Pertti Töttö on nimennyt teoksensa Pirullisen positivismin "paluuksi". Tötön edellinen visiitti metodiruhtinaiden maailmaan Pirullisen positivismin (1997) muodossa nostatti tunteita, mutta ei tuottanut Tötön toivomaa vaikutusta. Osasyynä on ehkä se, ettei Töttö oikeasti ole positivisti. Hän vain esittää sellaista ja ajautuu täten uskottavuusongelmiin. Kukapa oikeasti kuuntelisi tontuksi tekeytyvää tai narria. Huomion vievät ilveily, nauru ja pilkka. Välineestä tulee viesti.
Korvaa olisi syytä ehkä kallistaa. On aiheellista olla huolissaan metodisesta itseymmärryksestä, jota tuotetaan konstruoimalla oman puhtoisen metodimaailman vastakohdaksi sellainen kuva kvantitatiivisesta tutkimuksesta, joka tunnistetaan lähinnä vain oman "uskonlahkon" piirissä. Tötön vertaus rotuennakkoluuloihin ja puhe itsepetoksesta (s. 114) on tältä osin kohdallaan.
Teoksen ensimmäinen luku nojaa aikaisemmin esitettyyn. Töttö näyttää kirjoittavan eräänlaista psykohistoriaa, jossa Pertti Alasuutarin teokselle laadullisesta tutkimuksesta lankeaa päävastuu siitä, että opiskelijoiden kuva kvantitatiivista tutkimuksesta on vääristynyt. Töttö ei tyydy pelkästään kirjaamaan tapahtunutta aate- tai oppihistoriallista käännettä metodisessa mentaalimaisemassa vaan hän haluaa myös vaikuttaa siihen. Välineenä on lähinnä tarkan lukemisen tekniikka: mitä kirjaimellisesti kirjoitetaan, mitä tällöin sanotaan, miten yksiselitteinen on lausutun merkitys ja miten yhtäpitävinä merkitykset säilyvät eri lauseiden välillä. Osoittamalla katkoksia sanotun ja tehdyn sekä yhdenmukaisuuksia oikeaksi kuvatun ja vääräksi tuomitun välillä istutetaan epäilyn siemen lukijaan. Samalla luonnollisesti tullaan paljastaneiksi oppirakennelman murtuma-alttiit kohdat sen vaalijoille. Mikäpä uskoa paremminvahvistaisi kuin kriittinen kerettiläinen.
Töttö ansiokkaasti osoittaakin, että laadullisen tutkimuksen banderollin alla lausutaan nyt vastaavaa kuin mitä aikoinaan puhuttiin positivismin nimissä. Vaikka näppäimistöllä ehkä lepäävätkin laadulliseen tutkimuksen nimeen vannovan kädet, teksti on paikoin kuin positivistin kynästä syntynyttä. Ohjelmallisen tekstin punninta kriteereillä, joita se itse propagoi, tuottaa selkeän tekopyhyystestin, jollaisesta ei edes positivismi selvinnyt. Erittelyn tulos on, että kvalitatiivisen tutkimuksen puolestapuhujat loistavat a) ei-rationaalisina, b) ignorantteina ja c) tekopyhinä tavalla, joka hautaa itse varsinaisen asian. Yleisempää merkitystä on kuitenkin vain itse asialla.
Toisessa luvussa kurkotetaan kvalitatiivisen ja kvantitatiivisen tuolle puolen Sosiologia-lehdessä (4/1999) julkaistun artikkelin ja Tötön siitä saaman palautteen pohjalta. Pyrkimyksenä on vakuuttaa lukijan siitä, että tutkimusotteen tarkoituksenmukaisuus riippuu ongelmasta. Vertaus sahaan ja kirveeseen, joista toinen puree toista paremmin poikkisyin ja toinen syiden suuntaissa pilkkomisessa, kvalitatiivisen ja kvantitatiivisen tutkimuksen keskinäissuhteen metaforana on mestarillinen. Se antaa vaikutelman, että tutkimusote todellakin on osattava valita ongelman tai kysymyksen mukaan.
Töttö yhdistää kuvailemisen tutkittavien asioiden käsitteellistä merkitystä koskeviin MITÄ-kysymyksiin, joiden ansiosta itse kuvio nousee esiin taustasta (toisista mahdollisista kuvioista) ja mahdollisuus vastata MITEN PALJON -kysymyksiin syntyy. MITEN-kysymyksiin puolestaan vastataan luonnehtimalla prosessia. Jos tässä on kysymys lähinnä MITÄ-kysymykseen vastaamisesta aikamuuttujan eri arvoilla, niin miten tämä selittäisi mitään?
Töttö ei nähdäkseni onnistu pyrkimyksessään erottaa kvalitatiivinen (MITEN) ja kvantitatiivinen (MIKSI) selittäminen. Prosessin pätevän kuvauksen tulee eksplikoida ilmiön taustalla vaikuttava generaatiomekanismi. MIKSI-kysymyksillä syytä koskevina pohdintoina on suurempi rooli onnettomuustutkinnassa kuin tieteessä. Kausaaliselitykset täsmentävät mekanismeja, luonteen- tai säännönomaisia tapoja toimia tietyissä olosuhteissa, ei niinkään syitä perimmäisen tekijän merkityksessä. Kuvaustapa X=>Y johtaakin helposti harhaan siinä, että X oletetaan laadultaan Y:mäiseksi ja kausaalisuhteet ulkoisiksi ja mekanistisiksi. Empiirinen säännönmukaisuus on kausaalisuuden havaitsemisen ehto, mutta kausaalisuutta itsessään ei pidä palauttaa siihen. Argumenttiin, että koska kvalitatiivinen tutkimus ei kykene paljastamaan yhteisvaihtelua, on se myös kyvytön vastaamaan MIKSI-kysymyksiin, ei täten ole syytä kiinnittää liikaa huomiota. Vaikka teoreettisista selonteoista löytyy yleensä Y, niin X:n korvaa jokin mallinkaltaisesti käytetty mekanismianalogia. Viimeksi mainitun kohdalla kysymys on usein enemmän lainaamisesta kuin keksimisestä, mutta ei otteen kvalitatiivisuudesta tai kvantitatiivisuudesta, kuten Töttö korostaakin.
Teoksen kolmas luku käsittelee laadullisen tutkimuksen suhdetta teoriaan. Alussa tehdään selväksi, että niin kvantitatiivinen kuin kvalitatiivinenkin tutkimus ovat perusluonteeltaan empiirisiä, havaintojen keskeisyyttä tietämisessä korostavia tutkimusotteita. Sahan ja kirveen ohella on siis muitakin välineitä tutkimustyöhön. Käsitys, että aineistoa voi käyttää joko teorian testaamiseen tai teorian keksimiseen, on perusteeton. Tutkimus on luovaa työtä. Minkään menetelmän mekaanisesta seuraamisesta ei ole ajattelun korvikkeeksi. Teoriattomuuden palvonta keskustelunanalyysissä yhdistyneenä ajatukseen, että tulkinnat olisivat suoraan verrattavissa todellisuuteen vaikuttaa jopa positivismiakin positivistisemmalta. Töttö torjuukin ajatuksen, että aineisto kykenisi synnyttämään teorian. Teoriaan hän liittää kolme osatekijää: käsitejärjestelmän, väitelauseet ja selitysvoiman. Ehkä olennaista ei kuitenkaan ole se, millaisista elementeistä teoriat muodostuvat, vaan miten noiden elementtien keskinäisyhteydet tulisi ymmärtää ja miten niiden muodostamalle kokonaisuudelle on annettavissa yksiselitteinen tulkinta loogisina seuraamuksina. Millerin teoriamalli, jonka Töttö tuo esille, itseasiassa vaikuttaa Tötön omaa elementtimallia dynaamisemmalta, osuvammalta ja käyttökelpoisemmalta.
Teoksen luvuissa 4-6 Töttö kääntää huomion historiaan. Ensimmäisenä kohteena on maltillisen metodologisen monismin selitysmalli. Uudiskonstruktionsa tarvitseman maaperän Töttö raivaa osoittamalla, ettei rajanveto luonnontieteiden ja ihmistieteiden välille ole perusteltavissa. Kausaalisuutta on vain yhtä laatua eikä edellä mainittu kahtiajako ole kestävä esimerkiksi biologian tarkastelemien konkreettisten tapausten kohdalla. Deduktiivis-nomologinen selitysmalli, joka tukeutuu lakilauseisiin ja tilannetta kuvaaviin lauseisiin, on edelleen tulkittavissa paikalliseksi ja historialliseksi. Selitys kattaa tällöinkin ainoastaan osan ilmiön ominaisuuksista, ei tyhjennä sen olemusta. Töttö puolustaakin tätä selitysmallia ansiokkaasti ja osoittaa, että kriitikot ovat ymmärtäneet sen väärin. Ainutkertaisuus voi olla "tavanomaisten" so. jonkin lain peittämien tapahtumaketjujen ennennäkemättömiä yhdistelmiä, tai, kuten Töttö toteaa, yleisten lakien alla tapahtuvia tapahtumaketjuja, jotka tapahtuessaan muuttavat historiallisia alkuehtoja peruuttamattomalla tavalla.
Se, mihin alkuehtoja kuvaavat lauseet viittaavat, tuntuu kokemuksellisesti selvältä, mutta samaa ei voi sanoa lakilauseista. Nähdäkseni Tötön selitysmalli riittää hyvin kattamaan koko joukon ominaisuuksia, mutta jää käsitteellisesti epäadekvaatiksi suhteessa siihen, mikä noita ominaisuuksia yhdistää, eli mikä oikein tekee ominaisuuksista saman ilmiön (talvisodan, Ranskan vallankumouksen tms.) aspekteja. Tässä Töttö ei näytä miltään maltilliselta metodologiselta monistilta vaan atomistiset tosiseikat yksi kerrallaan selittävältä positivistilta par excellence.
Teoksen viides luku, joka lähtee tilastotieteen historiasta ja tutkailee Weberin suhdetta tilastotieteeseen, on erityisen kiinnostava. Sen luettuaan on vaikea välttyä ajatukselta, että tutkimusmenetelmällisen asiantuntijuuden juhlinnan ja metodioppaiden vyöryn yksi keskeinen ehto löytyy juuri oppihistoriallisesta tietämättömyydestä metodipohdintojen saralla. Ajatus, että modernit metodistit saattaisivat oppia jotakin edesmenneiltä tietojenkerääjiltä, vaikuttaa tällä hetkellä yhtä epätodennäköiseltä kuin se, että hevosvaunujen tekijästä olisi kertomaan jotakin sellaista, jolla moderni kilpa-auto kulkisi nopeammin.
Viimeisessä luvussa Töttö tekee selkoa Weberin tieteen arvovapausteesistä, sen historiallisista synty- ja käyttöyhteyksistä, siihen kohdistetusta frankfurtilaisesta kritiikistä ja jälkimmäisen feminismin nimilapun alla kulkevasta muunnoksesta. Töttö huomauttaa, ettei natsien ihmiskokeiden taustalla ollut suinkaan objektiivisuutta tavoitteleva tiede vaan saksalaisuuteen sitoutunut tiede. Vaikka erityisiä arvoja tarvitaankin, jotta emansipaation tavoittelu materialisoituisi toimintana, on toivotun tilan saavuttaminen sitä todennäköisempää, mitä osuvampi on teoria niistä mekanismeista, jotka tuottavat vallitsevan, ei-toivotuksi koetun tilan. Töttö tukeutuu nyt enemmän rinnastuksiin kuin osoittamalla osoittamiseen puolustaessaan arvovapauden ideaalia tieteessä. Voi hyvin olla, että aina kun tiede on omaksunut jonkin eksplisiittisen arvolähtökohdan, se on ajautunut "arvottomuuteen" redusoituessaan samalla vallankäytön välineeksi.
Teos on kokonaisuutena kovin kaksijakoinen. Alussa Töttö kantaa narrinpukuaan antaumuksella. Jos narrit saattoivat pilkata yhtälailla sattumuksia, maneereita ja ruumiinvikoja, ei Töttökään suuresti erottele painovirheitä tai terminologisia käännösongelmia ("ideografinen") loogisista ja ajatuksellisista ristiriitaisuuksista. Kun hän sitten siirtää esityksen varsinaiselta estradilta historialliseen "takahuoneeseen", hän samalla astuu ulos tonttuasustaan pohtiessaan kvalitatiivisen ja kvantitatiivisen tutkimuksen keskinäissuhdetta sekä teorian asemaa kvalitatiivisessa tutkimuksessa. Katselija, joka olettaa, että kysymys on joko komediasta tai tragediasta, mutta ei molemmista, että "show-must-go-on" etukannesta takakanteen, helposti hämmentyy tyylin vaihdosta.
Oppihistoriallinen osaaminen, johon Töttö lopputemppunsa perustaa, tekee vaikutuksen - toki narrienkin nokkeluus ja notkeus lienee parhaimmillaan ollut vaikuttavaa. Käännöksen myötä lukija ikään kuin kulkeutuu satujen maailmaan, jossa loppujen lopuksi kerjäläinen onkin se todellinen kuningas, narri se varsinainen ruhtinas, ja tonttu itseasiassa joulupukki, jolta todelliset lahjat löytyvät. Tötön teos poikkeaa rakenteeltaan tästä kertomusperinteestä vain siinä, että tarinan varsinaista alkua, jossa kerrottaisiin miten oli kerran ja miksi roolit vaihtuivat, ei esitetä. Saduille tyypillisen onnellisen lopun korvaa tämän teoksen kohdalla reaalimaailmalle ominainen avoin loppu.
Tötöllä on verraton kyky erottaa olennainen ja ilmaista se osuvasti, mutta taloudellisesti. Hän on taitava sanankäyttäjä ja asiansa esittäjä. Ennen kaikkea, ja teoksessa valitettavasti osin myös paljon alla, Tötöllä on asia esitettävänään. Kiitos tämän teoksen, menetelmävalintojen aika ei ihmis- ja sosiaalitieteissä ole ainakaan vielä ohi ja tulevaisuus myös pysyy avoimena. Jokaisen yliopisto-opettajan, joka pitää laadullista tutkimusotetta ylivertaisena ihmistutkimuksessa, tulisikin varmistaa, että hänen opiskelijansa ovat tutustuneet perinpohjaisesti Tötön teokseen. Hyvä opettaja ei puhu vain oman näkemyksensä puolesta vaan tarjoaa opiskelijoilleen mahdollisuuden kypsyä myös todellisiksi valitsijoiksi.
Vesa Huotari
