Äänirajoja hipovien Leningrad Cowboysien, hajurajoja hipovien maakunta-markkinoiden ja naurettavuusrajoja hipovien lumikirkkojen perinnettä jatketaan pystyttämällä Helsingin Senaatintorille kaikkia aistirajoja hipovat telineet.
Hankkeen kannattajat leimaavat vastapuolen joukoksitiukkapipoisia homekorvia, jotka eivät ymmärrä 2000-luvun elämänmenosta eivätkä nuorisonarvoista yhtään mitään. Hankkeen vastustajat leimaavat vastapuolen joukoksi löysäpipoisia markkinaliberaaleja, jotka eivät ymmärrä kansakunnan historiasta eivätkä symbolisista arvoista yhtään mitään.
Mielipiteet jakautuvat kahtia, kuten kulttuurisesti kehittymättömässä Suomessa on tapana: joko hallitus tai oppositio, joko rikkaat tai köyhät, joko kaupunki tai maaseutu, joko EU tai kansallisvaltio, joko digitaali- tai analogiatelevisio, joko musiikki-talo tai makasiinit. Mustan ja valkoisen väliselle vaihtoehtojen värikkäälle alueelle kukaan ei astu.
Kuka tahansa saattaa kiivetä Tuomiokirkon portaille ihastelemaan uhkarohkeita hyppyjä. Ilmaiseksi, mikä paljastaa, ettei kyse ole uuden urheilulajin pyyteettömästä promovoinnista, vaan megaluokan mainoksesta.
Spektaakkelin takana on laajentumishaluinen itävaltalais-kansainvälinen yhtiö. Se tuottaa purkitettua urheilujuomaa, jonka teho perustuu pahimpien kilpailijoiden Coca-Colan ja Pepsi-Colan tapaan salaperäiseen eteläamerikkalaiseen yrttiin. Piristävää vaikutusta todistellaan pseudotieteellisin tutkimuksin, mutta samalla vakuutellaan, ettei kyseessä ole huume.
Suomen valtauksen välineeksi valittu lumilautailu symboloi terveitä elämäntapoja. Muualla yhtiö sponsoroi myös Kimi Räikkösen Saubertallia. Voimaa uhkuvat autot, tupakka ja samppanjan suihkuttelu kertovat tyystin toisenlaisista ihanteista. Suomalaisajajan hartaasti odotetun menestymisen myötä kampanjoiden painopiste siirtyy varmaan meilläkin öljyisempään suuntaan.
Aikanaan reklaamien tarkoitus oli kertoa minkälaisia tuotteita missäkin myydään. Niillä oli oma välttämätön, mutta sittenkin melko vähäpätöinen sijansa minkä tahansa kylää suuremman yhdyskunnan elämänmenossa.
Nyt, 40 vuotta television, 20 vuotta Thatcherin ja 10 vuotta laman jälkeen kyse ei enää ole asiallisesta informaatiosta, vaan asiattomasta kamppailusta kansalaisten mielikuvista. Markkinalait eivät ole menestymisen ehtoja ainoastaan perinteisessä kaupanteossa. Ne määrittävät ja rajoittavat myös sitä mitä urheilussa, politiikassa, taiteissa tai aatteellisessa kansalaistoiminnassa kannattaa tehdä. Ajattelutapa on tunkeutunut niin syvälle yhteisölliseen tajuntaan, että yrittäjät ovat alkaneet pitää keinoja kaihtamatonta katumainontaa perustuslaillisena oikeutenaan.
Kaupunkilaiset alistuvat uuteen tilanteeseen ikään kuin kyse olisi luonnonvoimasta. Kotona on mahdollista ainakin teoriassa välttää typeriä mainoksia jättämällä lehdet lukematta ja sulkemalla television. Mutta kadulla me olemme vailla vaihtoehtoja. Pahimmillaan lisääntynyt mainonta ja sen uudet ilmenemismuodot saavat piirteitä, joita monet helsinkiläiset pitävät oman ympäristönsä raiskauksina.
En kaipaa vanhoja hyviä aikoja. En muistele nostalgisesti viisi- ja kuusikymmentälukujen uneliaan-autioita paikkakuntia, jotka olivat kaupunkeja vain paperilla. En heristä moralistisesti sormea enkä vaadi, että kaupallistuminen on katkaistava tai muuten meidät paha perii.
Sillä nykytilanne on sittenkin vain yksi puoli kaupunkidraamaa. Parhaimmillaan kehitys on merkinnyt myös katuelämän monipuolistumista ja katukuvan vilkastumista. Helsinki etunenässä suomalaiset kaupungit ovat siirtyneet lähemmäksi länsi-eurooppalaista kaupunkiperinnettä.
Mutta se näyttää nousukasmaisessa innossa unohtuneen, ettei urbaanisuus merkitse samaa kuin anarkismi. Kaupunki ei ole taistelukenttä, jossa vahvemmat voittavat, vaan prosessi, jossa sallivuus ja säännöt ovat jatkuvassa vuorovaikutussuhteessa.
Rakennukset, kadut, korttelit, kaupunginosat, torit, puistot ja aukiot eivät ole keskenään saman arvoisia. Ilman historiallisia, visuaalisia ja symbolisia variaatioita Helsinki olisi tosi tylsä paikka. Senaatintori on yksi kaupungin ja koko maan arvokkaimmista paikoista. Tämä on kiistatonta kokonaan riippumatta siitä, mitä mieltä mainostajat ja kiinteistövirasto asiasta ovat.
Kaikilla kaupunkilaisilla, niin yksityisillä ihmisillä ja yrityksillä kuin julkisella vallalla, on oltava mahdollisuus käyttää yhteistä tilaa, jota demokraattisesti valitut kaupungin edustajat kontrolloivat. Menettely on sopusoinnussa markkina-taloudellisten lakien kanssa. Mutta vain sillä edellytyksellä, että myyjän ja ostajan intressit kohtaavat toisensa.
Tavalliset kansalaiset lunastavat oikeutensa käyttää kaupunkia mm. maksamalla veroja. Kunnan oma nautintaoikeus on ilmainen, koska vuokran periminen itseltään on järjetöntä. Tämä koskee usein myös valtiota. Kaupunki ei varmaankaan vaadi maksua esimerkiksi siitä, että Eduskuntatalon edustalla vaihdetaan presidenttiä tai Senaatintorilla järjestetään sotilasparaati. (Sitäkin hämmästyttävämpää on kuulla, että valtio on ryhtynyt perimään maksua omista tiloistaan. Yliopiston laitokset maksavat vuokraa valtion kiinteistölaitos Senaatille varoista, joita toinen valtion laitos Opetusministeriö on niille myöntänyt.)
Yksityisellä sektorilla tilanne on sekava. Kaupungin politiikka lupien myöntämisessä ja ennen kaikkea hinnoittelussa on sattumanvaraista. Se ei näytä perustuvan vuokrauksesta aiheutuvien hyötyjen ja haittojen tasapuoliseen harkintaan, vaan kaupunginjohtajan ideologisiin kannanottoihin mitäpä muuta ovat historiattomuus, kritiikitön yritysmyönteisyys ja tyhjän kaupunkitilan kammo.
Markkinavoimat vaativat kaupunkitilan tuotteistamista. Hyvä on, mutta silloin pelisääntöjä on muutettava. Senaatintorin vuokraaminen piilomainostajille sijoittuisi itsestään selvästi kalleimpaan kategoriaan.
Yhtiö maksoi vuokraa vain 13 000 markkaa. Lahjoitus huumeenvastaiseen työhön oli mainoskikka, jonka johdosta kaupunki alensi vuokraa. Todellisia lahjoittajia olivat siis veronmaksajat. Asiasta käyty debatti toi yritykselle ylimääräistä hyötyä.
Kaupunkilaisten kannalta oikeudenmukaisen hinnan olisi pitänyt liikkua sadoissa tuhansissa tai miljoonissa. Sen verran yhtiö olisi joutunut maksamaan yhtä näkyvistä mainoksista kaupallisessa mediassa, esimerkiksi joukosta värillisiä kokosivun ilmoituksia maan suurimmissa päivälehdissä, televisiomainosten sarjasta kolmosella, puffiohjelmasta nelosella sekä korvaukseksi spektaakkelin aiheuttamista näköhaitoista ja kuulovaurioriskeistä.
Maakuntamarkkinat joutuisivat maksamaan säästyneitä mainoskuluja reilusti suuremman summan korvaukseksi ruokatuotteiden hajuhaitoista ja terveysriskeistä, kemiläis-syntyiset lumikirkon rakentajat tunnehaitoista ja sortumisriskeistä.
Järjestyssääntöjen mukaisesta katutilan käytöstä ei perittäisi maksua. Negatiiviset sakot korvattaisiin positiivisilla viireillä, joiden väri kertoo millaisesta luvasta on kyse. Ne kiinnitetään näkyvästi takinliepeeseen, tuulilasiin, näyteikkunaan tai vuokratilan kulmiin sijoitettaviin vuokrasalkoihin.
Jalankulkija lunastaisi luvan kävellä pyörätiellä, ajoradalla ja päin punaista. Pyöräilijä maksaisi mahdollisuudesta ajaa jalkakäytävällä, puikkelehtia kahvilapöytien lomitse ja törmätä lastenvaunuihin joutumatta rikosoikeudelliseen vastuuseen. Autoilija ostaisi oikeuden olla noudattamatta mitään liikennesääntöjä. Taksit voisivat jatkaa nykyistä ajotapaansa kaksinkertaista korvausta vastaan. Balttimuusikko saisi soittaa kadunkulmassa maksutta, mutta vain trumpettia hiljaisemmalla instrumentilla ja ilman äänenvahvistimia. Vuodesta toiseen samoja latinorytmejä renkuttava ammattilaisbändi menettäisi ilmaisen esiintymisoikeutensa. Kaupat ja kahvilat suorittaisivat ylimääräistä teostomaksua ohikulkijoita häiritsevästä teknojumputuksesta. Poliittinen ja uskonnollinen propaganda siirrettäisiin samaan hintaluokkaan kuin muutkin mainokset. Kauppiaalta perittäisiin katutelinevuokraa, jonka suuruus riippuu mainostettavan tuotteen yleishyödyllisyydestä. Pidätyskyvyttömät miehet voisivat korvausta vastaan ryypiskellä julkisesti ja kusta kadulle, puhelinkoppiin tai raitiovaunuun.
Vapaan markkinatalouden perusidea toteutuisi täydellisesti. Kuka tahansa saa tehdä mitä tahansa, kunhan hinnasta sovitaan.
