Edmund Husserlin kritiikki naturalistista ja muutenkin alkeellista skientismiä vastaan herätti varsin vähän keskustelua syntyaikanaan 1930-luvulla. Se pantiin yleisen tiedekeskustelun tiliin, saman, jossa muilla tavoin pohdittiin tieteen teknistävää tendenssiä. Hyvin harvat huomasivat, että Husserlin pääponnin oli tieteen moraalittomuus.
Tämä sama keskustelu on jäänyt eloon, mutta sen rinnalla on kulkenut kolmisenkymmentä vuotta keskustelu tieteen moraalista ja erityisesti teknisesti ymmärretyn tieteellisen ajattelutavan eräänlaisen byrokraattisen ensyklopedismin ongelmasta. Tutkimuksen monipuolistuessa ja muuttuessa hallinnollisesti raskaaksi ja tuloksiltaan varjeltavaksi tieteellisen ajattelutavan perusideat julkisuus, vapaus ja keskusteltavuus ovat jääneet merkityksettömiksi iskusanoiksi. Samalla myös ihmisen elämän ja tieteellisen toiminnan suhde on muuttunut: enää ei etsitä ratkaisuja itsestään elämässä syntyneisiin ongelmiin vaan itse tieteen järjestelmässä syntyneisiin probleemeihin. Jos tieteellinen tutkimus joskus paransi elämää ja elinolosuhteita ja toteutti tällä tavoin tiettyä moraalista tehtävää, se nyt toteuttaa tuon byrokraattisen ensyklopedismin tehtävää. Elämä ei toimi enää tiedon kontrollina, koska mikään tieto, mitä tutkimus tuottaa, ei osu elämään tunnistettavalla tavalla.
Husserlia kiinnosti ennen kaikkea löytää tapa, jolla elämismaailma pystyy kontrolloimaan tieteellisen tutkimuksen maailmaa. Vaikka jälkimmäinen on edellisen osa, se kuten monet muutkin osat voivat elää niin omaa elämäänsä, että niissä ei noteerata kontrollitoimia.
Husserl puhuu 1800-luvun perinnöstä. Hän sanoo, että 1900-luku sai perinnöksi tieteellisen järjen hypostasoinnin naturalismissa ja objektivismissa, jotka eivät ole niinkään ideologioita kuin tekniikoita. Me puhumme usein näistä suhtautumistavoista tieteen tai tutkimuksen ideologioina, mutta vain harvat uskovat niihin ideologioina; tilanne oli sama Husserlinkin aikana, jolloin katsottiin, että ideologiat voivat olla vaarallisia tieteelle mutta tekniikat eivät. Husserl oli eri mieltä. Hän piti perintöä tekniikoiden perintönä, eräänlaisena museona, joka vaivaa yhä tutkimustyötä ja varsinkin tieteen sisällä omaa arviointia. Juuri tekniikat etäännyttävät elämismaailman ja tieteen toisistaan.
Nykyisessä tieteenfilosofisessa keskustelussa tämä ilmiö näkyy oudolla tavalla: tieteen historiallisuuden ja tieteen yleisen suhteellistamisen hypostasointi muuttuu jonkinlaiseksi uudenlaiseksi historismiksi, jossa tavoitellaan samaa naturalismia ja objektivismia kuin edellisessäkin, mutta nyt liittämällä siihen elämismaailmallisia dokumentteja; esimerkkinä on Kuhnista alkanut keskustelu. Lopputulos on joka tapauksessa skientistinen, sillä ratkaiseva perusta olennaisen valitsemisessa on tieteen oma elämä, ei ihmisen elämä. Tieteen oma elämä on tietenkin metafora, mutta käytännössäkin kyse on subjektista, joka itse valitsee kontekstinsa.
Juuri tätä tarkoittaa, kun tieteellinen toiminta koetaan tärkeäksi ja onnistuneeksi, vaikka sen seuraukset ihmisten elämään olisivat kielteiset tai vain kiertäen myönteiset (useamman sukupolven kautta tai vain tietyille ihmisille). Vanha lääketieteen arroganssi on kaikkien tieteenalojen arroganssia: 'onnistunut leikkaus vaikka potilas kuoli'.
Esimerkiksi psykologiassa, tässä Modernin päätieteessä, on siirrytty kokonaan luottamaan manipulaation aikaansaannoksiin siitä huolimatta, että missään - vähiten psykologiassa on edes yritetty esittää käsitystä siitä, mitä ihminen ja hänen elämänsä ovat. Tuloksena on satunnaisiin uskomuksiin perustuva tekniikka, jolla ihmisiä normaalistetaan. Vaikka normaalia ei ole tieteellisesti tai kokemuksellisesti määritelty, se tunnetaan hallinnollisesti. Itseys, yksilöllisyys ja vapaus eivät kuulu tähän hallinnolliseen määritelmään, mutta silti psykologiassa "tiedetään", mitä ihminen on.
Psykologiassa sielun tilalle on astunut management. Niinpä ei olekaan ihmeellistä, että mainostoimittajat, ekonomit ja hallintotieteilijät ovat ahkerimpia psykologia-tieteen tulosten käyttäjiä.
Sama pätee myös kasvatustieteeseen ja sen lähialueisiin, joissa byrokraattinen ote ja teknologiat ovat merkityksellisempiä kuin ideaalit tai päämäärät, joille nämä tieteet alunperin rakensivat.
Tieteelle on tullut varsinaiseksi riippumattomuuden merkiksi sen skientistinen luonne: sen ei tarvitse eikä se saa välittää ihmisestä vaan ainoastaan omasta "laistaan", tieteellisestä nomologiasta, jonka sääntöjä tutkii tieteestäkin riippumaton (kaksinkertaisesti riippumaton) tieteenfilosofia.
Artikkelissaan The Life-World Roots of Economy Kenneth W. Stikkers1 esittää, millä eri tavoilla ekonomiset tieteet - yrityksen taloustieteet sekä kansantaloustieteet - ovat räikeimpiä esimerkkejä skientismistä ja kuinka juuri ne vaikuttavat voimallisimmin tavallisen yksittäisen ihmisen elämään.
Stikkers esittää päälähtökohdakseen taloustieteissä käytetyt tavanomaiset taloudelliset tekijät, nimittäin
(i) niukkuuden periaatteen
(ii) markkinoiden käsitteen, ja
(iii) taloudelliset arvot.
Näiden tekijöiden tarkemman tulkinnan avulla hänen mielestään on mahdollista palauttaa ekonomistinen ajattelutapa takaisin aidoksi taloustieteeksi, jolla on muukin kuin tieteensisäinen tehtävä. Tämä tarkoittaisi siis, että taloustiede olisi koko ajan tiedettä, jonka side ihmiseen ja ihmisen hyvinvointiin olisi aktiivisesti vaikuttamassa.
Stikkers esittää ekonomismin käsitykset niukkuuden periaatteen perustaksi. Nämä ovat:
1. Maapallon resurssit ovat rajalliset
2. Ihmisen tarpeet ovat rajattomat
3. Tästä epäsuhdasta syntyy arvo.
Stikkers toteaa, että tämä asetelma näyttää itsestään selvältä. Asetelmaa voidaan tukea monin eri tavoin ja se sitä paitsi vastaa hyvin itsekunkin kokemusta. Tämä tosin pätee ainoastaan kulutusyhteiskunnassa, jossa ihmisellä ei ole itsellään selvää suhdetta siihen, mistä katsotaan olevan niukkuutta muun kuin jakelun kautta. Yhteisöissä, joissa kaikki tarpeellinen tuotetaan itse, koetaan yleensä luonto (ja siis maapallo) runsauden sarvena, joka pystyy tuottamaan kaiken, mitä ihminen tarvitsee. Tässä on selvä eroavuus esiteollisen ja jälkiteollisen ajattelutavan välillä.
Yhteisöissä, jotka kokevat luonnon ehtymättömäksi aarreaitaksi, jonka antimien käyttöönotto on vain kiinni ihmisen kekseliäisyydestä, ymmärretään niukkuuden periaate ihmisen osana: inhimillinen elämä on niukka, sillä se on rajallinen. Siihen verrattuna luonto on ehtymätön, uusiutuva ja runsas.
Ratkaiseva ero esiteollisen ja jälkiteollisen ajattelutavan välillä on siinä, että niukkuus tämä ekonomistien peruskäsite, joka antaa sisällön arvoille on siirretty pois ihmisen elämästä, objektivoitu. Itseasiassa niukkuus on hypostasoitu (so. sille on annettu oma elämä) ja täten sen merkitys inhimillisen elämän arvottajana on kadonnut. Voi väittää, että ekonomistinen ajattelutapa on eräällä tavalla siirtänyt ihmisen elämää koskevan arvon ihmisen elämän ulkopuolelle, jotta voisi manipuloida elämää eräänä merkityksestään irroitettuna tekijänä (tai oliona).
Heideggerin termein ihmisen elämä on "olemista kuolemaa vasten", kaikenaikaista rajallisuudessa elämistä, jossa millä tahansa muulla on merkityksensä suhteessa tähän rajallisuuteen. Ulkoisen luonnon esineillä on niukkuuden arvo juuri siksi, että me emme voi kokea niitä muuten kuin rajallisen elämämme aikana. Mikäli aikamme olisi rajaton, meillä olisi aina mahdollisuus siirtää jonkin kokemista tulevaisuuteen tai muistaa, että olemme kokeneet sen satoja, ehkä tuhansia vuosia sitten. Kun me kuitenkin voimme elää vain 80-90 vuotta, enintään, meillä on hyvin rajallinen mahdollisuus kokea Kaikkea. Luonto on joka tapauksessa runsas ja ehtymätönkin siihen verrattuna, miten lyhyt ja ehdottoman rajallinen elämämme on.
Tämän seikan merkitys on helppo käsittää, mikäli asetamme itsemme nykyihmiselle melkeinpä mahdottomaan asetelmaan: ajatelkaamme, että meillä on vain yksi päivä jäljellä; tämä asetelma on tietenkin varsin tavallinen nykyisinkin, sillä suurempi osa meistä kuin muistamme saa kuulla kuolemastaan juuri tällä tavalla, saa kuulla, kuinka monta päivää tai kuukautta on jäljellä. Jos meillä on jäljellä vain päivä, kaikki se, mikä ei ole koskaan tullut omaksemme, koetuksi tai eletyksi, tulee mittamattoman arvokkaaksi, koska me voimme jäljelle jäävänä päivänä kokea, elää ja saada omaksemme vain erittäin rajallisen määrän siitä, mitä kaikkea maailmassa on. Ja me voimme tällöin ehkä paremmin oivaltaa senkin, että se osa, jonka edes voimme kuvitella jäävän näin ikuisesti meiltä kokematta, on vain pieni murto-osa siitä, mitä kaikkea on.
Niukkuus on tällöin meidän kokemisessamme, ei maailmassa, joka näin näyttäytyy ehtymättömän rikkaana ja mahdollisuuksien aarreaittana. Tämä sama asetelma pätee myös talouteen. Vaikka tilastollisesti ja pelkkiä kokonaisuuksia ajatellen näyttää siltä, että juuri raaka-aineiden riitämättömyys on niukkuutta ihmisen kannalta, tällä riittämättömyydellä ei olisi mitään merkitystä, jollei ihmisen elämän rajallisuus tekisi välttämättömäksi ajatella, että yhden elämän aikana on hallittava ja koettava koko se alue, jonka nämä kokemuksen raaka-aineet osoittavat. Luonnon rikkaudet ovat meille eräänlaista jatkuvaa kokemuksen mahdollistajaa, jota oma kuolemamme ei kosketa; luonto jää elämään kuolemamme jälkeenkin. Luonnon jatkuvuus ja rikkaus loukkaa ja pilkkaa pysyvällä tavalla ihmisen elämän rajallisuutta.
Tästä loukkaamisesta on seurauksena pyrkimys hallita näitä raaka-aineita: jos ihminen hallitsee (oman tulkintansa mukaan) sellaista, mikä on ainakin jossain mielessä pysyvää ja ulottuu yli ihmisen eliniän, hänellä on jossain mielessä valta kuoleman yli. Tästä ajatuskulusta seuraa, että ajatus jatkuvasta taloudellisesta kasvusta ja raaka-aineiden kuluttamisesta yhdessä muodostavat manipulatiivisella tavalla keinon ylittää ja jatkaa voittoa yksilön rajallisuuden yli. Ihminen ja hänen älylliset kykynsä alkavat näin näyttää ehtymättömiltä, koska ne "hallitsevat" luonnon niukkaa taloutta.
Ranskalainen sosiologi Philippe Aries (Lapsuuden historia, Kuoleman historia) on pyrkinyt osoittamaan, kuinka taloudellisen ajattelutavan kehitys ja suhtautuminen ihmisen kuolevaisuuteen ovat kulkeneet käsi kädessä länsimaisessa sivistyshistoriassa keskiajalta lähtien. Vertailukohtia Ariesin esimerkeille on helppo löytää esimerkiksi
Claude Levi-Straussin kuvauksista sellaisten heimojen "villistä
ajattelusta", joiden elämää taloudellinen kasvu ja kulutus
eivät ole määränneet. Näitä esimerkkejä
tarkastellen on mahdollista nähdä, että kulttuurin suhde
ihmisen kuolemaan sekä määrää että tukee suhtautumista
luonnon käyttöön ja siten myös luonnon määrittelemiseen.
Kulttuureissa, kuten omassamme, joissa kuolema on jo uskonnollisestikin
määriteltynä "kauhistus" ja yleinen pelon ja epävarmuuden
esine, taloudellinen kasvu ja luonnon määritteleminen raaka-aineeksi
ja sellaisenaan niukaksi on taloudellisen ajattelun keskeinen piirre. Esiteoreettisissa
kulttuureissa, joissa kuolema on ihmisen kohdalla ymmärretty luonnon
kiertokulun määräämänä tapahtumana, kiinnostus
taloudelliseen kasvuun ja konsumismiin ei näyttele yleensä mitään
osaa.
Onkin oletettavaa, että länsimaisen ajattelutavan levittäminen
esimerkiksi Afrikassa ei toteudu vain kristinuskon ja ekonomististen oppien
levittämisellä, vaan muuttamalla radikaalisti afrikkalaisten perinteisesti
"luonnollista" suhtautumista kuolemaan. Kapitalistisen perinteen
mukaisesti on afrikkalaisessa kaupassa pyritty luomaan eurooppalaista mallia
tuomalla markkinoille sellaisia artikkeleita, joilla ei ole mitään
kaupallista funktiota, mutta joita Afrikassa ei valmisteta tai tarvita.
On aina selvää, että kun ylellisyystuotteita suunnataan joillekin
markkinoille, niillä on vain tämä "larger than
life, or longer" merkitys: ne ovat niukkuuden emblemejä,
malleja ja kuvia siitä, millaiseksi kauppa ja talous olisi
ymmärrettävä. Kun suhtautuminen kuolemaan on saatu muuttumaan
ja ylellisyystavarat tuotettu markkinoille, ei enää pitäisi
olla mitään vaikeuksia saada voimaan myös koko muu länsimainen
ajattelutapa:
(i) että sitä, mitä halutaan, on liian vähän kaikille,
(ii) että sitä on syytä haluta, mitä kaikki eivät voi saada,
ja
(iii) että halutaan mitä tahansa, sitä ei riitä kaikille.
Tämä viimeinen kohta, jota voisi kutsua "psykologiseksi johtopäätökseksi" (sillä looginen se ei todellakaan ole), on johtanut kaikkein tärkeimpiin ongelmiin. Se ei ole oikea johtopäätös, mutta koska näyttää, että se on analoginen edellisen ajattelutavan mukaan, sitä on vaikea asettaa kyseenalaiseksi. Käytännössä se tarkoittaa, että vedestä ja ruoasta on myös oltava pulaa samalla tavalla kuin Bourgognen valkoviineistä, Armanin vaatteista tai DVD-soittimista.
Ekonomismiin kuuluu, että elämän ohella on olemassa markkinat, joilla on oma lainalaisuutensa, jonka tuntemiseksi tarvitaan teorioita ja tiedekokonaisuutta, jonka muodostavat kansantaloustiede, yrityksen taloustiede ja rahoitusta koskevat teoreettiset käsitykset. Nämä yhdessä eräiden triviaalien historiallisten (satunnaisten) tapahtumien kanssa antavat mahdollisuuden ymmärtää, mitä tarkoittavat "markkinat".
Markkinat edellyttävät, että mahdollisimman suuri määrä elämään kuuluvista tarpeista ja hyödykkeistä saatetaan yhtenäistävän arvotuksen piiriin. Tämä tarkoittaa, että on olemassa tapa, jolla mikä tahansa ilmiö tai asia voidaan hinnoitella suhteessa toisiin ja tällä tavoin saattaa osaksi markkinoita. Markkinoilla itsellään ei ole selkeää määritelmää, koska kyse on tästä tekniikasta: miten ottaa jokin jonakin, jona se voidaan arvioida suhteessa mihin tahansa. Kaikkiin tavanomaisempiin arviointitapoihin nähden tämä ottamisen tapa on yhtä radikaalisti erilainen kuin filosofisen tutkimuksen suhde erityistieteelliseen: filosofisessa on kyse jonkin ottaminen tarkasteltavaksi jonakin ja tämän ongelmallistaminen (ein etwas als etwas). Markkinat ottavat yhtälailla esineitä, olioita, tapahtumia, ideoita ja kuvitelmia ja asettavat ne suhteeseen minkä tahansa muun kanssa, jotta nämä asettuvat markkinoille. Tämä määrittelemätön "suhteeseen minkä tahansa kanssa" muistuttaa filosofista tapaa, mutta ekonomismissa ei ole kyse merkitysyhteyden avoimeksi jättämisestä tulevaa tunnistamista varten vaan tietoisesta pyrkimyksestä jättää etsimättä merkitysyhteyttä, jotta mikä tahansa yhteys voisi päteä.
Tällä ajatuksella on paljon seurauksia. Jos markkinat ovat tämä avoin, asettumaton merkitysyhteys mille tahansa, on mahdollista, että mikään ei esiinny markkinoilla tunnistettavana. Tunnistettavuudella on merkitystä arvioimisen kannalta: jos meillä ei ole tilaisuutta tunnistaa jotakin, me emme pysty arvioimaan sitä. Markkinat voivat muuttaa jonkin hetkessä, kun sen jonkin merkitysyhteys muuttuu tai tulee muutetuksi. Tämä vaihtelu estää kiinnittämästä mitään kriteeriä siihen, minkä markkinoista on kulloinkin kyse ja jokaiselle ihmiselle jää välttämättä epäselväksi, kuinka nähdä asia. Niinpä markkinoiden tuote on milloin hyvä, milloin paha, riippuen siitä, missä merkitysyhteydessä markkinat sen antavat. Tämä on todellinen voitto essentialismista.
Markkinat merkitysyhteyden muuttajina voivat toisaalta tuottaa omaisuuksia ja viedä niitä, mutta ennen kaikkea ne tekevät mahdottomaksi tunnistaa olioita ja tapahtumia maailman osana ja arvioida niiden merkitystä. Tämä välttämättä heikentää muutenkin kykyämme arvioida suhdettamme maailmaan ja olioita, joissa tätä arviota tehdään. Mitä laajemmin elämismaailman ilmiöitä otetaan markkinoiden osaksi, sitä vähemmän jää sellaista, mitä voi arvioida moraalisessa mielessä.
Taloudelliset arvot rakentuvat niukkuuden periaatteen ja markkinoiden kautta. Elämismaailman tarkasteleminen tällä tavoin on varsin vakuuttavaa: niukkuuden periaate ekonomistisessa mielessä näyttäytyy vakuuttavana ja kriittisenä tapana, lähinnä näin on sen vuoksi, että niukkuuden periaate antaa mahdollisuuden määrällistää ne oliot ja ilmiöt, jotka muuten vaikuttavat vaikeasti hahmotettavilta. Toisaalta niukkuuden periaate asettaa markkinoiden kautta tarkasteltaviksi myös monia ilmiöitä ja olioita, joiden merkitys ihmiselle on virtuaalinen: epätodellisia, elämismaailmassa muuten esiintymättömiä, puhtaita artefakteja, joilla ei ole mitään muuta merkitystä kuin toimia hämärtämässä meille tutumpien, kokemuksesta tunnistettavien ilmiöiden tunnistamista.
Taloudelliset arvot rakentuvat tässä sekavassa kontekstissa. Rakentumisen perustana vaikuttavat elämismaailman merkitystä luovat tekijät (luonto, maa, meri, ilma, maisema), kehollista todellistumista ilmaisevat tarpeet (nälkä, jano, tyydytys yleensä) sekä nautintaoikeuteen ja työhön liittyvät arvot. Näiden todellista merkitystä ei ole syytä epäillä. Mutta taloudelliset arvot eivät muodostu näistä vaan näiden ohessa. Me tunnemme tämän arvoajattelun näiden elämismaailman perustavien ilmiöiden kautta mutta emme tapaa, jolla muut ilmiöt asettuvat näiden oheen ja saavat vastaavanlaisen arvon. Kuitenkin tämä oheen-asettuminen on meille tärkeää, koska niukkuuden periaatteen opettamina ja markkinoiden voimalla olemme oppineet ajattelemaan, että kaikki on asetettavissa saman arvoasteikon mukaan.
Taloudelliset arvot havainnollistetaan käyttämällä elämismaailmasta peräisin olevaa ja kokemuksen sekä uskomusjärjestelmien tukemaa arvottamistatapaa. Tämä perustuu hyvin perustaviin kokemuksiin ja niitä tukeviin uskomuksiin: elämän ja kuoleman eroon, voiman ja sairauden kokemuksiin, oivalluksiin elämisen onnistumisen rajoista ja välttämättömistä ehdoista. Kun näihin alkaa liittyä muita, kokemukselle vieraampia ehtoja (esimerkiksi niukkuuden periaate ja ajatus markkinoista), koettu ja uskomusjärjestelmissä siirretty arvottamistapa pätee mutta sen perusta hämärtyy. Taloudelliset arvot rakentuvat kuten koetut perusasiat mutta vailla selvää suhdetta johonkin koettuun.
Taloudellisten arvojen hyvinkin voimakas vakuuttavuus näkyy esimerkiksi suhteessa maan (omistus- ja vaihto-)arvoon: taustalla on koettu välttämättömyys maan merkityksestä ruoan antajana ja luonnon jakamattomuuden kokemus. Kun osa tätä koettua tulee omistetuksi, perustavan kokemuksen merkitys siirtyy uuteen (omistamisen) kontekstiin, joka ei kuitenkaan enää noudata samaa (myyttisluontoista) vakuuttavuutta. Mutta eroa on vaikea tehdä ja niinpä maan omistusoikeudesta puhutaan ikäänkuin se olisi myyttisluontoinen ja perustava. Esimerkiksi Pohjois-Amerikan alkuasukkaat ovat havainnollistaneet hyvin tämän asetelman: eurooppalaiset seikkailijat ottivat heiltä maan ja ovat nyt yli 300 vuotta myöhemmin pyrkineet korvaamaan tämän antamalla jokaiselle yksittäiselle alkuasukasperhelle omistukseen osan maata. Alkuasukkaat ovat kuitenkin selvästi ilmoittaneet, etteivät he halua omistaa maata vaan suojella sitä (eurooppalaisten seikkailijoiden tuholta). Tämä argumentointi on johtanut siihen, että vallassa olevat ovat pitäneet alkuasukkaita suurina lapsina, koska nämä eivät ymmärrä taloudellisia arvoja.
Taloudellisten arvojen aikaansaama arvosekaannus vaikuttaa meissä kaikissa: meidän on selvästi vaikea erottaa toisistaan koetun elämismaailman antamia ja vakuuttamia arvoja niistä, joita manipulatiivisesti annetaan näistä riippumattomasti perustellen. Niukkuuden periaate asettaa jokaiselle ilmiölle rajan, jonka vuoksi se joko on arvokas tai ei ole. Markkinat uudelleen asettavat näitä rajoja sen mukaan, mitä kulloinkin on tarpeellista lisätä tai vähentää. Tämä mekanismi on ihmisen vetämä, manipuloima ja useassa tapauksessa tarkoituksellisesti harhaanjohtava.
Viime laman aikana keskusteltiin jonkin verran "markkinavoimista" ja niiden "pahuudesta". Tämä keskustelu oli Paholaisen etsimistä, yhtä huonoin seurauksin kuin aiemminkin. Paholainen on rakennettu sisään ekonomismiin ja sen vaikutus on yhteisestä sopimuksesta kiinni. Tosin tämä ei ole sellainen yhteinen sopimus, jonka voisi purkaa: sopimus on solmittu kuten Rousseau ehkä sanoisi silloin, kun ensimmäinen ihminen otti osan yhteisestä ja sanoi, että se on hänen. Tästä on pitkä aika ja ihmisyhteisöistä useimmat ovat liian kauan eläneet tämä Paholainen mukanaan.
Ekonomismin kohdalla on kuitenkin mahdollisuuksia. Koska on kyse sopimuksesta eikä välttämättömästä ehdosta tai koetusta maailmasta, koulutus, tottumusten julkiseksi tekeminen ja uudenlaisesta näkökulmasta palkitseminen voivat luoda tilanteen, jossa ekonomismin ideologialuonne ainakin osittain tulee puretuksi. Kaupallinen koulutus on eräs mahdollinen paikka tämän aloittamiseen. Kaupallinen koulutus on myös motivoiva paikka uudelle ajatustavalla, koska on osoitettavissa, kuinka kaupallinen koulutus siirtää varsin outoja uskomusperinteitä sukupolvelta toiselle (ekonomismi metafysiikkana). Nämä perinteet eivät ole suotuisia itse ekonomialle, koska ne ovat peräisin maailmasta, jota ei enää ole. Uutta tapaa ajatella on odotettu jo kauan ja sillä on ollut joitain airueitakin: henkilöstöhallinnossa, palvelukulttuureissa, sijoitusmarkkinoilla ja ns. ekologisessa kasvussa on parinkymmenen vuoden ajan osoitettu, kuinka selkiyttämällä toimien arvoperustaa ja erottamalla toisistaan elämismaailman antamat välttämättömyydet ja ekonominen manipulointi saadaan myös talouden kannalta ennustettavampi, riskittömämpi ja ekonomistien kannalta siedettävämpi tulevaisuus.2
Tämä ei kuitenkaan ole mikään "tiedostamistehtävä". Koulutuksen mahdollinen tehtävä on ottaa todesta arvokysymys.
Stikkersin luettelemat tekijät niukkuuden periaate, markkinoiden käsite ja taloudelliset arvot ovat arvomanipulatiivisia ja niiden luonne ekonomisessa tiedossa ja taidossa on otettava esille merkityksen mukaan, joka niillä käytännössä on: at its face-value. Näiden manipulatiivisten tekijöiden suhde elämismaailman välttämättömiin ehtoihin on esitettävä sellaisessa muodossa, jossa kuka tahansa taloutta opiskeleva pystyy tunnistamaan manipulatiivisuuden ja erottamaan sen niistä ilmiöistä, joista elämismaailma laajemmin muodostuu ja joissa perimmiltään on myös taloudellisen ajattelun merkityksen antaja.
Viitteet
1. Journal of the British Society for Phenomenology, Vol.16 No 2, May 1985
2. Esimerkiksi Edgar Stein omalla tavallaan organisaatioteorioiden kritiikillä ja Schumacher aloittamallaan "Pieni on kaunista" -keskustelulla.
