamat ääniaallot tai kemiallis-sähköiset reaktiot aivoissa. Sen sijaan kuvatessaan tieteen tapaa valloittaa itselleen valtaa median kautta Persoonan kieltäjät on hämmästyttävän tarkka. Puhakainen tekee naurunalaiseksi "tieteellisen" tavan olettaa, että mieli on jossakin paikassa, että persoona asuu aivoissa, esimerkiksi jossakin aivolohkossa.
Tiede siis olettaa aivojen objektina selittävän ihmisen subjektina, mikä on ilman käsitteellistä sekaannusta mahdotonta. Mutta miten paljon valkoisempi on jalkapallon puolikas, kun Puhakainen julistaa, että hän uskoo, että "ihminen on vapaa ja vastuullinen persoona". Dogma dogmaa soimaa, musta kylki kummallakin. Tämä perusongelma valistuksen perintöriita saa kirjassa monia esiintymismuotoja. Jos käyttää Puhakaisen halveksimaa freudilaista kieltä, voisi jopa sanoa, että osa persoonafilosofian vihaisuudesta ja hyökkäyksestä objektitiedettä vastaan juontaa juurensa eräänlaisesta valistuskateudesta. Vastakkainasettelun ankaruus kielii "pienten erojen rasismista", objektitiede ja subjektifilosofia ovat niin läheisiä sukulaisia, että niiden on verenhimoisesti korostettava erojaan. Tiede on selvästi vallan kahvassa, ja väittää vieläpä liikkuvansa järjen ja tiedon asialla. Tätä ei filosofia siedä. Lause kuten
"Filosofia on aina edellä tiedettä, koska erityistieteiden peruskysymykset ... ovat filosofisia ongelmia" (s. 145)
voi olla pätevä vain, jos filosofialla on jokin erityinen ei-tieteellinen edellytys näiden ongelmien ratkaisemiseen. Tällainen erityinen perusta ja edellytys voi tietysti löytyä vaikkapa juuri mainitusta transsendentaalifilosfisesta lähtökohdasta, subjektista ja peroonasta, mutta juuri tämä nimenomainen lähtökohta tekee samalla objektin ja sitä koskevan tieteen mahdolliseksi. Tämän perusratkaisun jälkeen alkaa kilpailu siitä kumpi objekti-lähtö vai subjekti-lähtö ratkaisee ongelmat paremmin. Toisin sanoen (positivistinen) tiede ja (transsendentaali-)filosofia kiistelevät siitä, kumpi on oikeampi ja todellisempi valistuksen perillinen. Molemmat väittävät vapauttavansa ihmisen ja tekevän hänen taakkansa helpommaksi ja merkityksellisemmäksi kantaa. Tällä hetkellä objektiin nojaava tiede on niskan päällä, ja subjektiin nojaava transsendentaalifilosofia katsoo kateellisena vierestä, kostoa hautoen. Niinpä Puhakainen esimerkiksi joutuu paikoin (s.32, 74) kutsumaan neuro- ja lääketieteellistä tutkimusta "pseudotieteelliseksi", osoittamatta siinä kuitenkaan sen suurempaa vikaa kuin paternalismin, vallanhalun ja rahanahneuden. Onko sitten transsendentaalifilosofian paternalismi ja vallanhalu jotenkin valoisampaa? No, ehkä siinä mielessä, että tiede on tällä hetkellä sarjajohdossa, ja siten pelin altavastaaja on sympaattisempi.
Otetaan esimerkiksi vaikka juuri tuo lähtökohta "jokainen ihminen on vastuullinen ja kykenenvä ohjaamaan omaa elämäänsä." (s.69). Mikä on tämän "eksistentiaalisen tosiasian" luonne? Ketä sen "tosiasiallisuus" hyödyttää? Onko se tosiaankin kuvaava, eikä arvottava väite? Miten arvioidaan esimerkiksi sellaisia otuksia, jotka ulkoisesti näyttävät olevan "ihmisiä", mutta kieltäytyvät olemasta "vapaita ja vastuullisia persoonia", eivätkä ohjaa omaa elämäänsä? Eivätkö ne/he olekaan enää/vielä ihmisiä? Tämäkin vaara on aivan todellinen. Heti, kun aletaan antamaan vähänkin sisältöä tällaiselle poleemiselle persoonahymistelylle, astutaan aivan samalle paternalistisen vallankäytön alueelle, jota Puhakainen kutsuu "pseudotieteeksi." Puhakainen mainitsee filosofeista fenomenologian ja eksistentialismin isähahmot Husserlin, Sartren ja Jaspersin esittämänsä persoonafilosofian edelläkävijöinä. Husserl määritteleekin subjektin Puhakaisen tapaan, mutta tarkemmin ja tiukemmin transsendentaalisena egona, joka on kokemuksen yhteyspiste ja jolla on universaali luonne. Nyt käy kuitenkin niin, että Husserl huomioidessaan Eurooppaa toteaa, että kaikki Euroopan alueella elävät kansat eivät omaa tällaista kokemusyhteyttä tai tällaisia universaaleja pyrkimyksiä. Näin ollen näiden kansanryhmien edustajat eivät ole eurooppalaisia, eivät subjekteja, ja oletettu universalisuus persoonan suhteen paljastuukin teeskenteleväksi vallankäytöksi ja subjektin/persoonan määritelmä europosentriseksi paternalismiksi ja elitismiksi. Husserl kutsuukin kaikki kansat ("eskimot, intiaanit, mustalaiset") eurooppalaistamaan ("persoonallistamaan") itsensä, kun taas "tosi eurooppalainen ei ikinä intianisoi itseään." (Husserl, 1970, s. 273-275). Suurinpiirtein samanlainen subjektin määritelmän sisältämä vallankäytön ja pakotuksen yhteys on saanut Foucaultin kutsumaan Sartren filosofiaa "terroriksi", vaikka Sartre ehkä henkilönä välttikin Husserlin törkeän rasistiset lausunnot. Jaspersin kaappien luurangoista en tiedä, enkä myöskään ole ollenkaan vakuuttunut siitä, että Jaspersin ihmiskäsitys olisi niin suoraviivainen kuin edellämainittujen.
Voidaan edelleen ihmetellä sitä joukkoa, johon humanistinen persoonan vapauden ja vastuun puolustus joutuu kutsuessaan aivotutkimusta ja lääketiedettä antihumanismiksi. Puhakainen lainaa Szaszia:
"On olemassa kolme eettistä systeemiä, joista jokaisen voi tunnistaa sen kohteesta, symbolista tai perimmäisestä arvosta Jumala, Valtio ja Ihminen. Jumaluskoa vastaan äärimmäinen hyökkäys on ateismi; valtiouskossa se on anarkismi; ja humanismissa se on yksilöön ja persoonaan kohdistuva epäusko ja kunnioitus." (s.33)
Onko tämä ymmärrettävä niin, että humanismi vapuden puolustuksena on samalla puolella Jumalan ja Valtion kanssa? Tai kääntäen, onko ymmärrettävä niin että ateismi, anarkismi ja antihumanismi aina merkitsevät ihmisen vapauden kaventamista ja vastuun riistämistä? Perintöriidan tuoksinassa katoaa kokonana näkyvistä se, että niin ateistinen kuin teistinenkin ajattelu voi toimia vapauttajana, tilanteesta riippuen. Sekä persoonafilosofia että moderni materialismi lähtevät liikkeelle metafyysisestä subjekti-objekti-jaosta (monet filosofit ovat kutsuneet nimenomaan tämän yhteisen lähtökohdan omaavia näkemyksiä "humanismiksi"). Molemmat voivat toimia ja ovat historiallisesti katsoen toimineet niin vapauttajana kuin vangitsijanakin. Sama koskee edelleen mielen maailmaa: niin ongelmien ymmärtäminen eksistentiaalisena "inhimillisenä draamana" kuin "huumaava" lääkekin voivat auttaa ja vapauttaa, tilanteesta riippuen. Tämänhän Puhakainen itsekin piilevästi joutuu tunnustamaan, myöntäessään (täysin käsittämättömästi muuten, ottaen huomioon hänen filosofiset lähtökohtansa), että "aivot ovat yksi välttämätön ehto inhimilliselle kokemukselle." (s.112, myös s. 149; "yhtä tärkeä" ehto kuin kieli, kulttuuri, jne.). No, jos aivot kerran ovat välttämätön ehto, on välttämätöntä että tämän ehdon, siis aivojen, muuttaminen muuttaa inhimillistä kokemusta, aivan samoin kuin kulttuurin, kielen ja muidenkin ehtojen muuttaminen. Premissit ovat siis "Jos jokin on kokemuksen ehto, sen muuttaminen muuttaa kokemusta" ja "Aivot ja niiden konkreettiset prosessit ovat ehto kokemukselle." (s.112). Johtopäätös voi olla vain, että aivojen muuttaminen esimerkiksi kemiallisesti, "huumaamalla", muuttaa kokemusta, eikä se, että muutos tapahtuu aivoissa tai että kemiallisen aineen annostelee lääkäri, tee muutosta sinällään hyväksi/vapauttavaksi tai pahaksi/vangitsevaksi. Täten Puhakaisen perusväite "Mikään lääke ei paranna sitä, miten miellämme ja koemme elämän" (s.49) on hänen omien lähtökohtiensa valossa virheellinen. Mitään ristiriidatonta tapaa ylenkatsoa tällaista yhdessä kokemuksen ehdossa aiheutettua muutosta ei Persoonan kieltäjät -kirjan argumentointi tarjoa, ei myöskään mitään perusteltua syytä ajatella, etteikö tällainen muutos voisi toisinaan vapauttaa ja vastuullistaa ihmistä, yhtä hyvin kuin muutos kielessä, kulttuurissa jne. Tämänkin Puhakainen joutuu myöntämään, suostuessaan siihen, että Alzheimerin taudin ja "sairaiden lasten" hoidossa aivotutkijoiden temput ovat saaneet aikaan hyvää (s.135). Mikä paternalistinen asema antaa tohtori Puhakaiselle mahdollisuuden päättää siitä, mitkä ovat "todellisia" tai "hyväksyttäviä" aivoperäisiä ongelmia (Alzheimer, mutta ei ahdistus tai alkoholismi) ja "vapauttavia" kokemusmuutoksia (Alzheimerin lääkintä ja ongelman ymmärtäminen eksistentiaalisena draamana, mutta ei ahdistuksen lääkintä tai psykoanalyysi)? Saattaa ehkä epäillä, että aivo/lääkehoidon vapauttavienkin vaikutusten (sisäisesti ristiriitainen) väheksyminen tai kieltäminen on mahdollista lähinnä siellä, missä yhteys inhimillisen kärsimyksen erilaisiin arkipäiväisiin muotoihin on tavalla tai toisella ohut.
Kaiken kaikkiaan hyvä peli, vaikka hiukan haiskahtaakin siltä, että koko sarjan lopputulos on jo etukäteen sovittu.
Edmund Husserl: "The Vienna Lecture". Teoksessa The Crisis of European Sciences and Transcendental Phenomenology, transl. David Carr. Northwestern University Press, Evanston 1970 (alkup. 1934-37).
