Äkkiseltään kirjava mutta lähemmin tarkasteltuna varsin samanlaatuinen joukko on antanut elämänkatsomusta koskevat artikkelinsa Joensuussa vaikuttavan Pirkko Pitkäsen toimitettavaksi. Tuloksena on kirja, jossa kahdeksan yliopistoon ja valtakulttuuriin enemmän tai vähemmän etabloitunutta skribenttiä esittää kuluneita fraaseja länsimaisen ihmisen elämänkatsomuksesta.
Kuvaavan harmaassa takakannessa ilmoitetaan, että "teos on suunniteltu elämänkatsomustiedon opettajia ja heidän koulutustaan ajatellen, mutta se on samalla ajankohtainen puheenvuoro eettisten kysymysten merkityksestä nyky-yhteiskunnassa". "Puheenvuoro" tarkoittaa, että jaossa on jos jonkinlaista faktaa elämänkatsomuksista et:n opettajille ja edelleen oppilaille välitettäväksi ja opittavaksi. Kirjasta huokuva oppimismalli on lukijaa aliarvioiva ulkoluvun malli. Seppo Knuuttilaa ja Thomas Wallgrenia lukuunottamatta kirjoittajat eivät artikkeleissaan opasta ja innosta lukijaa oman elämänkatsomuksensa muokkaamiseen ja pohtimiseen. Virkamiesmäisin maneerein he luetteloivat jo olemassa olevia elämänkatsomuksia päähänpäntättäväksi.
Omaa elämänkatsomustaan kirjoittajat eivät peittelemättä kerro, saati innostuneena tee tykö. Ote on käyttäytymis- ja luonnontieteistä tuttua "tutkimusobjektin" etäisenviileää havainnointia ja "objektiivista" raportointia. Ja juuri tällainen "tutkijan ote" paljastaakin rivien välistä kirjoittajien oman elämänkatsomuksen kaikessa onttoudessaan:
"Nuo ihmiset eivät puhu omaa tuntemaansa, omaa näkemäänsä, eivätkä selvittääkseen itse asiata itselleen, vaan laskettelevat 'ajatuksiaan' ja 'mielipiteitään' vain todistaakseen sivistyneisyyttään ja lukeneisuuttaan".
Näihin Volter Kilven liki 80 vuoden takaisiin Kansallisen itsetutkistelun sanoihin on yhdyttävä Seppo Sajaman kaikkea innostuneisuutta karttavia ja ehkäiseviä arvofilosofioiden luokitteluja. Tai kun Juhani Pietarinen esittelee melkein 30 sivullista ympäristöetiikan lähestymistapoja kuin piirimyyjä pölynimureita. Myös tavallisesti pirteä Jaana Venkula tyytyy toistamaan puhkihinkattuja fraaseja: "humanistinen ajattelu jaetaan usein kolmeen valtasuuntaukseen", "eksistentialismi on humanistisen filosofian eräs suuntaus" tai "brittiläinen[?!] pragmatismi voidaan filosofian suuntauksena tulkita humanismin vastakohdaksi, vaikka sekin on pohjimmiltaan ihmiskeskeinen, siis 'humanistinen' ajattelutapa". (s. 9-10) Mika Mannermaa puolestaan esittelee tulevaisuuden tutkimuksen suuntauksia kieltä myöten Tekniikan Maailman tyyliin: "Yhteiskunnalliset systeemit ovat jatkuvassa epätasapainotilassa olevia dynaamisia, epälineaarisia systeemejä, joiden suurelta osin palautumattomista prosesseista koostuva kehitys tapahtuu omalla organisaatiotasollaan" (s. 163). Samoin Ilkka Niiniluodon ylioppilasainemainen kirjoitus rationaalisen maailmankatsomuksen ulottuvuuksista on uuvuttava. Vaarana on myös se, että Niiniluodon kapean "rationalistinen" käsitys rationaalisuudesta saa lukijan voimaan pahoin koko rationalismin edessä kovin on kaukana nykyinen suomalaisen filosofian paavinistuimen haltija edeltäjiensä syvähenkisyydestä.
Virkeyttä tuberkuloottista väsähtäneisyyttä huokuvaan kirjaan tuovat Knuuttilan ja Wallgrenin kirjoitukset. Niissä sentään edes yritetään muodostaa omakohtaisen vakavaa ja sitoutunutta mutta perusteltua näkemystä edistyksen aikakauden mahdollisista lopun ajoista.
Wallgren osoittaa älykkäällä ja kantaa ottavalla tavalla edistyksen ja kehityksen ideoiden yhteydet modernin länsimaisen sivilisaation vallan muotoihin. Se, mikä toisesta näkökulmasta katsottuna on edistyksellistä, onkin toisin silmin nähtynä tuhoa ja taantumaa. Wallgren ei kuitenkaan lankea edistyskritiikissään naiiviin "silleen jättämiseen". Päinvastoin hän näkee uhkana sen, että edistystä kohtaan tunnetun kiinnostuksen loppumisen myötä ihmiset lakkaavat ajattelemasta myös muutosta. Ajattelumme jää yhä enemmän jälkeen kiihtyvällä nopeudella muuttuvan maailman menosta. (s. 127-8)
Kansatieteilijän ammattitaidolla Knuuttila suhteuttaa ja vertaa kansanomaisia käsityksiä maailmanlopusta ja paratiisista nykyihmisen tilanteeseen mainonnan fantasioiden ja ydinpommin puristuksessa. Lievästä esitystavallisesta sekavuudesta huolimatta Knuuttilan oivallusrikas tapa käyttää rinnakkain hyvinkin erilaisia aineistoja (Kihovauhkosen ennustuksista Bahtinin ja Sartren pohdintojen kautta IBM:n mainoksiin) on kiinnostava ja ajattelemaan paneva.
Yleisesti ottaen Näkökulmia elämänkatsomuksen muodostamiseen on tavattoman turha kirja, jossa tyrkytetään sellaisia tietämisen ja oppimisen malleja, joiden omaksuttamisesta lukuisat tv-visailut kyllä jo riittävästi huolehtivat. Vakavin puute kuitenkin on, että suurimmalla osalla kirjoittajista ei ole elämänkatsomuksellista annettavaa lukijoilleen. Miten voisikaan olla? Näillä valtakulttuurin ja valtarakenteiden hemmottelemilla normaalitieteilijöillä! Wallgrenin ja Knuuttilan artikkeleita lukuunottamatta nämä kaksi kannattaa käydä kopioimassa elämänkatsomuksen mietiskelyyn liikenevä aikansa kannattaakin käyttää vaikkapa aina antoisaan Don Quijoteen tai Seitsemään veljekseen.
Mikko Lahtinen
