Jean Genet on kirjoittanut vangin filosofian ja maailmankatsomuksen; erityisesti Ruusun ihme on kuvaus vangista, joka ei pyri olemaan normaali (normien mukainen kansalainen) vaan jonka itseys lähtee hänen omista teoistaan ja omasta ruumiistaan. Mitään anteeksiantoa tai sovitusta ei tämä vanki kaipaa. Hän on tietoisesti Toinen kaikelle sille, mitä me normaalit ihmiset pidämme Oikeana ja Hyvänä. Genet ei romantisoi vankia, hän vain rakentaa kokonaan toisen maailman, joka näyttää meidän perspektiivistämme vastamaailmalta, mutta tuskin Jeanin näkökulmasta.
Se, mikä on muuttunut Ruusun ihmeen jälkeen, sitten 1940-luvun, on kaikenläpäisevä yhteiskunnallistuminen, jokaiseen soluun tunkeutunut kansalaistuminen, joka tekee myös vangista kansalaisen, jolla ei voi olla toista maailmaa. On vain normaali maailma ja sen erilaiset muodot muurin kummankin puolen. Tämä on se, mihin vankeinhoito on tähdännyt ja mikä varmastikin auttaa siviilielämään palaamista. Mutta samalla se tekee toiseudesta liian tuttua: vangin on vaikeampi käsittää suljetun maailman pieniä eroja, kieltoja, epäämisiä, kontrollia. Kun kaikki todellisesti on samaa, miksi sitten näitäkään eroja? Aiheellinen kysymys.
Tilannetta voi lähestyä käyttämällä apunaan kansalaistumisen tiedollista käsikassaraa, yhteiskunnallista ajattelua. Tämä 60-luvun hedelmä käy kaiken selittämisessä: mikään ei jää selittämättä, mitään ei tarvitse ajatella toiseen kertaan, kaikelle on kolonsa... Tämä pettävä ja eroilta sokaiseva ajattelutottumus on syöpynyt meihin kaikkiin ja me todella itse jo ajattelemme yhteiskunnallisen mukaan. Me olemme siis antaneet jonkin luoda muurit itsemme ympärille ja päästämme esille, todeksi, vain sen, mikä tulee selitetyksi yhteiskunnallisesti.
Veijo Teittinen on kirjoittanut kokemuksistaan vankina ja samalla myös muista vangeista, joita tunsi. Tämä laaja essee sisältää erinomaisia lähtöjä todelliseen ilmiökuvaukseen: vanki kuvaamassa omaa kokemustaan elämän kannalta oudossa suljetussa tilassa. Tästä lähtökohdasta saattaisi syntyä uusi, menetelmällisestikin mielenkiintoinen vangin filosofia. Se ei sisältäisi muuta kuin koetun ja tarkastellun ilmiön kuvauksen. Kuvaus sinänsä paljastaisi lukijalle maailman, jonka vieraus tekisi mahdolliseksi dialogisen ajattelemisen: lukija keskustelisi ilmiön kanssa.
Teittisen kirja rakentuu kuitenkin toisin. Se on yhdistelmä ilmiön kuvaamista, ilmiön oletettujen syiden selittämistä ja tähän täysin liittymätöntä teoreettisten selitysten etsimistä. Kirjassa nojataan suuremmalla painolla oman vuosisatamme yhteiskunnallisiin ja eksistentialistisiin ajattelijoihin kuin kokemukseen. Pitkät, mielenkiintoiset ja hyvin kirjoitetut kuvaukset kärsivät yhtäkkisistä teoreettisista ilmauksista, joiden välimatka kirjoittajan kokemukseen ja lukijan maailmaan on niin suuri, että koko kuvaus ontuu.
Teittinen on käyttänyt siis kahta, keskenään ristiriitaista, menetelmää: kuvausta ja selittämistä. Tämä ristiriita on varmasti monelle lukijalle hedelmällinen juuri siksi, että se vastaa sitä tapaa, jolla meidät on opetettu ajattelemaan: yksittäisen ja yleisen ristipaineessa. Vangin filosofiaan tämä ristiriita kuitenkin tuo sellaisen etäännytyksen, epäkohtaisuuden leiman, että me "kunnon" ihmiset voimme halki kirjan vain nyökytellä: mitään uutta ja uuteen orientoitumiseen vaativaa ei vanginkaan elämässä siis ole. Mitään toista ei siis ole sielläkään?
Juha Varto
