Brasilialainen Paulo Freire (1921-1997) ei ole Suomessa kovin luettu, vaikka nimensä tunnettu onkin. Tyypillisesti hänet mainitaan ongelmaperustaisen (tai -keskeisen) opetuksen teoreetikoksi. On totta, että Freire kritisoi opetuksen "talletusteoriaa" eli käsitystä, jonka mukaan oppilas säilöö muistiinsa asiasisältöjä, joita opettaja sinne tuottaa. Talletuskäsityksen tilalle Freire halusi tuoda oppilaan aktiivisuutta ja opettajan ja oppilaiden dia-logista suhdetta korostavan näkemyksen, jossa opetus ei etene valmiin kaavan mukaan, vaan luovasti ja uutta tietoa toimintatilanteessa etsien. Freireä ei pidä kuitenkaan sekoittaa konstruktivistiseen oppimiskäsitykseen ja oletettaa hänen puhuneen vain tehokkaampien opetus-menetelmien puolesta.
Ongelmaperustaisella asenteella Freire halusi vastustaa yksilöitä sopeuttavaa ja passivoivaa kasvatusta. Dialogisuus (jonka Freire osin omaksui Buberin filosofiasta) viittasi kumouksellisen toiminnan muotoon, ei pelkästään opetusstrategiaan. Opetuksen oli tarkoitus johtaa toimintaan ja muutokseen, ei vain "tiedon konstruoimiseen". Freirelle uskollisempaa olisikin korostaa sitä, ettei hän ensi sijaisesti kehottanut oppimaan ongelmien kautta tai ongelmalähtöisesti, vaan oppimaan ongelmiin tarttumalla ja tarttumaan ongelmiin oppimalla. Oppimisen päämääränä ei ollut oppiminen, kuten yhä tavattoman usein ajatellaan, vaan maailman muuttaminen paremmaksi paikaksi. Tässä onkin ihmeteltävää tälle ajalle, jossa opettajat, tutkijat ja virkamiehet kuvaavat koulutuksen tavoitteeksi varmistaa ihmisten pärjäämisen eli menestymisen maailman muutoksessa - siis sopeutumisen siihen, mitä tulevaisuus milloinkin tuo tullessaan.
Opetus ei voi siis nojata vain tieteelliseen tutkimukseen ja oppimispsykologiaan. Tehokkaampien opetusmuotojen etsiminen ei sinänsä eroa behaviorismista. Onkin joko tunnustettava, että kaikki opetus ja kasvatus on pohjimmiltaan yksilöiden behavioraalista kontrollia, ihmisten kesyttämistä, tai sitten on hyväksyttävä opettajan autenttinen eettinen vastuu, jolle ei löydy ainoatakaan auktoriteettia selkänojaksi. Jos valitaan jälkimmäinen, on huomattava, että parempi opetus voi tarkoittaa vain normatiivisesti parempaa. Tässä Freiren eksistentialistisuus on ilmeistä. Valintojensa edessä opettaja tai opetussuunnittelija ei voi jättäytyä tieteen tai tutkimuksen selän taakse vaan hänen on tiedostettava tekemänsä moraaliset ja poliittiset ratkaisut opetuksen sisältöjä, tavoitteita ja muotoja asettaessaan. Jokainen valinta on autenttinen ja peruuttamaton teko, jota ennen ja jonka jälkeen ei ole yhtään jumalaa tuomariksi tai varmuuden takaajaksi.
Freiressä on näin tietty postmodernille teorialle tavallinen piirre: teoria, tutkimus ja käytäntö ymmärretään viime kädessä aina episteemisesti suhteellisiksi - rajoittuneiksi, ehdollisiksi, paikallisiksi -, mutta moraalisesti ja poliittisesti sitoutuneiksi. Nämä kaksi - tietämisen relationaalisuus ja eettinen sitoutuneisuus - ovat Freirelle yksi ja sama, aivan kuten Nietzschen ja Freireen vaikuttaneen Ortega y Gassetin perspektivismeissä tai feministisen teorian standpoint-epistemologiassa. Kun hylätään oletus neutraaliudesta ja hyväksytään, että opettaja ja tutkijakin ovat aina asemoituneina olosuhteisiinsa, eettisen vastuun ja kriittisyyden vaatimus korostuu.
* * *
Nykyään kriittisyys voi tarkoittaa lähes mitä tahansa. Osin tämä on seurausta sanan latinankielisen juuren polveilusta eri kielissä, mutta paljolti myös siitä, että sanaa on pesty puhtaaksi sen laajemmasta yhteiskunnallisesta ulottuvuudesta. Selkeimmin tämä ilmentyy USAlaisessa sanastossa, jossa kriittinen ajattelu on yhtä kuin tehokas ja pätevä ajattelu. Siitäkin on tehty ase, joka voidaan kääntää mitä tahansa vastaan. Niinpä nykyään voidaan olla samalla tavalla "kriittisiä" vaikkapa huumeita, suuryrityksiä, maahanmuuttajia tai terveydenhuoltoa kohtaan - ainoa sisältö sanassa onkin nyt se, että jotakin vastustetaan. Tällainen merkitys kannattaa Freireä lukiessa unohtaa.
Freiren käytössä kriittisyyden tuli toteutua aina suhteessa siihen elämän-muotoon, jossa sitä harjoitettiin. Kriittisyys kohdistui yhteiskunnallisiin olosuhteisiin ja sillä oli viime kädessä rakentava päämäärä näiden olosuhteiden muuttamisessa. Kriittisyyden välittömiin lähikäsitteisiin kuuluivat näin progressiivisuus, subversiivisuus ja utooppisuuskin, ja tämänkaltaisia sanoja on kyettävä sulattelemaan jos aikoo Freireä tosimielellä lukea.
Jotta Freiren kumouksellisuus ei latistuisi opetusteknologiaksi, hänet kannattaakin sijoittaa lukukontekstiinsa rinnastamalla keskenään kolme maailmaa 60- ja 70-lukujen taitteessa kohauttanutta teosta: Freiren Pedagogia do oprimido (Sorrettujen pedagogiikka), Gustavo Gutiérrezin Teología de la liberación (Vapautuksen teologia) ja Frantz Fanonin Les Damnes de la terre (Maan osattomat, suomennettu nimellä Sorron yöstä). Jokainen toi euro-amerikkalaisesta näkökulmasta katsoen marginaalista soihdun valaisemaan pintasivistynyttä, mutta tarkemmassa valossa barbaarista maailmaamme. Jokainen tukeutui Marxin kapitalismikritiikkiin ja katsoi tulevaisuudella olevan toivoa vain jos opimme näkemään niiden silmin, jotka on "sivistyskansojen" toimesta ryöstetty ja osattomiksi tuomittu.
Tänään Freiren hengenheimolaiset löytyvät ehkä kansalaisjärjestöaktiiveista, jotka yhteiskunnallisen solidaarisuuden raunioille rakentavat globaalin yhteistunnon puitteita itseorganisoituvissa yhtei-söissä - ja harjoittavat kasvatusta kulttuuriseen suvaitsevaisuuteen sekä globaalisti ja ekologisesti vastuulliseen toimijuuteen, ainoaan uskottavaan tapaan tuottaa yleismaailmallista ihmisyyden etiikkaa. Tiedostamisen (conscientização) herättämisen tehtävä ei varmasti ole nyt sen helpompi kuin Freiren aloitellessa työtään maattomien ja lukutaidottomien maanmiestensä keskuudessa. Ideologiat eivät ainakaan ole kuolleet. Freirelle ideologiat olivat aina läsnä, myös opetuksessa. Onkin tiedostettava miten kanssakäymisessämme jatkuvasti joko uusinnamme tai muutamme maailmaa. Freiren viimeisinä vuosina hänen lempiaiheisiinsa kuului ekonomisen uusliberalismin ideologian ankara kritiikki. Siitä on oheen käännetty esimerkki alun perin Harvardiin luentosarjaksi tarkoitetusta käsikirjoituksesta, joka on englanniksi julkaistu nimellä Pedagogy of Freedom vuonna 1997. Myös Freiren pääteoksen Sorrettujen pedagogiikan suomentaminen on hankkeilla.
* * *
"En voi välttää pysyvästi kriittistä asennetta sitä kohtaan, mitä kutsuisin uusliberalismin ikeeksi, ja mihin liittyy kyyninen fatalismi ja pyrkimys torjua oikeutemme unelmoida toisin, unelmoida utopiasta. Kammoni uusliberalismia kohtaan selittää osaltaan oikeutettua vihaani kun puhun epäoikeudenmukaisuuksista, joihin ihmiskunnan kaatopaikkojen asukkaat on tuomittu. Se selittää myös täydellisen haluttomuuteni minkäänlaisen puolueettomuuden teeskentelyyn. En ole puolueeton tai objektiivinen; en tosiseikkojen ja tapahtumien paikallaanoleva tarkastelija. () Tämä ei ole kuitenkaan estänyt minua omaksumasta aina ankaran eettistä positiota. Jokainen, joka tarkastelee asioita, tekee sen jostakin näkökulmasta. Eikä tämä välttämättä tarkoita sitä, että tarkkailijan asema on erheellinen. Erhe se on silloin, jos hänestä tulee dogmaattinen oman näkökulmansa suhteen ja hän unohtaa, että edes varmuus oikeassa olemisesta ei tarkoita, että oma asema olisi aina eettisesti perusteltu. Oma näkökulmani on "maan osattomien", ulos suljettujen.
* * *
Haluaisin painottaa opettajien eettistä vastuullisuutta professiomme harjoittamisessa. Ja tämä koskee myös niitä, jotka nyt vasta kouluttautuvat opettajiksi. () Opettajaksi valmistautumista ei pitäisi koskaan latistaa pelkäksi harjoitteluksi. Pikemmin siinä pitäisi edetä yli teknisen valmentautumisen ja tulla juurrutetuksi sekä minuuksien että historian eettiseen muovautumiseen. On tärkeää tehdä selväksi, etten puhu sellaisesta rajoittuneesta etiikasta, joka tottelee vain taloudellisen voiton lakia - sananmukaisesti markkinoiden etiikasta. Näyttää siltä, että nyt vallitsee maailmanlaajuinen taipumus hyväksyä Uuden Maailmanjärjestyksen ankarat vaatimukset luonnollisiksi ja vääjäämättömiksi. Yksi puhujista taannoisessa kansalaisjärjestöjen (NGO's) kansainvälisessä kokoontumisessa mainitsi kuulleensa sen useasti ensimmäisessä maailmassa toistellun mielipiteen, että kolmannen maailman ripulia sairastavia lapsia ei pitäisi pelastaa koska näin ainoastaan pidennämme sellaista elämää, joka on tuomittu kurjuuteen ja kärsimykseen. En selvästikään puhu tällaisen etiikan puolesta. Puhun päinvastoin yleismaailmallisesta ihmisyyden etiikasta, joka ei epäröi tuomita juuri lainaamani kaltaista ideologista puhetapaa.
* * *
[O]len ehdottoman vakuuttunut kasvatustoiminnan eettisestä luonteesta, niin kauan kuin kasvatus on erityislaatuisesti inhimillistä toimintaa. Kun totuus on se, että jokainen maa planeetallamme tulee entistä enemmän markkinoiden etiikan tukahduttamaksi, vaikuttaa siltä, että kaikki mitä ikinä teemmekin universaalia ihmisyyden etiikkaa edistääksemme on kovin vähäistä verrattuna siihen, mitä olisi tehtävä. Voimme pitää itseämme päätöstemme, etsintämme, valintakykymme subjekteina - eli historiallisina subjekteina, maailmaa muuttamaan kykenevinä ihmisinä - vain jos olemme eettisyyteen sidoksissa. Tässä mielessä on myös mahdollista irrottautua eettisyyden perustasta ja niinkin voidaan valita. Mutta se ei ole hyve, emmekä voi sitä hyväksyä.
* * *
Kun puhun yleismaailmallisesta ihmisyyden etiikasta, tarkoitan jotakin ehdottomasti korvaamatonta inhimillisen elämän ja sosiaalisen kanssakäymisen kannalta. Väittäessäni näin, olen tietoinen niiden kriittisistä äänistä, jotka tietämättä sitä, mistä minä tulen, pitävät minua hyväuskoisena ja idealistisena. Vakavasti ottaen puhun yleismaailmallisesta ihmisyyden etiikasta samalla tavoin kuin puhun ihmisen ontologisesta kutsumuksesta, joka kutsuu meidät ulos itsestämme ja itsemme tuolle puolen. Tai kuten puhun olemuksestamme jonakin yhteiskunnallisesti ja historiallisesti rakentuneena eikä vain yksinkertaisesti a priori täälläolevana. Kyseessä on olento, joka syntyy historian kohdusta, mutta joka olevaksi tulemisen prosessissa sisällyttää itseensä tiettyjä perustavia arkkityyppejä, joita ilman olisi mahdotonta tunnistaa inhimillistä läsnäoloamme maailmassa joksikin ainutkertaiseksi ja alkuperäiseksi. Maailmassa olemisemme on paljon enemmän kuin vain "olemista". Se on "läsnäoloa", joka toteutuu suhteessa maailmaan ja suhteessa toisiin. "Läsnäoloa", joka tunnustaessaan toisen läsnäolon "ei minänä" tunnistaa oman itsensä. "Läsnäoloa", joka voi pohtia itseään, tietää itsensä läsnäolevana, voi tarttua asioihin, muuttaa, puhua siitä mitä tekee, mutta myös harkita, verrata, arvioida, arvottaa, valita, luopua ja unelmoida. Eettisyyden vääjäämättömyys pakottautuu esiin juuri valinnan, arvioinnin, vapauden, luopumisen, alueella. Tässä mielessä sidoksisuutemme eettisyyteen on väistämätöntä, joskin sidoksen rikkominen on myös mahdollista. Ja rikkomista tapahtuu. Sitä ei silti voi pitää arvona edes silloin kun se on valinnan seurausta. ()
Totta puhuen olisi käsittämätöntä jos tietoisuus joka minulla on omasta läsnäolostani maailmassa ei samanaikaisesti olisi merkki siitä, että olen itse osallisena tuon läsnäolon rakentumiseen. Siinä määrin kuin olen tietoinen läsnäolija maailmassa, en voi toivoa pääseväni pakoon eettistä vastuuta omista teoistani maailmassa. Jos olisin vain geneettisen, kulttuurisen tai luokkaperustaisen determinaation tuotetta, minulla ei olisi vastuuta teoistani eikä olisi mahdollista puhua etiikasta. Tietenkään tämä oletus vastuustamme ei merkitse ettemme olisi geneettisesti, kulttuurisesti ja yhteiskunnallisesti ehdollistettuja. Se merkitsee, että tiedämme olevamme ehdollistettuja, mutta emme määrättyjä. Se merkitsee sen tunnistamista, että Historia on mahdollisuuksia täynnä olevaa aikaa eikä heltymättömän kohtalon määräämä - että tulevaisuus on problemaattinen eikä vielä ratkaistu, fatalistisesti.
* * *
Ajassamme on paljon fatalismia. Ajassamme on fatalismin jähmettävää ideologiaa ja sen häilyväistä postmodernia pragmatismia, joka inttää ettemme voi tehdä mitään muuttaaksemme sosiohistoriallisen ja kulttuurisen todellisuuden kulkua koska tällainen maailma kerta kaikkiaan on. Sellaisen fatalismin hallitsevin nykyinen muoto on uusliberalismi. Siinä meidät johdetaan ajattelemaan, että globaalin mittakaavan massatyöttömyys on "vuosisadan lopun" väistämättömyys. Tuollaisen ideologian näkökulmasta on vain yksi reitti avoinna kasvatustoiminnalle: sopeuttaa oppilas siihen mikä on välttämätöntä, siihen mitä ei voi muuttaa. Sen mukaan tärkeää on tekninen koulutus, joka auttaa oppilasta sopeutumaan ja siten selviytymään. Kirjani, jonka nyt tarjoan niille, jotka ovat aiheesta kiinnostuneet, on päättäväinen EI ideologialle joka näin halventaa ja torjuu ihmisyytemme."
Otteet Paulo Freiren teoksesta Pedagogy of Freedom, "Introductory reflections". Rowman & Littlefield Publ., 1998, s. 22-27. Suomentanut Tuukka Tomperi.
