Tampere-talon Suuri filosofi atapahtuma on tullut erään vaiheensa päätökseen kun Kaarina Suonio emeritoituu ja siirtyy katsomon puolelle tarkkoja kysymyksiään laukomaan. Talon uudeksi toimitusjohtajaksi nousee suomalaisen jääkiekkokulttuurin suuri mies, Kalervo ”Kale” Kummola. Kiekkomiehellä on nyt oiva tilaisuus osoittautua myös kulttuurimieheksi. Parhaassa tapauksessa tulevat filosofi atapahtumat – ne jatkuvat! – saavat verestä voimaa myös Hakametsän lehtereiltä ja jäänhyiseltä areenalta. Kyllä kiekko ja filosofia yhteen sopivat! Antiikin filosofit ymmärsivätkin ruumiin ja hengen kulttuurin olennaiset yhteydet, diskuksen ja diskurssin heiton yhteneväiset inhimilliset päämäärät. Jos kerran muinaisessa Kreikassa kiekonheittäjä symbolisoi hengen ja ruumiin sopusuhtaa, miksei Euroopan toisella reunalla samaan pystyisi länkisääri jääkiekkoilija! Kiekko se on jääkiekkokin.
Sitä paitsi, eivät filosofit kiekkomiehelle mitään tuntemattomia suuruuksia ole tähänkään saakka olleet. Ainakin tamperelaiset muistavat Tapparan mies Rauno ”Rane” Korven vereslihaiset filosofeeraukset kesähelteillä Pispalan portaiden yläpäässä ja talvikylmillä Hakametsän hallin hikisillä käytävillä. Korvelta on oppinsa ammentanut myös suomalaisen kiekkoretoriikan manselainen ykkösmies Timo ”Juti” Jutila. Ilveksen liigajoukkue ja sen syvämietteinen kapteeni Raimo ”Raipe” Helminen saivat puolestaan kuulla sen minkä korvat kestivät manserockin pioneerin, Pertti ”Veltto” Virtasen falsettiin kohoavia psykofilosofisia tajunnanvirtaviisauksia. Hänkin tuttu mies tamperelaisille filosofian ystäville, kuten myös tiedotusoppineena aloittanut lisensiaatti Harri Rinne, tuo Juhani ”Juice” Leskisen ja Mikko ”maalaispoika” Alatalon toveri jo Coitus intin ajoilta. Leskisen antisosiaali&Mac173;demokraattinen indiviidifilosofiahan on maankuulua, ja nykyään alkiolaisen ex-sosialisti Alatalon viisauksia voi käydä kuuntelemassa eduskunnan yleisölehtereiltä. Kommunisti Kari Peitsamoa on sen sijaan etsittävä Kalevankankaan hautausmaan suunnalta, kuten myös tamperelaisen filosofian suurmestari Väinö Linnaa. Suvunfi losofisia perinteitä on jatkanut Väinön poika Petteri, 1980- ja 90-lukujen KooVeen vetreä veräjänvartija. Tampereella fi losofi -kirjailijoidenkin pojista tulee jääkiekkoilijoita – tai rockmuusikoita (Syrjän veljekset!) – ja tätäkin kautta yhteys hengenja ruumiin kulttuurin maailmojen pysyy elävänä. (Olen muuten aina salassa toivonut, että kolmiloikkaaja Johan ”Akhilleus” Meriluodon isoäiti olisi runoilija Aila Meriluoto, legendaarisen Pispalan poeetan Lauri Viidan puoliso.)
Ei Korven Ranekaan voi mitään Turun kiekkoromantiikan itsevaltiaalle, suomalaisen jääkiekon A. I. Arwidssonille, Juhani ”aurinkokuningas” Tammiselle. Hänen suvereenissa argumentaatiossaan abstraktin ja konkreettisen, ideaalisen ja reaalisen dialektiikka tuottaa suorastaan hegeliaanisiin mittoihin yltäviä synteesejä. Kyllä olivat ranskalaiset ihmeissään moisen fennogermaanin edessä – mutta menestystä satoi kuin Kokudo Keikakulle Tammisen toimiessa tämän tokiolaisseuran pelaajavalmentajana. Viemisinään hän opetti, miten kiekko ammutaan maalin perukoille saakka: Pelkkä zen-jousen jännittely ei olisi nostanut Japania A-sarjan koitoksiin. Mutta ei absoluuttisen monarkian kannattaja Tamminen mikään suomalaisen kiekkofilosofian yksinvaltias ole. Myös tasavaltalaisten vasemmistojakobiinien piiristä löytyy todellisia fi losofeja: Alpo ”Ape” Suhonen! Tämä suomalaisen kiekkokulttuurin Leif Salménhan on ollut tehokas myös kynänvarressa, omin päin ja yhdessä jalkapalloilija-filosofi Jyri Puhakaisen kanssa. Samaan ketjuun, oikealle laidalle, voidaan heittää Saksan koripallomaajoukkuetta heideggerilaisin periaattein menestykseen luotsannut Henrik Dettman. Millaiseen iskuun Möttölä ja kumppanit HD:n opein vielä yltävätkään!
Pelkästään jääkiekko riittäisi osoittamaan, ettei Suomessa vallitse urheiluhulluus, vaan urheiluviisaus. Varmuuden varaksi otettakoon kuitenkin esille jokunen fi losofi nen sielu muiden lajien puolelta. Sieltä löytyy naisiakin, kuten kaikkein aleatorisimman ja siksi älyllisesti vaativimman lajin, purjehduksen tuleva olympiavoittaja Sari Multala, metsäkantilaisen orientaation mestari Liisa ”velho” Veijalainen ja selittelyn taidon kruunaamaton prinsessa Johanna ”tosi nopee” Manninen. Uskonnonfi losofista flyygeliä edustaa puolestaan vahvalla jumalkonseptiollaan kansaa kaatava Sari Essayahin. Mieskävelijöistä emme tietenkään voi unohtaa urheilijoiden keskuudessa tuiki harvinaista vasemmistolaista yhteiskuntafi losofia Valentin ”Vallu” Konosta. Mielenkiintoista kyllä myös Konosen edeltäjä, Reima ”kalastaja” Salonen tunnettiin työväenaatteen miehenä. Kävelyssä lienee jotakin proletaarista. Samansuuntaista yhteiskunnallista valppautta on osoittanut myös Jani Sievinen sekä takavuosien HJK:n maalitykki, runoilija ja sosiaalityöntekijä Atik Ismail. Samassa kokoonpanossa pelasi pari muutakin filosofoivaa miestä, Pasi ”liukas luikku” Rautiainen ja Jari ”Jallu” Rantanen. Harvassa ovat kuitenkin suomalaisen jalkapallon Sokratesit, mikä sitten näkyykin kroonisen heikkona menestyksenä kansainvälisillä kentillä. (Turha tulla sanomaan, että maajoukkue on hyvä, ellei se koskaan pelaa MM-lopputurnauksessa!)
Liisa Veijalaista ja Sari Essayahia syntisempiäkin urheilijanaisia on filosofiatapahtumiin tarjolla, nimittäin miehekkäästä kiroilustaan ja vielä miehekkäämmästä ääriuusliberalistisesta yhteiskuntafi losofi astaan tunnettu Marjo ”havuja, perkele!” Matikainen. Tämän Goethen lailla vuori-insinöörin oppeihin perehtyneen urheilijafilosofin agraaris-talonpoikainen vastineon tietenkin Juha ”Mietaa” Mieto, mielenliikutusten filosofian jättiläinen, Pohjanmaan suurin lahja kansakunnan hengenelämälle sitten Snellmaninin päivien. Mietaan sadasosasekunnin ja kuuden senttimetrin mittainen tappio Thomas Wassbergille Lake Placidin olympialaisissa 1980 voidaan liittää kansallishenkeä karaisevien suurtekojen sarjaan yhdessä kiekkomaajoukkueen viime sekuntien Ruotsi-tappioiden kanssa. Näiden kansakunnan kohtalonhetkien äärellä voi viettää useamman syvämietteisen rupeaman. Mukaan meditaatioon kannattaa pyytää, ikään kuin kohtuuttoman syvän fennomaanisen ahdistuksen torjumiseksi, joku maailmalla menestyneistä rallisankareistamme. Paras valinta on presidentti Jacques Chiracin luottomies Ari ”milk” Vatanen. Tämä Provencen tuupovaaralaisyhteisön keulakuva tunnetaan paitsi autokuskin ja europolitiikon lahjoistaan myös filosofi Esa ”nahkahousu” Saarisen lähiystävänä. Kurt ”poppamies” Lindström! Hänet pitäisi ilman muuta ottaa mukaan kansallishenkemme syväluotaukseen. Hän kyllä saisi kollektiivisen itsetuntomme nousemaan kevään 1995 lukemiin, varsinkin jos seuraan liittyisi vuoden 1982 kansallissankari Keijo ”Keke” Rosberg Nico-poikineen. Tuskin pahasti liioitellaan, jos sanotaan, että Rosberg on merkinnyt suomalaiselle formula-urheilulle samaa kuin Jaakko Hintikka suomalaiselle filosofi alle: analyyttisen järjen voittoa hämärästä spekulaatiosta, kansainvälistä mainetta ja kunniaa sekä todellisten ja kunniaa sekä todellisten kykyjen nousua paikallisten suuruuksien yläpuolelle.
Jotta urheilun ja filosofian yhteys, suorastaan kansallinen kohtalonyhteys, ei jäisi jääräpäisimmällekään urheilun vastustajalle epäselväksi, niin vedettäköön lopuksi hihasta todellinen valttien valtti, ei Immo Kuutsa tai Veikka Gustafsson, ei Seppo ”Nitti” Nuuttila tai edes ”Julma” Juha Väätäinen, vaan suomalaiset kuula- ja keihäsmiehet! Tuskin Helsingin yliopiston filosofian laitoksellakaan on tarjota niin komeaa filosofilistaa Tampere-talolle kutsuttavaksi kuin on Ilkka ”Ike” Kanervalla latoa tiskiin: Jorma ”pikkujättiläinen” Kinnunen, Kimmo ”pönkän päältä” Kinnunen, Matti ”kuulakarnevaali” Yrjölä, Tiina ”Helsinki 1983” Lillak, Arto ”Moskova 1980” Härkönen, Seppo ”putkinäkö” Räty, Mika ”Kemin keiju” Halvari, Matti ”pohjolan Alkibiades” Närhi, Tapio ”keihäsprofessori” Korjus, jne..
Tämä tarina on tosi! Ken ei usko, hypätköön Euroopan ylitse suoraan niin & näin –lehden urheilusivuille! Niiden jälkeen ei pitäisi enää olla epäselvyyttä siitä, etteivätkö filosofia ja urheilu sopisi yhteen – ainakin Suomessa tai ainakin Tampereella…
Hic Rhodus, hic salta!
Mikko Lahtinen
