Diskurssianalyysin aakkosille on eri oppialoilla kysyntää kuin aapiselle ala-asteella. Metodisia apuvälineitä ja niksejä kaivataan, jotta päästäisiin osallisiksi muodikkaan teorian annista ajatuksen ja hengen lentoa vauhdittavalla tavalla. Tikapuita taivaaseen etsineet saavat kuitenkin pettyä diskurssianalyysin aakkosten suhteen, sillä se kieltää heti kättelyssä toteuttamasta messiaanisia odotuksia vitsa on väännettävä kuin Jukolan poikien lukkarin koulussa.
Diskurssianalyysiin sopii varsin huonosti ajatus valmiista metodipaketista, joka olisi sovellettavissa aineistoon kuin aineistoon, koska tulkintojen perusteltavuutta ei ole mahdollista todentaa muulla tavoin kuin seurustelemalla aineistonsa kanssa riittävän tiiviisti ja raportoimalla seurustelun kuluessa kehkeytyneet havainnot. Tämä merkitsee useita kymmeniä keskittyneitä luku-, kuuntelu- tai katselukertoja, jolloin ei tanssita ruusuilla ja kukkasilla, vaan niellään monta karvastakin marjaa.
Diskurssianalyysin aakkosten kirjoittajat haluavat omalta osaltaan helpottaa vitsan vääntämistä kahdesta osasta koostuvassa kirjassaan. Ensimmäisessä osassa luodaan silmäys metodisiin ja metodologisiin kysymyksiin ja toisessa osassa tuotetaan kolme esimerkkiä käytännön tekstityöskentelystä. Aakkosten mottona on antaa tutkijoille välineitä omien tutkimuksellisten sovellutusten rakentamiseen kirjassa esitettyjen ideoiden innoittamana.
Aakkosissa ammennetaan monien eri teoreetikoiden, kuten Jonathan Potterin & Margaret Wetherellin, Ian Parkerin ja Michel Foucault'n teksteistä. Teoriavalinnat painottavat erityisesti sosiaalipsykologian, sosiologian ja sosiaalipolitiikan aloilla tuotettuja diskurssianalyysin suuntauksia, mutta lingvistisiä tutkimuksiakin on mahtunut joukkoon (Norman Faircloughin tekstit).
Kirjoittajat tuottavat kirjavasta lähteistöstään oman synteesinsä, joka toimii aineistosovellutusten teoriaperustana. Eri suuntausten erot ja yhtäläisyydet jätetään huomioon ottamatta pragmaattisten tavoitteiden nimissä. Pyrkimyksenä on tuottaa opas empiirisen tutkimuksen parissa puurtaville. Teoreettisten mutkien oikomisesta seuraa kuitenkin se, että anti jää metodisella puolella varsin köykäiseksi ja toimii lähinnä johdatuksena asiaan perehtymättömälle.
Tutkimuksensa parissa painiskelevat asianharrastajat hyötyvät korkeintaan runsaasta lähdeviitteistöstä, sillä diskurssianalyyttisen tutkimuksen anti on ennen kaikkea omaehtoisten, luovien oivallusten varassa, joita ei synny valmiiksi pureskellun materiaalin ulkoluvusta. Kirjoittajat muistavatkin korostaa esittämiensä teoreettisten lähtökohtien ja niiden pohjalta tekemiensä sovellutusten merkitystä mahdollisina, mutta ei normittavina diskurssianalyysin lähestymistapoina, mistä heille täydet pisteet.
Kirjoittajien eksplikoinnit analyyttisista valinnoistaan ovat kirjan ruusuisinta antia asianharrastajille. Ne tuottavat parhaimmillaan puhdistavan vaikutuksen, jonka seurauksena analyysin parissa pakertava voi olla pitkän aikaa entistä rauhallisempi ja tasapainoisempi huomattuaan, että oppialasta tai aineistosta riippumatta diskurssianalyytikot painiskelevat samojen ongelmien kanssa. Miten välttyä antamasta kehäpäätelmän vaikutelma, jos tutkimusongelmassa lähdetään liikkeelle ilman ennakkositoumuksia? Tulisiko pitäytyä aineistovetoisessa tarkastelutavassa vai spekuloida luovasti ja mikä jälkimmäisessä tapauksessa oikeuttaa tutkijan tuottamaan kritikoimiensa diskurssien tilalle vaihtoehtoisia diskursseja?
Kirjoittajat tuottavat omat ratkaisunsa tutkimuksenteon ongelmiin keskinäisissä vuoropuheluissaan, jotka höystävät aakkosten metodista osuutta. Samalla vuoropuhelut konkretisoivat prosessia, jossa analyysia ohjaavat oivallukset syntyvät ja arkipäiväistävät sitä luovuuden konnotaatioillaan herättämästä mystifioinnista. Oivallukset ovat tulosta komplementaarisesta, produktiivisuutta ruokkivasta suhteesta kahden tutkijan tai tutkijan ja hänen aineistonsa välillä.
Diskurssiteoreetikkojen ikuisena kiistakapulana on käsitteistön määritteleminen ja käyttö. Aakkosten kirjoittajien mielestä "diskurssia" rasittaa käsitteenä epämääräisyys ja he asettavat sen rinnalle "tulkintarepertuaarin" ja "merkityssysteemin" käsitteet käyttäen näitä paljolti synonymisina. Kirjoittajat argumentoivat valintansa puolesta toteamalla, että tärkeää ei niinkään ole se, mitkä käsitteet valitaan, vaan miten ne määritellään.
Kirjoittajien esittämän toteamuksen valossa näyttää oudolta, että aakkosissa valittujen käsitteiden määrittely on useassa tapauksessa kuitattu lakonisesti alaviitteellä. Alaviitettä arvokkaammaksi ei esimerkiksi ole katsottu sitä merkityssysteemin käsitettä selventävää seikkaa, jossa se erotetaan saussurelaisesta, kielijärjestelmään viittaavasta merkityksenannosta, johon se on omiaan sekaantumaan.
Saussurelaisen "kielijärjestelmän" ja "puhunnan" välisen kahtiajaon nostaminen näkyvämmin esille olisi ehkäissyt myös toista mahdollista 'väärinymmärrystä', joka juontaa siitä, että kirjoittajat puhuvat diskursseista "kielen käyttönä". Ilmaisu näyttää vaivaavan myös kirjoittajia itseään, sillä he korostavat pariinkin otteeseen, että diskurssianalyysissa ei ole kyse pelkästään kielen käytön tutkimisesta. He pahoittelevat määritelmänsä suppeutta, mutta toteavat, että iskevämmän käsitteen keksiminen on vaikeaa.
Sen painottaminen, että merkityssysteemit/diskurssit asettuvat saussurelaisen, kielijärjestelmän ja puhunnan kahtiajaon 'väliin' säännöstöksi, joka ohjaa merkitysten tuottamista, olisi selventänyt sitä, että diskurssianalyyttinen siirtymä pois rakenteellisesta kielijärjestelmän tutkimisesta ei merkitse suoraviivaista siirtymää kohti aktuaalisia puhuntoja, kielen käyttöä. Diskurssianalyysin keskipisteessä ovat institutionaaliset, historialliset ja sosiaaliset säännöt, merkityssysteemit, jotka ohjaavat ja rajoittavat merkitysten tuottamista kielen käyttötilanteissa.
Käsitteiden valinnan ja määrittelyn osalta jää myös ihmetyttämään, miksi kirjoittajat diskurssien valtasuhteista puhuessaan nostavat "ideologiset seuraukset" omaksi käsitteelliseksi kategoriakseen, kun jo diskurssien perustavassa määrityksessä todetaan, että ne ovat luonteeltaan seurauksia tuottavia. Kirjoittajat määrittelevät vielä "ideologian" diskurssin tavoin sosiaalista todellisuutta rakenteistavaksi käytännöksi ja lisäävät näin suotta yhdellä ylimääräisellä käsitteellä kirjaimistonsa painolastia sen sijaan, että pyrkimyksensä mukaisesti raivaisivat sotkuisaa kirjainviidakkoa, joka diskurssianalyysin kentälle on muotoutunut.
Kirjan aineistosovellutukset, joissa tarkastellaan niin arkielämän, viranomaisten kuin poliitikkojenkin tuottamia merkityssysteemejä, ovat oivia esimerkkejä sellaisesta kekseliäästä analyysityöskentelystä, johon sitten lukijoita kannustetaan. Niissä tuotetaan brechtiläisen vieraannuttamisefektin tavoin arkisetkin asiat uuteen valoon, mikä mahdollistaa tavanomaisista tulkinnoista irrottautumisen.
Analyysissa "Mistä perheenäidit on tehty?" luetaan naistenlehtien hyödyntämää aihepiiriä, avioliittoa, sen kriisejä ja palkkatyön ja perhe-elämän yhteensovittamista koskevaa puhetta. Käytössä kuluneesta naistarinasta paljastuu useita merkityksellistämisen tapoja realistisesta romanttiseen, joilla osoitetaan olevan kauaskantoisia seuraamuksia viime kädessä on kysymys yhteiskunnallisten instituutioiden, kuten perheen tuottamisesta.
Kiinnittäessään huomiota merkityssysteemeihin produktiivisena, yhteiskunnalliset instituutiot ja käytännöt tuottavana toimintana perheenäidin puheen analyysi havainnollistaa, mistä paljon puhutussa yhteiskuntatieteiden "lingvistisessä käänteessä" on kysymys. Kun yhteiskunnallisen todellisuuden katsotaan rakentuvan kielellisessä toiminnassa, sitä on alettu tutkia yhä enenevässä määrin tekstien kautta tai tekstinä.
Lingvistinen käänne ei ole maailmalla mikään uusi ilmiö, joten oli korkea aika saada siitä suomenkielinen sovellutus, jolla on mahdollisuus levitä opinnäytetöitä laajemmalti eri alojen edustajien käsiin. Tekstilähtöisen diskurssianalyyttisen tutkimuksen soveltaminen esimerkiksi hallintotieteissä organisaatiokulttuurin tutkimiseen avaisi mielenkiintoisia näkymiä työnantajien ja työntekijöiden välisten valtasuhteiden rakentumiseen jokapäiväisissä käytännöissä.
Mieluusti näkisin, että aakkosissa esitetty haaste diskurssianalyysin kehittelytyöstä ottaisi eri suunnilla kipinää, sillä nyt esitetyt aakkoset eivät ole kirjaimiston päätepiste, vaan pikemminkin kehotus ikioman aapisen tuottamiseksi joka pikku nököhampaalle.
Päivi Rantanen
